Handbook of communication and social interaction skills Greene

Handbook of communication and social interaction skills Greene
Handbook of communication and social interaction skills Greene
Handbook of communication and social interaction skills Greene

1. Handbook of communication and social interaction
skills Greene download
https://ebookultra.com/download/handbook-of-communication-and-
social-interaction-skills-greene/
Explore and download more ebooks or textbooks
at ebookultra.com

2. We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit ebookultra.com
to discover even more!
Handbook of Research on Discourse Behavior and Digital
Communication Language Structures and Social Interaction
First Edition Rotimi Taiwo
https://ebookultra.com/download/handbook-of-research-on-discourse-
behavior-and-digital-communication-language-structures-and-social-
interaction-first-edition-rotimi-taiwo/
Handbook of Language and Social Interaction 1st Edition
Kristine L. Fitch
https://ebookultra.com/download/handbook-of-language-and-social-
interaction-1st-edition-kristine-l-fitch/
Beyond Goffman Studies on Communication Institution and
Social Interaction Stephen Harold Riggins
https://ebookultra.com/download/beyond-goffman-studies-on-
communication-institution-and-social-interaction-stephen-harold-
riggins/
The Handbook of Development Communication and Social
Change Karin Wilkins
https://ebookultra.com/download/the-handbook-of-development-
communication-and-social-change-karin-wilkins/

3. Handbook of Research on Social Interaction Technologies
and Collaboration Software Concepts and Trends Tatyana
Dumova
https://ebookultra.com/download/handbook-of-research-on-social-
interaction-technologies-and-collaboration-software-concepts-and-
trends-tatyana-dumova/
Siblings Social Adjustments Interaction and Family
Dynamics Social Adjustments Interaction and Family
Dynamics 1st Edition Maison Dupont
https://ebookultra.com/download/siblings-social-adjustments-
interaction-and-family-dynamics-social-adjustments-interaction-and-
family-dynamics-1st-edition-maison-dupont/
Interpersonal Messages Communication and Relationship
Skills Devito
https://ebookultra.com/download/interpersonal-messages-communication-
and-relationship-skills-devito/
Communication Skills for Nurses 1st Edition Claire Boyd
https://ebookultra.com/download/communication-skills-for-nurses-1st-
edition-claire-boyd/
Communication Skills for Biosciences 1st Edition Maureen
Dawson
https://ebookultra.com/download/communication-skills-for-
biosciences-1st-edition-maureen-dawson/

5. Handbook of communication and social interaction skills
Greene Digital Instant Download
Author(s): Greene, John O
ISBN(s): 9781410607133, 1410607135
Edition: Digital print
File Details: PDF, 4.57 MB
Year: 2009
Language: english

7. Handbook of Communication
and Social Interaction Skills

8. LEA’S COMMUNICATION SERIES
Jennings Bryant & Dolf Zillmann, General Editors
Selected titles in the Interpersonal Communication subseries (Rebecca Rubin,
advisory editor) include:
Allen/Preiss/Gayle/Burrell

Interpersonal Communication Research:
Advances Through Meta-analysis
Hewes

The Cognitive Bases of Interpersonal Communication
Kalbfleisch/Cody

Gender, Power, and Communication in Human
Relationships
Petronio

Balancing the Secrets of Private Disclosures
For a complete list of titles in LEA’s Communication Series, please contact
Lawrence Erlbaum Associates, Publishers, atwww.erlbaum.com.

9. Handbook of Communication
and Social Interaction Skills
Edited by
John O. Greene and Brant R. Burleson
Purdue University
LAWRENCE ERLBAUM ASSOCIATES, PUBLISHERS
2003 Mahwah, New Jersey London

10. AcquisitionsEditor: LindaBathgate
EditorialAssistant: KarenWittigBates
CoverDesign: KathrynHoughtalingLacey
TextbookProductionManager:PaulSmolenski
Full-ServiceCompositor: TechBooks
TextandCoverPrinter: HamiltonPrintingCompany
CopyrightC2003byLawrenceErlbaumAssociates,Inc.
Allrightsreserved.Nopartofthisbookmaybereproducedin
anyform,byphotostat,microfilm,retrievalsystem,orany
othermeans,withoutpriorwrittenpermissionfromthepublisher.
LawrenceErlbaumAssociates,Inc.,Publishers
10IndustrialAvenue
Mahwah,NewJersey07430
LibraryofCongressCataloging-in-PublicationData
Handbookofcommunicationandsocialinteractionskills/editedbyJohnO.Greeneand
BrantR.Burleson.
p.cm.
Includesindex.
ISBN0-8058-3417-6(casebound:alk.paper)—ISBN0-8058-3418-4(pbk.:alk.paper)
1.Socialinteraction.2.Interpersonalcommunication.3.Interpersonalrelations.
I.Greene,JohnO.,1954–II.Burleson,BrantRaney,1952–
HM1111.H362003
302—dc21 2002151771
“To purchase your own copy of this or any of Taylor & Francis or Routledge’s
collection of thousands of eBooks please go to www.eBookstore.tandf.co.uk.”
This edition published in the Taylor & Francis e-Library, 2008.
ISBN 1-4106-0713-5 Master e-book ISBN

11. Contents
Foreword ix
John M. Wiemann
Preface xiii
John O. Greene
Brant R. Burleson
Part IGeneral Theortical and Methodological Issues
1Explicating Communicative Competence As
a Theoretical Term
03
Steven R. Wilson
Christina M. Sabee
2Models of Adult Communication Skill Acquisition:
Practice and the Course of Performance Improvement
51
John O. Greene
3Methods of Interpersonal Skill Assessment 93
Brian H. Spitzberg
4Methods of Social Skills Training and Development 135
Chris Segrin
Michelle Givertz
Part IIFundamental Interaction Skills
5Nonverbal Communication Skills 179
Judee K. Burgoon
Aaron E. Bacue
v

12. vi CONTENTS
6Applying the Skills Concept to Discourse and
Conversation: The Remediation of Performance
Defects in Talk-in-Interaction
221
Robert E. Sanders
7Message Production Skill in Social Interaction 257
Charles R. Berger
8Message Reception Skills in Social Communication 291
Robert S. Wyer, Jr.
Rashmi Adaval
9Impression Management: Goals, Strategies, and Skills357
Sandra Metts
Erica Grohskopf
Part IIIFunction-Focused Communication Skills
10Informing and Explaining Skills: Theory and Research
on Informative Communication
403
Katherine E. Rowan
11Arguing Skill 439
Dale Hample
12Persuasion As a Social Skill 479
James Price Dillard
Linda J. Marshall
13Managing Interpersonal Conflict: A Model of Events
Related to Strategic Choices
515
Daniel J. Canary
14Emotional Support Skills 551
Brant R. Burleson
15How to "Do Things" With Narrative: A Communication
Perspective on Narrative Skill
595
Jenny Mandelbaum
Part IVSkills in Close Personal Relationships
16Friendship Interaction Skills Across the Life-Span 637
Wendy Samter
17Accomplishing Romantic Relationships 685
Kathryn Dindia
Lindsay Timmerman

13. CONTENTS vii
18Communication Skills in Couples: A Review
and Discussion of Emerging Perspectives
723
Adrian B. Kelly
Frank D. Fincham
Steven R. H. Beach
19Parenting Skills and Social--Communicative Competence
in Childhood
753
Craig H. Hart
Lloyd D. Newell
Susanne Frost Olsen
Part VSkills in Public and Professional Contexts
20Negotiation Skills 801
Michael E. Roloff
Linda L. Putnam
Lefki Anastasiou
21Communication Skills for Group Decision Making 835
Dennis S. Gouran
22Skillfully Instructing Learners: How Communicators
Effectively Convey Messages
871
John A. Daly
Anita L. Vangelisti
23Interpersonal Communication Skills in Health
Care Contexts
909
Richard L. Street, Jr.
24New Directions in Intercultural Communication
Competence: the Process Model
935
Christopher Hajek
Howard Giles
Author Index 959
Subject Index 1005

