mestarin taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän
istui hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen
tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla
oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa ja
kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen
mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että
mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin
kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen
nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein
tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä
olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta
hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi, sillä hän
oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen aukkoon, jonka mrs
Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan katselevansa tuota
taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla se oli maalattu, mutta
hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen vaikutuksen, että tuo
herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut kuitenkaan kauan istunut
siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun vieressä ja tuon
herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä
sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun
hän teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi
ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.
National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä
kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö
ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.
Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli
ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai
myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä
että terävä. Hän puhui heti kohta: