vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen
vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen.
Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman
hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?
* * * * *
Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi
innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä
oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä
päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja
iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän
rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä
ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän
ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä
tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten
puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.
* * * * *
Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut
huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla
koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin
sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen
kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa,
vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma
siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti
olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia,
houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja
levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan
hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän
heräävä tähän vai toiseen elämään?…