15. Foreword
John M. Wiemann
University of California, Santa Barbara
Readers of this book almost certainly agree that many of the most important activities
in which we engage are communicative. Our ability to create and sustain our social
world depends in large measure on how well we communicate. People’s social
skills are crucial to their well-being—individually and collectively. The importance
of understanding skillful behavior in all its complexities cannot be overstated.
ThisHandbookis a milestone in the study of communication skills. In its depth
and breadth, it is a remarkable work that both chronicles the field and provides a
framework for the next generation of theory and research. When such an important
milestone has been reached, it is useful to reflect on the journey thus far.
The history of the discipline of communication (broadly conceived) is the story of
identifying, investigating, and teaching social skills. There is also an ethical aspect to
communication skills in that they can be used for good or ill; the playground bully
and the political demagogue may use certain communication skills that accomplish
their goals and motivate others to act on their behalf, but bring evil results. The
roots of understanding and teaching social skills were decidedly in the service of
the public welfare, however. The earliest teaching of oratory was motivated by the
need for citizens to be competent to participate in democratic governance (and even
today, local, national, and international participation requires that citizens learn to
speak effectively to others).
Over time, of course, our understanding of what it means to be a socially skilled cit-
izen has broadened. Not only do people need to deliver public speeches effectively,
they also need to manage social and intimate discourse, as well as to use and respond
to various technologies. Moreover, we have realized that adults are not the only ones
needing social skills; children also need a repertoire of sophisticated social skills to
interact effectively in their families, peer groups, and schools. Recognizing this, the
National Communication Association has devoted resources to the assessment and
development of communication skills in children from kindergarten through high
school. In fact, pedagogical concerns and the expansion of communication curricula
into the interpersonal domain were among the factors that sparked interest in com-
munication competence in the late 1960s and early 1970s.
ix

16. x FOREWORD
Research examining communication and social skills extends to the mass media
as well. Media researchers have long been interested in strategies for effectively
informing people and changing attitudes and behaviors through news reports, ad-
vertising, public information campaigns, and documentaries. Today this interest
extends to “new media,” for instance, in areas such as the design of web pages
that effectively inform and persuade.
Research in interpersonal communication typically has been directed at under-
standing how communication is used in forming relationships and making them
happier. I find this centuries-old concern with the commonweal one of the heart-
ening characteristics of the study of communication. It is one of the reasons that
focusing on what people actually do is so important.
To be sure, the focus of inquiry in communication research has undergone periodic
shifts. At times, skillful behaviors themselves have been the primary focus of the
discipline. At other times, greater emphasis has been given to the cognitive and social-
psychological processes assumed to underlie these behaviors. Although approaches
emphasizing the behavioral aspects of social skill have not always dominated the
research scene, scholars have continued to find that a concern for skilled behavior
is necessary for progress in their understanding of communication at every level of
analysis. Skills-based work remains a central focus of communication scholars, one
that has the potential to integrate various perspectives because it demands a focus on
what people do in real life. Through such research, we have come to understand how
psychological, cognitive, and emotional processes all contribute to communication
behavior. We have made great progress in showing how people’s motivations and
goals are realized through social interaction.
The integration of behavioral and psychological approaches (broadly construed)
has been, and continues to be, one of the greatest challenges in the study of commu-
nication and social interaction skills. In the 1950s and 1960s, when scholars in various
disciplines (e.g., sociolinguistics, social psychology, and sociology, as well as com-
munication) developed a renewed interest in social skills, the multi-front attack on
the problem eventually led to remarkable progress. Not surprisingly, allegiance to
one’s own approach sometimes hampered integration of this work. Another, more
interesting impediment to integration was the “problem of context.” Behavior is sit-
uated in context and so is the study of behavior and the psychological processes
that accompany it. The problem of context is how to transcend it without losing the
richness of information that context provides both the actors being studied and the
scholar doing the studying.
In the mid-1970s, my attempts (e.g., Wiemann, 1977) to integrate the work of vari-
ous disciplinary perspectives and deal with what I saw as the problem of context led
me to link contextualized behavior to trans-contextual functions (control, affiliation,
and task). By doing so, I hoped that a theory of communication competence could be
developed that was robust, yet could be used to understand communication behav-
ior in a specific situation. As work in this area progressed beyond simple distinctions
between “skilled” and “unskilled” behavior, the importance of individual and rela-
tional goals, strategies and motivations for achieving these goals, planning routines,
emotions, and cognitive abilities became evident. It also became clear that prescrip-
tive conclusions about which skills “worked” or which were “good,” encouraged by
the very pedagogical concerns that motivated much of the work in the discipline at
that time, were not going to be very useful.
Each advance in research required a new round of integrative theoretical work
that, in turn, spurred a new wave of empirical investigation. These advances required

17. FOREWORD xi
scholars to put aside their own disciplinary and methodological allegiances (a move
that I know from personal experience is, at times, difficult to make!) to take advantage
of the knowledge that was being produced.
Along the way, we have become more sophisticated about what it means to be
competent or skilled. The move from focusing on individuals to relationships has
been very important because through it we learned that the sheer number of “skills”
(the ability of an individual to produce desired behavioral routines) did not necessar-
ily predict happy, successful, productive—that is, competent—relationships. Some
scholars (see Cupach & Spitzberg, 1994) began to examine how skilled commu-
nicators could intentionally produce very negative outcomes for their partners. For
example, maintaining an “enemy relationship” without driving the other person away
requires a great deal of skill and such a relationship might even be called “competent”
(if only in a twisted sort of way) if both partners were achieving their goals, no matter
how destructive.
I am pleased to see that work under the rubrics of communicative competence,
social interaction, social skills and the like has continued to prosper. The compre-
hensive theory I was looking for is not yet developed, but as this book indicates, we
are closer to achieving that goal.
As the various chapters in thisHandbookdemonstrate, there are a variety of useful
ways to approach communication and social interaction skills. The gathering together
of these various perspectives in one place underscores the power of the collective
work of the discipline over time. It also encourages new combinations and syntheses
of these approaches. The synthetic possibilities are timely. Distinctions among what
some have called “levels of analysis” of communication (interpersonal, mass, organi-
zational, etc.) become less meaningful as new technologies, globalization, and even
our own understanding of communication processes call for theory and research
that is integrative—research that recognizes that traditional ways of thinking about
scholarship no longer capture the complexities of our experiences.
As thisHandbookpresents the many aspects of social skills, it should also serve
as a springboard for future research and theory development. Current research into
the use of new communication technologies, for example, might benefit from the
collective wisdom of this book. Today, prescriptive approaches to communication
using technology could be more integrative and sensitive to the context-dependent
applications of social skills in mediated situations.
The scholars contributing to thisHandbookare an impressive lot. They represent
the many perspectives that have developed in social skill research, and they syn-
thesize decades of research on social skill acquisition and performance in different
relationships and multiple contexts. This work provides a backdrop for understand-
ing relationships now, and sets the stage for future advances in social skill research,
as we continually seek better ways to create and sustain our social world.
REFERENCES
Cupach, W. R., & Spitzberg, B. H. (1994).The dark side of interpersonal communication. Hillsdale, NJ:
Lawrence Erlbaum Associates.
Wiemann, J. M. (1977). Explication and test of a model of communicative competence.Human Commu-
nication Research, 3,195–213.

19. Preface
Communication processes are a source of fascination for scholars and laypersons
alike. Our collective penchant for inspecting, explicating, and critiquing this uniquely
human activity is remarkable, on one hand, for its enduring character (being the
object of two millennia of recorded intellectual scrutiny), and on the other, for
the panoply specific phenomena, philosophical perspectives, and theoretical frame-
works brought to bear in this endeavor. And yet, there is a thread that runs through
all this work—over the centuries and across the spectrum of thought. This unifying
theme is a concern withskill—the notion that communication may be done “well”
or “poorly”—andskill enhancement, the idea that individuals, properly informed or
trained, might come to “do it better.”
The focus on communication skill is doubtless due, in part, to the fact that much
communication is a pragmatic enterprise—directed at accomplishing an array of
practical tasks (e.g., negotiating treaties to resolve armed conflicts between nations,
conveying information clearly in the classroom, winning votes in popular elections,
consoling a sad friend, preserving one’s property and freedom in courts of law,
enhancing cohesiveness in work teams, settling on a price for potatoes in the village
marketplace). But the importance of communication skills does not stem entirely from
the influence they exert in accomplishing such specific, situation-bound objectives.
Beyond these narrower ends, professional success, relationship satisfaction, personal
fulfillment, psychological well-being, and even physical health depend upon the
social interaction skills of the individual—and those of his or her associates and
interlocutors.
In light of the importance of communication skills, it is hardly surprising that
they have been a continuing object of study by scholars and researchers from nu-
merous disciplines, including virtually every branch of communication (e.g., inter-
personal, group, organizational, health, public, mass), several areas of psychology
(cognitive, social, clinical, developmental, and industrial), as well as a variety of other
disciplines, including education, family studies, business management, and nursing.
Scholars investigate public speaking, group discussion, listening, persuasion, con-
flict management, explaining, organizational leadership, social support, relationship
xiii

