Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi
tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi — melkein.
Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena — ei siksi, että hän oli
tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen,
että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut
tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen — ei
niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen
maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli
nähnyt, että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään
annettavaa, se työnnetään ulos ovesta.
Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään — mutta hänestä
tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat
hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto
kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon
ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa
hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän
nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi
tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään
paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon
tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi —
poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia
miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä,
heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä
aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin
useimmat muut — mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä
hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä
äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon,
että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen
vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen