janoansa. Ehkäpä hän ei enää näkisi päivän valoa, vaan kuolisi
yhdessä tämän lampun kanssa. Silloin hän vaeltaisi Hadekseen ja
ehkä varjojen lukemattomana vilisevästä joukosta tapaisi yhden,
jonka hän elämässä oli kohdannut vain kolme kertaa, mutta jota hän
kuitenkin oli rakastanut korkeammin kaikkia muita kuolevaisia. Silloin
hän pyytäisi varjolta anteeksi pakolla ottamaansa valaa.
Eikö jo tämä luola, jossa lampun pieni liekki lepatti aavemaisesti,
ollut Hades? Eikö tuo ollut Lethe, joka solateitänsä solisi syvyydessä
hänen allansa, unohduksen lähde, josta hän oli juonut? Oliko
kuolema, iäinen kuolema, muuta kuin kaiken unohdus? Ja eikö hän
jo ollut unohtanut kaiken, mitä oli kaupunkiin jättänyt: jumalattaren,
jota oli palvellut, linnan, jonka liekit olivat nielleet — kaiken — kaiken
— vain ei yhtä ainoata nimeä. — Omaansa hän ei enää muistanut.
Varjoko hänen sivullensa kuin varkain ilmestyi? Hän oli kuullut
jonkun tulevan alas kivisiä portaita, ikäänkuin laahustaen ja
kuitenkin keveästi — vaeltavan varjon, painottoman, mutta kuitenkin
surua täyden. Kauan hän oli tuntenut sen takanansa. Persialainen ei
olisi voinut hänen kätköänsä löytää. Joku varjo se lienee ollut, jota
veti puoleensa syvän, kylmän kaivon yö.
Hän avasi silmänsä ja katsoi ylöspäin. Siinä seisoi varjo: perin
vanha mies, valkeata tukkaa ja partaa, suuret, verhokatseiset silmät
tuuheiden kulmakarvain alla, jotka olivat kuin kaksi lumiharjannetta
kahden järven rannalla, ja vielä vereväntuore suu keskellä parran
talvista viidakkoa.
Kauan he katsoivat ääneti toisiansa niinkuin kaksi mykkää varjoa,
joiden kielet ovat kuihtuneet suussa. He kuuntelivat ja kuulivat kuin
kielten soivan klepsydran sisältä. Ja vihdoin nousi ääni keskeltä
väräjävän hämärän, joka heitä ympäröi.