leikkinä ja että hän joutuu latelemaan uudestaan jotain vanhoja
akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta on uskonut joku tuhatkunta
vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku toinenkin nähdä, mikä on totta.
Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt
punnitakseni ja arvostellakseni noita asioita. Miksi omaksuisin niitä
umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua unohduksiin, mitä hän puhuu
uskonnosta, intohimoista, avioliitosta, tavoista, omaisuudesta,
paperirahoista, uskokausista, enteistä ja mistä tahansa yleensä.
Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki,
minkä voimme esittää tästä hänen pyrkimyksestään
todellistuttamaan jokaista yleisessä käytännössä olevaa
puheenpartta. Paholainen on näytellyt merkittävää osaa kaikkien
aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut käyttää sanaakaan, joka ei
merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli hänelle avuksi ohjeensa: "En
ole kuullut mistään rikoksesta, jota en itse olisi voinut tehdä." Ja
siten käy hän käsiksi paholaiseen. Hän on oleva todellinen, hän on
oleva nykyaikainen, europalainen, hän on pukeutuva kuin hieno
maailmanmies, on käyttäytyvä kuten semmoinen, on liikkuva kaduilla
ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja Heidelbergin elämään 1820,
joko siten — tai häntä ei ollenkaan ole olemassa. Niinpä riisui hän
häneltä hänen tarunomaiset pukineensa, sarvet, pukinjalat,
tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä häntä kirjoista ja kuvista
etsi hän häntä omasta mielestään, jokaisesta kylmäkiskoisuuden,
itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka niin elämän hälyssä kuin
yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta, — ja havaitsi, että kuva
tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi joka piirteestä, jonka hän
siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän siitä poisti. Hän havaitsi, että
tämän kummituksen olemus, joka oli asunut ihmisasumuksien
varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut, oli puhdas järki asetettuna
— kuten aina on pyrkimys — aistien palvelukseen; ja hän viskasi