Nyt hypähti takoja ylös; hän oli ollut polvillaan aivan portin takana,
jonka viereen ladotut muokkaamattomat marmorilevyt ilmaisivat,
että huvila oli kivenhakkaajan asunto. Hän pisti pienen vasaran
vyötärölleen sidottuun nahkahihnaan, joka kiinnitti esiliinan siniseen
tunicaan, puristi pienestä pullosta pari pisaraa öljyä villaiselle tilkulle,
hivutti sillä marmorin, jossa kirjoitus oli, aivan peilikirkkaaksi, käänsi
päätään hieman sivulle — linnun lailla, joka oikein tarkkaan tahtoo
jotain silmäillä — ja luki nyt portin kynnyslevyltä, tyytyväisenä
päätään nyökäyttäen:
"Niin, niin! Täällä asuu onni, minun onneni, meidän onnemme, niin
kauan kun Felicitas-lemmittyni täällä asuu — onnellisena ja onnea
tuottavana täällä asuu. Älköön kukaan tuoko turmiota yli tämän
kynnyksen, tämän lauseen manaus seisauttakoon jokaisen pahan
haltijan! — Nyt vasta, tämän lauseen kautta, on kotimme
täydellinen. Mutta missä hän lieneekään nyt? Hänen täytyy nähdä se
ja kiittää minua." —"Felicitas", hän huusi, kääntyen taloa kohti,
"tulehan tänne, tule!"
Hän pyyhki hien otsaltaan ja oikaisi itsensä suoraksi: sorea ja
solakka nuorukaisvartalo, pituus keskinkertainen,— milt'ei vähän
puutarhassa seisovan Mercuriuksen näköinen, jonka Crispus oli
muinais-ajoilta perityn jäsenmitan mukaan veistänyt — hänen
lakitonta päätään peitti tummanruskea, lyhvtkiharainen, melkein
villankaltainen tukka, pitkien silmäripsien alta hymyili iloisesti kaksi
tummaa silmää kohti avaraa maailmaa, paljaat jalat ja käsivarret
näyttivät kauniilta, mutta vähemmän voimakkailta, ainoastaan
oikean käsivarren jäntereet olivat vahvat. Ruskealle esiliinalle oli
pirskoutunut valkeaa marmoritomua. Hän pudisti sen pois ja huusi
toistamiseen, entistä kovemmin: "Felicitas!"