kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa tietää
nimenne ja pitää sitä arvossa."
"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?…" mutisi Charny, mieli
arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.
"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka
meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne
viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"
"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei
voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia
käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka
leijailevat pilvien korkeudessa."
"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä
päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena ja
rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen tahraa
parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta
vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan,
peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen
vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun.
Ja lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"
Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten
hänen rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar
näkyi toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla,
etsi tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar
katsahti häneen ja sanoi:
"Eikö täällä ole liian lämmin?"