20. xiv PREFACE
management, and on and on, frequently with an eye toward helping people to learn
to do these things more effectively.
The enduring and widespread concern with communication skill and skill en-
hancement suggested to us that a survey of work in these areas would have broad
appeal for scholars and students across the spectrum of disciplines devoted to the
study of social interaction. Equally important, we became convinced of the practical
value of reviews of current research and theory on social skill for clinicians, therapists,
trainers, and laypersons. These complementary concerns, scholarly and practical, led
us to undertake the project that culminated in the production of this volume.
The initial impetus for the book, then, was simply the idea that social skills are
important, and that, for this reason, there is real value associated with being conver-
sant with the work on skilled performance, skill development, and skill assessment.
As the project took shape, however, we articulated four ancillary features that we felt
would make the book particularly useful.
First, the contributors to this volume were selected because they had established
reputations as preeminent researchers and writers in their respective domains of
study. These authors, drawn from several different academic disciplines, were in-
vited to contribute to this project because their expertise and professional standing
made them particularly well qualified to prepare chapters in their respective areas of
specialization.
Second, this volume provides a broad, comprehensive treatment of work on social
interaction skill and skill acquisition. We originally identified approximately 30 topic
areas and research traditions for inclusion, and, thanks to the efforts of the contrib-
utors, we obtained chapters for 24 of these areas. Thus, the chapters in this book
reflect a breadth of scholarly work pertinent to communication and social interaction
skill.
Third, the emphasis for each chapter is on providing an up-to-date review of
research in the area. In some cases, previous reviews of the topics addressed in this
book are now 10 to 20 years old, and for other topic areas, there simply have been
no prior reviews.
Finally, each chapter emphasizes, at least to some extent, empirically supported
strategies for developing and enhancing specific skills. All theoretical orientations are
not equally congenial to the notion of skill development, and prescriptions for skilled
conduct are better supported in some literatures than in others. Still, each of the chap-
ters suggests important implications for improving communication effectiveness. In
the end, then, our aim was to produce the most comprehensive, authoritative source
available on communication skills and skill enhancement—a volume with both prac-
tical and theoretical significance.
The chapters comprising this volume are organized into five major units: (1) gen-
eral theoretical and methodological issues (e.g., models of skill acquisition, methods
of skill assessment, techniques for social skill training), (2) fundamental interac-
tion skills (i.e., those that are transfunctional and transcontextual, e.g., nonverbal
skills, message production skills, message reception skills), (3) function-focused skills
(e.g., informing, persuading, managing conflict, providing emotional support),
(4) skills used in the management of personal relationships (e.g., friendships, dating
relationships, marriage, parenting), and (5) skills employed in various public and
professional contexts (e.g., negotiation, group decision making, teaching).
The authors of each chapter were asked to address a set of core questions or issues.
It was not our intention that these questions serve as the organizational scheme
for the chapters; rather they were intended to assist the authors in producing more

21. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

22. — Se ruostuu maassa, hän sanoi antaen sen jälleen tytölle. Sitten
hän jätti hänet yksin.
Tyttö, jonka tämä kohtaus oli äärimmilleen jännittänyt, vaipui
menehtyneenä vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun. Hänen
taivaansa oli jälleen vetäytynyt uhkaaviin pilviin.
Pappi puolestaan oli palannut haparoiden kammioonsa.
Niinpä todellakin. Dom Claude oli mustasukkainen Quasimodolle!
Hän toisti miettivänä kohtalokkaita sanojaan: Kukaan ei saa
omistaa häntä!

23. KYMMENES KIRJA
I. Gringoire keksii hyviä keinoja Bernhardiinilaiskadulla
Siitä lähtien kun Gringoire tajusi, minne päin asiat kääntyivät, ja
että köysi, hirsipuu ja muut epämiellyttävyydet ehdottomasti
odottivat tämän näytelmän päähenkilöitä, ei hän enää halunnut
siihen sekaantua. Kulkurit, joiden joukkoon hän oli jäänyt ja joiden
seuraa hän hätätilassa piti Pariisin parhaana, olivat yhä huolissaan
Esmeraldan kohtalosta. Hänestä oli se sangen yksinkertaista
henkilöihin nähden, joilla ei, enempää kuin mustalaistytölläkään,
ollut mitään muuta tulevaisuudenmahdollisuutta kuin joutua
Charmoluen ja Torteruen käsiin ja jotka eivät hänen laillaan
kyenneet kohoamaan Pegasoksen siivillä mielikuvituksen
ilmapiireihin. Hän oli heidän keskusteluistaan kuullut, että hänen
särjetyllä ruukulla vihitty vaimonsa oli paennut Notre-Dameen, ja
hän oli siitä sangen mielissään. Mutta hän ei ollut tuntenut kiusausta
mennä häntä sinne katsomaan. Hän ajatteli toisinaan pientä vuohta,
siinä kaikki. Hän teki muuten päiväkaudet voimailutemppuja

24. elättääkseen itseään ja kirjoitti iltaisin valituskirjoitusta Pariisin
piispaa vastaan, jota kohtaan hänellä oli vanhaa kaunaa siitä, että
hänen myllynsä olivat kastelleet hänet. Hän kirjoitti sen lisäksi
selityksiä Noyonin ja Tournayn piispan Baudry le Rougen kauniiseen
teokseen De Cupa Petrarum, mikä oli innostanut hänet
rakennustaiteeseen; tämä taipumus oli hänen sydämestään
karkoittanut hänen ihastuksensa hermetiikkaan, josta se oikeastaan
oli vain luonnollinen seuraus, koska hermetiikka ja muuraus ovat
läheisessä suhteessa toisiinsa. Gringoire oli aatteen rakkaudesta
siirtynyt tämän aatteen muodon rakkauteen.
Eräänä päivänä hän oli Saint-Germain-l'Auxerrois'n läheisyydessä
pysähtynyt erään Piispanlinna nimisen palatsin kulmaukseen, jonka
vastapäätä oli toinen nimeltään Kuninkaanlinna. Tässä
Piispanlinnassa oli erittäin kaunis kappeli neljänneltätoista
vuosisadalta, ja sen kuori oli kadulle päin. Gringoire tutki parhaillaan
hartaana tämän kuorin ulkoseinän kuvanveistoksia. Hänellä oli
tuollainen itsekäs, eristetty, korkein nautinnonhetki, jolloin taiteilija
koko maailmassa näkee ainoastaan taiteen ja näkee maailman
taiteessa. Äkkiä hän tuntee käden laskeutuvan raskaana
olkapäälleen. Hän kääntyy. Siinä on hänen vanha ystävänsä, vanha
opettajansa, herra arkkidiakoni.
Hänet valtasi hämmästys. Siitä oli jo kauan, kun hän viimeksi oli
nähnyt arkkidiakonin, ja dom Claude oli niitä juhlallisia ja
intohimoisia miehiä, joiden kohtaaminen aina järkyttää epäilevien
filosofien tasapainoa.
Arkkidiakoni oli hetken vaiti, jolloin Gringoire saattoi tarkastaa
häntä. Hän näki dom Clauden paljon muuttuneen: hän oli kalpea
kuin talviaamu, hänen silmänsä olivat sisäänpainuneet ja hänen

25. hiuksensa miltei valkeat. Vihdoin katkaisi pappi äänettömyyden
sanoen rauhallisella, mutta kylmällä äänellä:
— Mitä teille kuuluu, mestari Pierre?
— Mitenkö voin? vastasi Gringoire. — He! he! siitä voi sanoa sitä
ja tätä. Yleensä kuitenkin hyvää. En käytä mitään liiaksi.
Tiedättehän, mestari, että Hippokrateksen mukaan on hyvinvoinnin
salaisuus id est cibi, potus, somni, Venus, omnia moderato, sint [on
siinä, että ruuassa, juomassa, nukkumisessa rakkaudessa, kaikessa
noudattaa kohtuutta].
— Teillä ei siis ole mitään hätää? jatkoi arkkidiakoni katsellen
häntä tutkivasti.
— Ei, toden totta.
— Ja mitä nykyään toimitatte?
— Kuten näette, mestarini. Tutkin noita veistoksia ja korkokuvia.
Pappi hymyili, mutta tuollaista katkeraa hymyä, joka vain hieman
venyttää suupieliä.
— Ja se huvittaa teitä?
— Se on paratiisi! huudahti Gringoire. Ja kumartuen veistokuvien
puoleen elinilmiöitä esittävän tutkijan innostunein ilmein puhkesi hän
puhumaan: — Eikö teistä esimerkiksi tämä korkokuva ole veistetty
erittäin taidokkaasti, hienosti ja huolellisesti? Katsokaahan tätä
seinäpylvästä. Oletteko missään pylväänpäässä nähnyt herkemmin ja
pehmeämmin veistettyjä lehtikuvioita? Ja tuossa on kolme Jean
Maillevinin pyörökorkokuvaa. Ne eivät tosin ole tuon suuren neron

26. parhaita luomia. Mutta noiden kasvojen naiivi ja suloinen ilme,
asentojen ja pukujen viehättävyys ja tuo selittämätön miellyttävyys,
joka ilmenee kaikissa virheissä, tekee kuvat sangen hauskoiksi ja
herkullisiksi, ehkäpä liiaksikin. — Eivätkö ne ole teistä huvittavia?
— Ovat kyllä! sanoi pappi.
— Ja jos näkisitte kappelin sisustan! jatkoi runoilija puheliaan
innostuneesti. — Kaikkialla veistoksia. Yhtä tiheässä kuin kaalin
lehdet! Absiidi varsinkin on niin täynnä hurskaita ja omituisia kuvia,
etten ole missään sellaista nähnyt.
Dom Claude keskeytti hänet:
— Te olette siis onnellinen?
Gringoire vastasi innostuneena:
— Olenpa todellakin! Ensin rakastin naisia, sitten eläimiä. Nyt
rakastan kiviä. Ne ovat ainakin yhtä huvittavia kuin eläimet ja naiset,
eivätkä niin uskottomia.
Pappi nosti käden otsalleen. Se oli hänen tavallinen liikkeensä.
— Todellakin!
— Katsokaas! sanoi Gringoire, — kullakin on nautintonsa!
— Ja hän tarttui papin käsivarteen ja vei hänet Piispanlinnan
portaisiin. Pappi antoi kuljettaa itseään. — Tässä vasta
porraskäytävä on! Joka kerta, kun sen näen, olen onnellinen. Se on
Pariisin samalla sekä yksinkertaisin että harvinaisin porraskäytävä.
Joka portaan alareuna on pyöristetty. Sen kauneus ja yksinkertaisuus

27. on askelmain kauniissa mittasuhteissa, jotka noin jalan levyisinä ovat
palmikoidut, sovitetut, kytketyt, liitetyt ja koverretut toisiinsa ja
pureutuvat toisiinsa todella tiiviisti ja jalosti!
— Ettekä toivo mitään?
— En.
— Ette kaipaa mitään?
— Ei toivoa, ei kaipausta. Olen järjestänyt elämäni.
— Minkä ihmiset järjestävät, sanoi Claude, sen panevat
tapahtumat sekaisin.
— Olen epäilevä filosofi, vastasi Gringoire, ja pidän kaiken
tasapainossa.
— Ja millä te tulette toimeen?
— Teen silloin tällöin jonkin epopean tai tragedian; mutta eniten
ansaitsen sillä toimella, jonka tunnette, mestarini: tuolipyramiidien
kantamisella hampaissani.
— Se on karkeata ammattia filosofille.
— Onhan se joka tapauksessa tasapainoilua, sanoi Gringoire.
— Johtavan ajatuksensa kohtaa kaikkialla.
— Tiedän sen, vastasi arkkidiakoni.
Hetken vaitiolon jälkeen virkkoi pappi:

28. — Teidän elämänne on yhtä kaikki sangen kurjaa?
— Kurjaa kyllä, mutta ei onnetonta.
Tällöin kuului ratsujoukon kavionkapsetta, ja keskustelijamme
näkivät komppanian kuninkaallisen henkivartioväen jousimiehiä
ratsastavan kadunpään ohitse keihäät koholla ja edellään upseeri.
Ratsujoukkue oli loistava ja kavionkapse sai koko kadun kaikumaan.
— Katselettepa te tuota upseeria! sanoi Gringoire arkkidiakonille.
— Luulen tuntevani hänet.
— Mikä on hänen nimensä?
— Luulen, sanoi Claude, — että hänen nimensä on Febus de
Châteaupers.
— Febus! harvinainen nimi. On myös eräs kreivi Febus de Foix.
Minä muistelen tunteneeni erään tytön, joka ei vannonut muuta kuin
Febuksen nimeen.
— Seuratkaa minua, sanoi pappi. Minulla on teille jotakin
sanottavaa.
Siitä saakka kun ratsujoukko oli ratsastanut ohitse, näkyi
arkkidiakonin kylmän muodon alla kiihtymystä. Hän lähti astumaan,
ja Gringoire, joka oli tottunut häntä tottelemaan, kuten kaikki, jotka
olivat joutuneet tekemisiin tämän vaikuttavan miehen kanssa,
seurasi häntä. He kulkivat ääneti Bernhardiinilaiskadulle asti, joka oli
miltei autio. Siellä dom Claude pysähtyi.
— Mitä teillä on minulle sanottavaa? kysyi häneltä Gringoire.

29. — Eikö teistä, vastasi arkkidiakoni näyttäen vaipuneen syviin
mietteisiin, — noiden äsken näkemiemme ratsumiesten puku ole
kauniimpi kuin teidän ja minun?
Gringoire ravisti päätään.
— Pidänpä totta tosiaan enemmän punakeltaisesta mekostani kuin
noista rauta- ja teräspaidoista. On siinäkin iloa: kun vähänkin
liikahtaa, niin syntyy sellainen räminä kuin Romurautarannalla
maanjäristyksen aikana!
— Ette siis, Gringoire, ole koskaan kadehtinut noita koreita
sotavarusteisia poikia?
— Minkä vuoksi kadehtinut, herra arkkidiakoni? Heidän
voimansako vuoksi, vaiko heidän varustustensa ja kurinsa? Parempi
on filosofia ja vapaus repaleissa. Olen mieluummin kärpäsen päänä
kuin leijonan häntänä.
— Se on omituista, sanoi pappi miettiväisenä. — Kaunis puku on
yhtä kaikki kaunis.
Nähdessään hänen vaipuneen mietteisiinsä jätti Gringoire hänet
mennäkseen ihailemaan läheisen talon portaalia. Hän palasi lyöden
käsiään yhteen.
— Jolleivät sotilaitten kauniit puvut niin kiinnittäisi teidän
mieltänne, herra arkkidiakoni, pyytäisin teitä katsomaan tuota
portaalia. Olen aina sanonut, että herra Aubryn talon käytävä on
komeimpia maailmassa.
— Pierre Gringoire, sanoi arkkidiakoni, — miten on käynyt tuon
pienen mustalaistanssijattaren?

30. — Esmeraldan? Vaihdattepa te äkkiä puheenaihetta.
— Eikö hän ollut teidän vaimonne?
— Oli, särjetyllä ruukulla vihitty. Meidän naimiskauppamme kestää
neljä vuotta. — Mutta kesken kaiken, lisäsi Gringoire katsellen
arkkidiakonia puolittain veitikkamaisin ilmein, — te ajattelette siis
yhä häntä?
— Ja te, te ette enää ajattele häntä?
— Perin vähän. — On niin paljon muuta!… Hyvä Jumala, miten tuo
pieni vuohi oli sievä!
— Eikö tuo mustalaistyttö pelastanut teidän henkeänne?
— Se on totta, Herra paratkoon!
— No niin, miten hänen on käynyt? Minne hän on joutunut?
— Sitä en tiedä sanoa. Luulen, että hänet on hirtetty.
— Niinkö luulette?
— En ole siitä aivan varma. Kun näin, että aiottiin ryhtyä
hirttämään ihmisiä, vetäydyin pois pelistä.
— Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte?
— Malttakaahan. Olen kuullut, että hän olisi paennut Notre-
Dameen, ja että hän siellä olisi turvassa, mistä olin sangen
mielissäni, mutta en saanut tietää, onko pieni vuohikin pelastunut.
Siinä kaikki, mitä tiedän.

31. — Minäpä voin teille antaa tarkempia tietoja, huusi dom Claude, ja
hänen tähän asti hiljainen, hidas ja miltei kumea äänensä muuttui
jyriseväksi. Hän on todellakin paennut Notre-Dameen. Mutta kolmen
päivän päästä vaatii oikeus hänet luovutettavaksi ja hänet hirtetään
Grève-torilla parlamentin päätöksestä.
— Sepä onnetonta, sanoi Gringoire.
Pappi oli jälleen silmänräpäyksessä muuttunut kylmän
rauhalliseksi.
— Ja ketä perhanaa, virkkoi runoilija, on huvittanut saada aikaan
luovutuspäätös? Eikö voitu antaa parlamentin olla rauhassa? Mitäpä
haittaa siitä olisi ollut, että joku tyttö raukka piileksii Notre-Damen
tukipylväitten alla pääskynpesien keskellä?
— Onhan maailmassa paholaisia, vastasi arkkidiakoni.
— Niin, pannahisen ikävä juttu, huomautti Gringoire.
Arkkidiakoni toisti hetken äänettömyyden jälkeen.
— Hän pelasti siis teidän henkenne?
— Niin, hyväin ystäväini kulkurien parissa. Hetkinen vielä ja minut
olisi hirtetty. He olisivat siitä nyt sangen pahoillaan.
— Ettekö haluaisi tehdä jotakin hänen hyväkseen?
— En toivo mitään parempaa, dom Claude, kunhan siitä ei vain
koidu minulle vaaraa!
— Mitäpä siitä!

