frangia ja silloin sai kukin perhe erityisen rakennuksen haltuunsa,
jotta oman kodin tunne heitä aina seuraisi.
Muttu muutos, joka enimmän olisi kummastuttanut vuodenajan
Marancourtista poissa ollutta, oli kuitenkin se, joka oli tapahtunut
herra Vulfranin omassa puistossa, jonka ruohokentät ulottuivat
lammikkoihin asti. Puiston alava puoli oli ollut ihan luonnon tilassa ja
nyt se erotettiin lähimmästä osasta suurella ojalla. Keskellä sitä
luonnollista metsää kohosi nyt sveitsiläiseen tapaan rakennettu talo,
muiden pienempien rakennusten ympäröimänä ja kaikki nuo
yhteensä saattoivat paikan julkisen puiston näköiseksi, jossa oli jos
jonkinlaisia huvitusesineitä: karuselli, kiikkuja, voimistelutelineitä,
keilirata, pallokenttiä, ampumakenttiä niin pyssyllä kuin jousella
ammuntaa varten, kiipeämätankoja, polkupyöräkenttiä, nukketeatteri
ja soittolava.
Se olikin julkinen puisto, sillä se oli aiottu huvipaikaksi kaikkien
tehtaiden työväelle, yhtä hyvin Hercheuxin, Saint-Pipoyn, Bacourtin
ja Flexellesin kuin Maraucourtin kansalle. Herra Vulfran ei tahtonut
omaa huvikenttää kullekin tehtaalle, vaan tahtoi työväelle yhteisen
huvipaikan, jossa saisivat tutustua toisiinsa, niin että he tuntisivat
itsensä enemmän ikäänkuin kuuluvan yhteen. Ja kirjasto
lukusaleineen, jonka hän ensin aikoi perustaa, sijotettiinkin, hän ei
itsekään tietänyt kenen vaikutuksesta, tuohon laajaan puistoon,
jonka lukusalit ja keskusteluhuoneet siten ympäröivät suuren
sveitsiläisrakennuksen, anastaen semmoisen alan puistosta, että sitä
oli suurennettava, ja muodosti rakennusrenkaan, joka tavallaan
suojeli linnaa ja puolusti sen olemassaoloa.
Vaikka nuo muutokset olivatkin päätetyt ja toimeenpannut kovin
sukkelaan, niin olivat ne kuitenkin nostaneet mielenosotuksia