Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon,
katkasi ensin äänettömyyden.
— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien,
persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.
— Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme
unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki
päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.
Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään
ja maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.
Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että
saattoi ryhtyä kehräämään:
— Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen
persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli
onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja
osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?
"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma
huokaan, kun sua aattelen!"
— Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras
hioi kieltänsä ja laski edelleen:
— Minähän en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan
Aiskylos sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin
ole väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen
vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole,
Sokrates?