32. — Mitäkö siitä? Te olette leikkisä, hyvä mestari! Minulla on kaksi
suurta teosta tekeillä.
Pappi löi käden otsalleen. Hänen näennäisestä tyyneydestään
huolimatta ilmaisi silloin tällöin jokin kiihkeä liike hänessä riehuvan
valtavan sisäisen taistelun.
— Miten pelastaa hänet?
Gringoire virkkoi hänelle:
— Mestarini, minä vastaan teille: Il padelt. Turkkilaiset tarkoittavat
sillä: Jumala on toivomme.
— Miten pelastaa hänet? toisti Claude mietteissään.
Gringoire löi vuorostaan otsaansa.
— Kuulkaa, mestarini. Minulla on mielikuvitusta. Minä kyllä keksin
keinon. — Jos anoisi kuninkaalta armahdusta?
— Armoa Ludvig XI:ltä?
— Miksi ei?
— Ottakaa tiikeriltä luunpalanen!
Gringoire ryhtyi keksimään uutta ratkaisua.
— Hyvä! kuulkaahan! — Tahdotteko, että käännyn kätilöitten
puoleen anomuksella ja selitän, että tyttö on raskaana?
Nämä sanat saivat papin syvälle painuneet silmät leimahtamaan.

33. — Raskaana! hupsu! tiedätkö siitä jotain?
Gringoire säikähti hänen ilmettään. Hän kiirehti vastaamaan:
— Oh! en suinkaan! Meidän avioliittomme oli täysin muodollinen.
En hyötynyt siitä mitään. Mutta voittaisimmehan aikaa.
— Hullutusta! ilkeätä! ole vaiti!
— Eihän teillä ole syytä pahastua, mutisi Gringoire. —
Voittaisimme aikaa, eikä se ketään vahingoittaisi, ja siitä hyötyisivät
köyhät kätilöt neljäkymmentä pariisilaista denieriä.
Pappi ei kuunnellut häntä.
— Hänen täytyy kuitenkin päästä sieltä! mutisi hän. Kolmen päivän
päästä pannaan päätös täytäntöön! Muuten ei olisi päätöstä
lainkaan… tuo Quasimodo! Naisilla on sangen turmeltunut maku! —
Hän korotti äänensä: — Mestari Pierre, olen miettinyt asiaa puolelta
ja toiselta: ei ole muuta kuin yksi keino hänen pelastamisekseen.
— Mikä? minä en puolestani näe ainoatakaan.
— Kuulkaa, mestari Pierre. Muistakaa, että hän on pelastanut
henkenne. Sanon teille suoraan ajatukseni. Kirkkoa vartioidaan yötä
päivää. Sieltä ei lasketa ulos muita kuin ne, joiden on nähty sinne
menevän. Te voitte siis astua sisään. Minä johtaisin teidät hänen
luokseen. Te vaihtaisitte vaatteita hänen kanssaan. Hän pukeutuisi
teidän mekkoonne, te hänen hameeseensa.
— Kaikki hyvin siihen saakka, huomautti filosofi. — Entä sitten?

34. — Sitten? Hän lähtisi pois teidän vaatteissanne, te jäisitte jäljelle
hänen vaatteissaan. Te joutuisitte ehkä hirteen, mutta hän pelastuisi.
Gringoire kynsäisi korvallistaan vakavan näköisenä.
— Sitä ajatusta en tosiaankaan itse olisi koskaan keksinyt, hän
sanoi.
Dom Clauden odottamaton ehdotus oli äkkiä pimittänyt runoilijan
avoimet ja huolettomat kasvot aivan kuin italialaisen hymyilevän
maiseman vihainen tuulenpuuska, joka peittää auringon pilveen.
— No, Gringoire! mitä sanotte siitä keinosta?
— Sanon, hyvä mestari, ettei minua ehkä hirtettäisi, vaan että
minut varmasti hirtetään.
— Eihän se muuta asiaa.
— Piru vieköön! sanoi Gringoire
— Hän on pelastanut teidän henkenne. Maksaisitte siten velkanne.
— On paljon muita velkoja, joita en maksa!
— Mestari Pierre, se on välttämätöntä.
Arkkidiakoni puhui käskevästi.
— Kuulkaa, dom Claude, vastasi runoilija perin hämmästyneenä.
— Teette väärin pitäessänne niin kiinni tuosta ajatuksesta. Enpä
tosiaankaan tiedä, miksi antaisin hirttää itseni toisen sijasta.
— Mikä teitä sitten niin kiinnittää elämään?

35. — Oh! tuhannet seikat!
— Mitkä, jos saan luvan kysyä?
— Mitkäkö? Ilma, taivas, aamu, ilta, kuutamo, hyvät ystäväni
kulkurit, meidän janoiset kurkkumme, Pariisin kauniin
rakennustaiteen tutkiminen, kolme suurta, keskeneräistä teosta,
joista yksi piispaa ja hänen myllyjään vastaan; mistäpä tietäisin
kaiken? Anaksagoras sanoo, että hän oli olemassa ihaillakseen
aurinkoa. Ja sitten minulla on onni viettää kaiket päivät aamusta
iltaan erään neron seurassa: oman itseni, ja se on sangen
miellyttävää.
— Päätä narrinpeliin! murahti arkkidiakoni. — No niin, ketä on
sinun kiittäminen tästä elämästä, jonka olet tehnyt niin suloiseksi?
Ketä saat kiittää siitä, että voit hengittää tätä ilmaa, että saat
katsella tätä taivasta, että voit yhä huvittaa leivonsieluasi houreilla ja
hullutuksilla? Missä olisit ilman häntä? Tahdot siis, että hän kuolee,
hän, jonka avulla sinä elät, että hän kuolee, tuo kaunis, suloinen,
ihailtava olento, tarpeellinen maailman valoksi, jumalallisempi kuin
Jumala! samalla kun sinä puoliviisas ja puolihullu, jonkin turha
luonnos, eräänlainen kasvi, joka luulet liikkuvasi ja ajattelevasi,
jatkat elämää, jonka olet varastanut häneltä, yhtä hyödyttömänä
kuin palava kynttilä keskellä päivää? Hieman sääliä, Gringoire! ole
jalomielinen vuorostasi. Hän on ottanut ensi askeleen.
Pappi oli puhunut kiihkeästi. Gringoire kuunteli häntä aluksi
epämääräisin ilmein, mutta vähitellen hän heltyi ja virnisti viimein
niin traagillisesti, että hänen kalpeat kasvonsa muistuttivat ähkyä
potevan vastasyntyneen lapsen kasvoja.

36. — Te puhutte innostavasti, sanoi hän kuivaten kyyneleen. — No
niin! mietin asiaa. — Mutta sangen merkillinen on teidän
ajatuksenne. — Vaan kukapa tietää? jatkoi hän hetkisen kuluttua, —
ehkäpä he eivät hirttäisikään minua. Eihän kihlaus aina naimisiin vie.
Ehkäpä he, löytäessään minut niin eriskummaisissa pukimissa kuin
hameessa ja myssyssä, purskahtavat nauramaan. — Ja jos
hirttävätkin, niin olkoon menneeksi! kuolema kuin kuolema; tai
oikeastaan ei se ole muiden kuolemain kaltainen. Se kuolema on
viisaan arvoinen, joka koko ikänsä on häälynyt sinne tänne,
kuolema, joka, kuten todellisen epäilijän sielu, ei ole kala eikä lintu,
kuolema täynnä pyrrholaisuutta ja epäröintiä, joka pysyttää ihmisen
taivaan ja maan välillä ja antaa hänen häilyä. Se on filosofin kuolema
ja se on ehkä ennalta minulle määrätty. On komeata kuolla niin kuin
on elänytkin. Pappi keskeytti hänet:
— Onko sovittu?
— Mikä on kuolema oikeastaan? jatkoi Gringoire haltioituneena.
Ikävä hetki, tulliportti, askel mitättömästä tyhjään. Kun joku kysyi
megalopolilaiselta Kerkidakselta, kuolisiko hän mielellään, vastasi
hän: "Miksi ei? Sillä kuolemani jälkeen saan nähdä nuo suuret
miehet, Pytagoraksen filosofien, Hekataeuksen historioitsijain,
Homeroksen runoilijani ja Olympoksen soittoniekkani joukossa."
Arkkidiakoni tarjosi hänelle kätensä.
— Sovittu siis? te tulette huomenna.
Tämä liike palautti Gringoiren todellisuuteen.
— Oh! eipä suinkaan! sanoi hän sellaisen henkilön äänellä, joka
havahtuu unesta. Hirteenkö! Se on liian mieletöntä. Siihen en

37. suostu.
— Hyvästi sitten! Ja arkkidiakoni lisäsi hampaittensa välitse:
— Kyllä sinut vielä tapaan!
— En tahdo, että tuo perhanan mies minut vielä tapaa, ajatteli
Gringoire ja juoksi dom Clauden jälkeen. — Kuulkaahan, herra
arkkidiakoni, ei kaunaa vanhojen ystävien kesken! Te olette mieltynyt
tuohon tyttöön, vaimooni, piti minun sanoa, ja se ilahduttaa minua.
Te olette miettinyt keinon, millä pelastaa hänet Notre-Damesta.
Mutta teidän suunnitelmanne on mitä epämiellyttävin minulle,
Gringoirelle. — Kunpa tietäisin toisen, minä! — Nyt iski päähäni
jotakin: sangen loistava mielijohde. — Mitä sanoisitte, jos esittäisin
teille keinon, millä vapauttaisimme hänet, minun kaulani joutumatta
vaaraan? Eikö se tyydyttäisi teitä? Onko aivan välttämätöntä, että
minä joudun hirteen, ennen kuin olette tyytyväinen?
Pappi riuhtaisi kärsimättömyydessään kauhtanansa napit irti.
— Anna sanojesi vuotaa! — Mikä on keinosi?
— Niin, sanoi Gringoire puhellen itsekseen ja pannen miettiväisenä
etusormen nenälleen, — se tepsii! — Kulkurit ovat rohkeita poikia. —
Mustalaiset rakastavat häntä. — He nousevat käden käänteessä. —
Ei mikään ole sen helpompaa. — Salainen rynnäkkö. — Metelin
aikana voi hänet helposti viedä pois. — Huomeniltana… — He eivät
parempaa pyydäkään.
— Keinosi! puhu! sanoi pappi ravistaen häntä.
Gringoire kääntyi majesteetillisena hänen puoleensa:

38. — Antakaa minun olla! näettehän, että minä olen luomistyössä.
Hän mietti vielä hetkisen. Sitten hän paukutti käsiään omalle
ajatukselleen huutaen: — Mainiota! Käy kuin leikki!
— Keinosi! toisti Claude suuttuneena.
Gringoire säteili ilosta.
— Tulkaa, niin sanon sen teille hiljaa. Se on sangen sukkela
takaportti, joka johtaa meidät kaikki ehjin nahoin leikistä. Herra
paratkoon! täytyyhän tunnustaa, etten ole mikään pässinpää.
Hän keskeytti puheensa:
— Ah! mutta onko tuo pieni vuohi hänen luonaan?
— On. Piru sinut periköön!
— Se aiottiin hirttää myös, eikö niin?
— Mitä se minua liikuttaa?
— Niin, se olisi hirtetty myös. Viime kuussa hirtettiin muuan
emäsikakin. Pyöveli pitää sellaisista. Hän syö sitten elukat. Hirttää
kaunis Djali! Pikku kuttu parka!
— Kirottu! huusi dom Claude. Sinä vasta kiduttaja olet. Minkä
keinon olet keksinyt hänen pelastamisekseen, tolvana? Täytyykö
kiskoa suunnitelmasi sinusta pihdeillä ulos?
— Varovammin, mestari! — No kuulkaa!
Gringoire kumartui kuiskaamaan arkkidiakonin korvaan vilkuillen
levottomana joka haaralle, vaikka ei kadulla liikkunut ketään. Kun

39. hän oli lopettanut, paiskasi dom Claude hänelle kättä ja sanoi
kylmästi:
— Hyvä. Huomenna.
— Huomenna, toisti Gringoire. Ja arkkidiakonin loitotessa
suunnalleen, hän lähti astelemaan omalle taholleen mutisten
itsekseen:
— Tämä on ankara juttu, herra Pierre Gringoire. Mutta mitäpä
siitä! Eihän ole sanottu, että vaikka onkin pieni, pitäisi pelätä suuria
yrityksiä. Biton kantoi suurta sonnia harteillaan; västäräkit, kertut ja
rautiaiset lentävät valtameren yli.
II. Rupea kulkuriksi
Kun arkkidiakoni palasi luostariin, hän tapasi kammionsa ovella
veljensä Jehan du Moulinin, joka odotti häntä ja joka aikansa kuluksi
oli hiilellä piirtänyt vanhemman veljensä kuvan varustaen sen
suunnattomalla nenällä.
Dom Claude tuskin huomasikaan veljeään. Hänellä oli muuta
ajattelemista. Nuo iloiset tyhjäntoimittajan kasvot, jotka niin usein
olivat säteilyllään kirkastaneet papin synkät piirteet, eivät nyt
kyenneet haihduttamaan sitä usvaa, joka päivä päivältä yhä
tiheämpänä levittäytyi tämän epäterveen, myrkyllisen ja
rämettyneen sielun ylle.
— Hyvä veli, sanoi Jehan arasti, tulin sinua katsomaan.

40. Arkkidiakoni ei edes vilkaissut häneen.
— Mitä nyt?
— Hyvä veli, jatkoi teeskentelijä, olet niin hyvä minulle ja annat
minulle niin hyviä neuvoja, että aina palaan luoksesi.
— Entä sitten?
— Voi! veljeni, miten oikeassa olitkaan sanoessasi: — Jehan!
Jehan! cessat doctorum doctrina, discipulorum disciplina. [Oppilaiden
kurittomuus on oppineiden opin loppu.] Jehan, ole järkevä, Jehan,
ole ahkera; Jehan, älä ole öitä poissa kollegiosta ilman laillista syytä
ja johtajan lupaa. Älä tappele pikardilaisten kanssa, noli, Joannes,
verberare picardos. Älä mätäne tietämättömän aasin lailla, quasi
asinus illitteratus, koulun oljilla. Jehan, anna mestarin kurittaa itseäsi
mielensä mukaan. Jehan, mene joka ilta kappeliin ja laula siellä
antienne [liturginen säkeistö, joka lauletaan virren edellä] virsineen
ja rukouksineen ylistetylle Neitsyt Marialle. Ah! Voi! miten oivallisia
neuvoja!
— Mitä vielä?
— Veljeni, näet tässä syyllisen, rikollisen, kurjan, hummaajan,
viheliäisen ihmisen! Rakas veljeni, Jehan on tallannut hyvät neuvosi
jalkainsa alle kuin oljet ja lannan. Mutta olen saanut siitä aika
rangaistuksen, ja hyvä Jumala on erinomaisen oikeamielinen. Niin
kauan kun minulla on ollut rahaa, olen mässäillyt, hullutellut ja
viettänyt iloista elämää. Oh! miten irstailu, joka on niin kaunis
etupuolelta, on takaapäin ruma ja inhottava! Nyt ei minulla ole enää
penniäkään ja olen myynyt pöytäliinani, paitani ja pyyhkeeni. Iloinen
elämä on lopussa! Kaunis kynttilä on sammunut, eikä minulla ole

41. enää kuin vaivainen savuava talikynttiläpahanen. Tytöt tekevät
pilkkaa minusta. Omatuntoni on kipeä, ja karhut vainoavat minua.
— Entä vielä? sanoi arkkidiakoni.
— Ah! rakastettu veljeni, minä tahtoisin mielelläni aloittaa
paremman elämän. Tulen luoksesi katuvana syntisenä. Tunnustan
rikokseni. Lyön armotta rintoihini nyrkeilläni. Olet aivan oikeassa
toivoessasi, että suorittaisin tutkintoni ja pääsisin aliopettajaksi
Torchin kollegioon. Tunnen nyt aivan harvinaista kutsumusta tuohon
toimeen. Mutta minulla ei ole enää mustetta; sitä pitäisi ostaa;
minulla ei ole enää kyniä; niitäkin pitäisi ostaa. Kaikkea tätä varten
tarvitsisin kipeästi hieman varoja. Ja minä tulen luoksesi, hyvä
veljeni, sydän täynnä katumusta.
— Siinäkö kaikki?
— Niin, sanoi ylioppilas. Vähän rahaa.
— Minulla ei ole.
Tällöin ylioppilas sanoi vakavana ja päättävänä:
— No niin, veljeni, olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa
sinulle, että minulle on eräältä toiselta taholta tehty sangen edullisia
tarjouksia. Etkö halua antaa minulle rahaa? — Etkö? — Siinä
tapauksessa rupean kulkuriksi.
Hän lausui tämän hirmuisen sanan Ajaksin ilmein, joka odottaa
salamaniskua.
Arkkidiakoni sanoi hänelle kylmästi:

42. — Rupea kulkuriksi.
Jehan kumarsi syvään ja lähti viheltäen astumaan alas luostarin
portaita.
Kun hän luostarin pihalla meni veljensä kammion ikkunan ohitse,
kuuli hän sen aukeavan, kohotti päänsä ja näki arkkidiakonin ankarat
kasvot ikkuna-aukossa.
— Mene hornantuuttiin! sanoi dom Claude, tässä viimeiset rahat,
mitkä minulta saat.
Ja samassa pappi paiskasi Jehania kukkarolla niin, että hänen
otsaansa nousi aika kuhmu. Ylioppilas koppasi kukkaron ja lähti
tiehensä harmistuneena mutta tyytyväisenä aivan kuin koira, jota
nakellaan ydinluilla.
III. Eläköön ilo!
Lukija ei liene unohtanut, että osa Ihmeiden pihaa rajoittui
kaupungin vanhaan ympärysmuuriin, jonka tornit näihin aikoihin
alkoivat pahasti rappeutua. Yhden torneista kulkurit olivat valinneet
nautiskelujensa tyyssijaksi. Alimmassa tornisalissa oli kapakka, ja
muu osa oli muuna huoneistona. Tämä torni oli koko kulkurinpesän
vilkkain ja samalla myös iljettävin paikka. Se oli jonkinlainen
suunnaton mehiläispesä, joka surisi yötä päivää, öisin, kun koko muu
kerjäläispesä nukkui, kun torin reunoilla sijaitsevista mökkirähjistä ei
enää näkynyt ainoatakaan valaistua ikkunaa, kun ei enää kuulunut
ainoatakaan huutoa noista lukemattomista asunnoista, noista

43. varkaitten, ilotyttöjen ja varastettujen tai aviottomain lasten
muurahaispesistä, saattoi aina tuntea tuon iloisen tornin sieltä
kuuluvasta remusta ja punertavasta valosta, joka yhtaikaa luukuista,
ikkunoista ja muurinhalkeamista loistaen säteili aivan kuin sen
kaikista huokosista.
Kellari oli siis kapakkana. Sinne astuttiin matalasta ovesta ja niin
kömpelöitä portaita myöten kuin klassillinen aleksandriini. Oven
päällä oli osoitekilpenä ihmeellinen töherrys, joka esitti
muokkaamatonta maata ja tapettuja kananpoikia ja jossa oli
päällekirjoituksena sanaleikki: Sielunkellojen soittajille.
Eräänä iltana, juuri kun kaikissa Pariisin kirkoissa soitettiin
iltakelloja, olisivat vartijat, jos he olisivat rohjenneet tunkeutua
pelättyyn Ihmeiden pihaan, huomanneet että kulkurikapakassa oli
tavallista suurempi metakka, että siellä juotiin ja kiroiltiin tavallista
enemmän. Torilla kapakan ulkopuolella liikkui kulkuriryhmiä, jotka
innokkaasti puhelivat hiljaisella äänellä, aivan kuin jotakin tärkeätä
olisi ollut tekeillä, ja siellä täällä teroitti joku ryysyläinen kyyrysillään
ruostunutta miekkaa kiveä vasten.
Itse kapakkahuoneessa olivat viini ja peli niin voimakkaina
ajatusten johdattimina kulkurien tämäniltaisissa keskusteluissa, että
olisi ollut vaikeata juomarien puheista arvailla, mistä oli kysymys. He
olivat vain tavallista riehakkaammalla tuulella, ja jokaisen vyöllä
välkkyi jokin vesuri, kirves, suuri lyömämiekka tai vanhan pyssyn
rautahaka.
Sali oli suuri ja pyöreä, mutta pöytiä oli niin tiheässä ja väkeä niin
paljon, että koko kapakan sisällys, miehet, naiset, penkit, olutruukut,
juomarit, nukkujat, pelurit, terveet ja rammat näyttivät yhteiseltä
sotkuiselta mylläkältä, jossa oli yhtä vähän järjestystä ja sopusointua

44. kuin osterinkuoriläjässä. Joitakin talikynttilöitä paloi siellä täällä
pöydillä; mutta kapakan varsinainen valonlähde, mikä siellä vastasi
kattokruunua teatterisalissa, oli takkavalkea. Kellari oli niin kostea,
ettei siellä koskaan, ei edes keskikesällä, annettu tulen sammua
takasta, suunnattomasta takasta, jossa oli kuvanveistoksilla
koristettu katos, joka oli täynnä raskaita rautaisia kolmijalkoja ja
keittiöastioita ja jossa loimusi tuollainen valtainen halko- ja
turveroihu, jollainen öisin kylänkujilla luo pajan ikkunasta punertavan
kuvan vastakkaiselle seinälle. Suuri koira, joka vakavana istui
tuhkassa, käänteli varrasta, joka oli täynnä lihanpaloja.
Sekamelskasta huolimatta saattoi ensi silmäyksen jälkeen erottaa
tuossa joukossa kolme päiden ryhmää, jotka tunkeilivat kolmen
henkilön ympärillä, jotka lukija jo tuntee. Yksi näistä henkilöistä, joka
oli pukeutunut omituisiin itämaisiin helyihin, oli Mathias Hungadi
Spicali, Egyptin ja mustalaisten herttua. Tuo heittiö istui eräällä
pöydällä jalat ristissä, sormi pystyssä ja piti äänekästä esitelmää
valkeasta ja mustasta noituudesta häntä ympäröivälle, suu auki
kuuntelevalle joukolle. Toinen ryhmä oli kerääntynyt tiheään kehään
vanhan ystävämme urhokkaan Tunisin kuninkaan ympärille, joka oli
aseistautunut kiireestä kantapäähän. Clopin Trouillefou valvoi
vakavana ja matalalla äänellä suuren, aseilla täytetyn tynnyrin
tyhjentämistä, joka pohja avattuna oli hänen edessään ja josta
virtasi tukuttain kirveitä, miekkoja, kypäriä, panssaripaitoja,
rintavarustuksia, peitsen- ja keihäänkärkiä, kaaria ja nuolia kuin
omenia ja rypäleitä runsaudensarvesta. Jokainen otti kasasta kuka
kypärin, kuka pistinmiekan, kuka ristikahvalla varustetun tikarin.
Lapsetkin aseistautuivat, ja olipa joukossa raajarikkojakin, jotka
rautapaitoihin pukeutuneina kömpivät käsillään eteenpäin juomarien
jaloissa kuin suuret kilpikonnat.

45. Kolmas ryhmä vihdoin, joka oli meluisin, iloisin ja lukuisin,
tungeskeli pöytien ja penkkien ääressä, joiden keskeltä kaikui
kimakka ääni, joka lähti raskaitten, kypäristä kannuksiin saakka
täydellisten varustusten sisältä ja joka piti puhetta ja kiroili. Henkilö,
joka siten oli taottu rautaan kiireestä kantapäähän, peittyi niin
täydellisesti sotaisen asunsa kätköön, ettei koko miehestä näkynyt
muuta kuin julkea, punainen pystynenä, suortuva vaaleita hiuksia,
punaiset huulet ja rohkeat silmät. Hänen vyönsä oli täynnä
erikokoisia tikareja, kupeella riippui pitkä miekka, vasemmassa
kädessä oli jousi, pöydällä hänen edessään suuri viiniruukku ja
oikeassa kainalossa lihava, puolialaston tyttö. Kaikki suut hänen
ympärillään nauroivat, kiroilivat ja joivat. Jos tähän lisää
parikymmentä pienempää ryhmää, tarjoilevat tytöt ja pojat, jotka
juoksivat edes takaisin ruukut päittensä päällä, biljardin, ruutupelin,
nopan, korttien ja innostuttavan tringletpelin pelaajat, toran yhdessä
nurkassa, rakastelun toisessa, niin saa jo joltisenkin kuvan tästä
joukosta, jota valaisi suuren loimuavan tulen hehkuva hohde, joka
sai kapakan seinillä häilymään tuhannet suhdattomat ja
eriskummaiset varjot.
Mitä meluun tulee, muistutti se suuren kirkonkellon täyttä
pauhinaa kellon sisällä kuultuna.
Paistinpannu, jossa kärisi rasvasade, täytti ainaisella räiskeellään
noiden tuhansien keskustelujen välit, jotka risteilivät salin toisesta
päästä toiseen.
Keskellä tätä hälinää istui salin perällä takan vieressä olevalla
penkillä miettivä filosofi jalat tuhkassa ja tuijottaen tuleen. Hän oli
Pierre Gringoire.

46. — No kiireesti! joutukaa, aseistautukaa! tästä lähdetään liikkeelle
tunnin päästä! sanoi Clopin argotlaisilleen.
Joku tyttö rallatti:
    Isä, äiti, hyvää yötä!
    Valot viimeiset sammutetaan.
Kaksi kortinpeluria toraili.
— Lurjus! huusi punakampi ja heristi nyrkkiä toiselle, tahdotko
että isken ristin kuonoosi! Sittenhän voit käydä ristipampusta
kuninkaan korttipelissä.
— Uh! ulvoi muuan normandialainen, jonka helposti tunsi nenä-
äänestään, täällä ollaan yhtä ahtaassa kuin pyhimykset
Caillouvillessa!
— Pojat, sanoi kuulijakunnalleen Egyptin herttua kimeällä äänellä,
Ranskan noidat lentävät hornaan ilman luutaa, silavaa ja ratsua
pelkillä manaussanoilla. Italialaisilla on aina pukki odottamassa
ovenpielessä. Mutta kaikkien täytyy lentää savutorven kautta.
Kaiken tämän melun yli kaikui kuitenkin kiireestä kantapäähän
aseistautuneen nuoren vekkulin ääni.
— Hurraa! hurraa! kirkui hän. Tänään lähden ensimmäiseen
aseleikkiini! Kulkuri! minä olen kulkuri, Jumalauta! Kaatakaa minulle
viiniä! — Ystävät, nimeni on Jehan Frollo du Moulin, ja minä olen
aatelismies. Olen varma siitä, että jos Jumala olisi santarmi, hän
rupeaisi rosvoksi. Veljet, me lähdemme kauniille retkelle. Me olemme
urhoollista väkeä. Piiritämme kirkon, lyömme ovet säpäleiksi,
vapautamme sieltä tuon kauniin tytön, pelastamme hänet tuomarien

47. ja pappien käsistä, revimme maahan luostarin ja poltamme piispan
palatsiinsa, ja kaikki käy käden käänteessä, pikemmin kuin joku
pormestari ehtii pistää lusikallisen soppaa suuhunsa. Asiamme on
oikea, me ryöstämme Notre-Damen, se siitä. Me hirtämme
Quasimodon. Tunnetteko Quasimodon, hyvät naiset? Oletteko
nähneet hänen heiluttavan suurta kelloa helluntaina? Hitto vieköön!
Se vasta on kaunista! Luulisi näkevänsä pirun ratsastavan suurella
kidalla. — Ystäväni, kuulkaa minua, olen kulkuri täydestä
sydämestäni ja sielustani, olen täydellinen argotlainen, olen
synnynnäinen lurjus. Olen ollut sangen rikas ja olen syönyt
omaisuuteni. Äitini tahtoi tehdä minusta upseerin, isäni alidiakonin,
tätini oikeusneuvoksen, isoäitini kuninkaallisen pronotaarin, isäntätini
rahatoimikamarin virkamiehen. Mutta minäpä rupesinkin kulkuriksi.
Kun sanoin sen isälleni, sylkäisi hän kirouksensa vasten kasvojani,
mutta äitini, tuo vanha nainen, alkoi vetistellä ja pihistä niin kuin
halot tuolla keittojalkojen alla. Eläköön ilo! Olen oikea bicêtreläinen!
[Bicêtre, hulluinhuone lähellä Pariisia] — Tarjoilijatar, hempukkani,
kiikuta toista viiniä! Vielä on minulla millä maksaa! En huoli
Suresnes-viiniä. Se karvastelee kurkkuani. Mieluummin huuhdon sitä,
piru vieköön! vaikka juurikorilla!
Joukko remahti suosionosoituksiin ja nauruun. Huomatessaan
hälinän ympärillään yltyvän ylioppilas huudahti:
— Voi mikä ihana melu! Populi debacchantis populosa
debacchatio! Mässäävän kansan joukkomässäys! — Sitten hän alkoi
laulaa iltamessua veisaavan kaniikin äänellä ja haltioitunein katsein:
— Quae cantica! quae organa! quae cantilenae! quae melodiae hic
sine fine decantantur! sonant melliflua hymnorum organa,
suavissima angelorum melodia, cantica canticorum mira! [Mitä
lauluja! mitä ääniä! mitä säveliä täällä alati kaiutellaan! soivat

48. suloiset virsien soinnut, enkelien ihanimmat sävelet, ihmeelliset
laulujen laulut!] Hän keskeytti ja huusi: — Helvetin kapakanemäntä,
anna minulle ruokaa!
Rähinä vaimeni hetkiseksi. Egyptin herttuan kuultiin rämeällä
äänellä opettavan mustalaisiaan:
—… Kärppää nimitetään Aduineksi, kettua Sinijalaksi tai
Metsänjuoksijaksi, sutta Harmaa jalaksi tai Kultajalaksi, karhua
Ukoksi tai Isoisäksi. — Tontun lakki tekee näkymättömäksi ja sen
avulla näkee näkymättömiä seikkoja. — Konnat ristitään puettuina
punaiseen tai mustaan samettiin, kulkunen kaulassa, kulkuset
jaloissa. Risti-isä pitelee päästä, ristiäiti peräpuolesta. —
Sidragasum-paholaisen mahti pakottaa tytöt tanssimaan ilkosen
alastomina.
— Hitto vieköön! huudahti Jehan, tahtoisinpa olla
Sidragasum-paholainen.
Tällä välin jatkoivat kulkurit kapakan toisessa päässä kuiskaillen
aseistautumistaan.
— Esmeralda raukka! sanoi muuan mustalainen. — Hän on
sisaremme. —
Hänet täytyy pelastaa sieltä.
— Hän on siis yhä Notre-Damessa? kysyi muuan juutalaisen
näköinen kaupustelija.
— On, piru vieköön!
— No niin! toverit, huudahti kaupustelija, Notre-Dameen! Ja sitä
paremmalla syyllä, koska Pyhän Féréolin ja Pyhän Ferrutionin

49. kappeleissa on kaksi patsasta, toinen Pyhän Johannes Kastajan ja
toinen Pyhän Antoniuksen, jotka kumpikin ovat puhdasta kultaa ja
painavat yhteensä seitsemäntoista markkaa [vanha painoyksikkö,
naula] ja viisitoista esterliiniä ja joiden jalustat ovat kullattua
hopeata ja painavat yhteensä seitsemäntoista unssia. Tiedän sen.
Olen kultaseppä.
Tällöin tuotiin Jehanille hänen illallisensa. Hän huudahti loikoen
hänen vieressään lojuvan tytön rinnoilla:
— Pyhän Voult-de-Lucques'in kautta, jota kansa nimittää pyhäksi
Gogueluksi, olenpa täysin onnellinen. Tuolla vastapäätäni on
pässinpää, joka katselee minua arkkiherttuan siloisella naamalla.
Tuossa vasemmalla istuu toinen, jolla on niin pitkät hampaat, että ne
peittävät leuan. Ja sitten olen samassa asemassa kuin marsalkka Gié
Pontoisea piirittäessään: oikea sivustani nojaa mäennyppylään.
Mahometin vatsan nimessä, toveri! Sinä näytät kulkukauppiaalta ja
tulet istumaan minun viereeni! Olen aatelismies, ystäväni. Kauppias
ja aatelismies eivät sovi yhteen. Mene tiehesi siitä! — Hei, te siellä!
älkää tapelko! Mitä, Baptiste Croque-Oison, sinä, jolla on niin kaunis
nenä, panet sen alttiiksi tuon rentun suurille nyrkeille! Hölmö! Non
cuiquam datum est habere nasum! [Ei kaikilla ole oikeutta nenään]
— Olet tosiaan jumalallinen, Jacqueline Ronge-Oreille! vahinko vain,
ettei sinulla ole hiuksia. — Hohoi! nimeni on Jehan Frollo, ja veljeni
on arkkidiakoni. Piru hänet periköön! Tämä on kaikki totta. Kun
rupesin kulkuriksi, luovuin ilomielin paratiisissa olevasta
talonpuolikkaasta, jonka veljeni oli minulle luvannut. Dimidiam
domum in paradiso [talonpuolikas paratiisissa], niin sanotaan
tekstissä. Minulla on läänitys Tirechappe-kadun varrella, ja kaikki
naiset ovat hullaantuneita minuun, yhtä varmasti kuin on totta, että
pyhä Eloy oli mainio kultaseppä ja hyvän Pariisin kaupungin viisi

50. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookultra.com