voimat tähän toivomukseen: kun kolmeen tai neljään päivään en
sattunut häntä näkemään, minun alkoi tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi
toisinaan kyyneliin asti. Kaikki ajatukseni, sekä unissa että valveilla,
liikkuivat hänen ympärillänsä; maata pannessani toivoin näkeväni
hänestä unta; silmät ummistettuani näin hänet edessäni ja hellittelin
hänen haamuansa, niinkuin parhainta onneani. En yhdellekään
ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä tunnetta, niin kallis se
minulle oli. Voi olla, että hän oli kyllästynyt alituiseen tuntea minun
rauhattomat silmäni tähdätyiksi itseensä, tai sitten muuten vaan ei
tuntenut minua kohtaan mitään kiintymystä, koskapa hän aivan
huomattavasti leikki ja puhui mieluummin Volodjan kanssa kuin
minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en mitään toivonut
itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki hänen hyväksensä
uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka hän minussa
herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä toisen, yhtä
voimakkaan tunteen — nimittäin pelon pakottaa hänen mieltänsä,
jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä siksi, että
hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että ylenkatsoen omaa
ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten kauneuteen, tai
parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön
tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin
rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua,
minä hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen
määrään, että kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle
sanaakaan. Hänellä oli paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän
tuijotteli yhteen pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla
myös nytkäytellen nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että
tämä tapa rumensi häntä, mutta minusta se oli siihen määrään
viehättävä, että ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman
päivän kuluttua tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua