Tuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja
koskenaan tuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia,
sekavia, kyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt
pois. Kun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli
ajattelematon, naurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä
sittenkään olla yhä uusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin
hiljaa, sanaakaan sanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut
aavistustakaan siitä, että siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä
ihminen, joka kärsi ja riemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni
yltäkylläisyys vaan ollut mitä jokapäiväisin asia.
Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin
kivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta,
siitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa
luonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko
kaksinaisuus ja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja
raastoi sinun hienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut
ajatella, että tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin
olit aina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut,
luultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka
ei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään
tutkimaan, voisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä
teoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi
itsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn
vaipan alle piiloutuvat.
Ja nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko
hauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka
vavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla
mitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä