valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi,
olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen
etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta
suosittiin, taide alkoi elpyä.
Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen
oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja
neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean
etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen
kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi
kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän
väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään
voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai
porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen
tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän
anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä
sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet
häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin
vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan.
"He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen
elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet
ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!"
Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle,
kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena
lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli
turha toivoa sovintoa.
Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se
oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa
häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin
yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen