inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat kuolemattomuuteen.
Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti, olisivat he tulleet yhä
enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän ihailijansa nuori mies olisi
heitä nuorentanut, virotellut ja uudestaansynnyttänyt laskemalla
heidän suoniinsa nuorta, tulista ja voimakasta verta, jonka kautta
heidän elämänsä jälleen nuorentui. No niin, sire, teidän
kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei voi elää edelleen
muutoin kuin uhrin kautta.
— Hän haastelee mainiosti, — murahti Chicot. — Quélus, poikani,
kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon
kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava
yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.
Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi jokin
muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia katseita
suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi miettiväiseksi,
synkäksi ja levottomaksi.
— Jatka, Quélus, — sanoi hän. — Sinä näet, että minä kuuntelen.
— Sire, — jatkoi tämä, — te olette suuri kuningas, mutta aateli on
kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää voi nähdä,
tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi paisunut rahvas
vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette urhoollinen,
sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona on uhkaavasti
asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta
pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana,
pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.
— Hyv'on, eteenpäin! — huusi kuningas. — Jumal'aut! Enkö minä
ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä