Lennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,
ollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin kauan
kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota kävi
raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen
uhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset
tunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset
rauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha soi
toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään kukaan
säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli
ensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna
piti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta
velvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä
kysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli
vihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä
saaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli ollut
oma maatilkka tahi rakas koti, — ja sellaisia oli tuhansittain tuossa
hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä Skotlannissa, —
myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka tappion perästä
tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.
Sota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet,
palkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa
lakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että
kolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa
määrässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin
saattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista,
perhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut
ainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria
sotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia ja
lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko, ruotsalaisia
ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui päällikön