sekautuivat kaikki ja huusivat: Ei yksikään meistä jaksa kerjätä.
Jotka tiesivät jaksavansa kerjätä, tahtoivat kuitenkin päästä
huutolaisiksi. Entä sattuisi pääsemään hyvään paikkaan, niin pysyisi
siinä, mutta jos pahaan, niin lyöttyisi kerjuulle.
Kyselemällä tästä erottelemisesta ei tullut kalua, niin nyt ketä
Kurkelan isäntä ja emäntä esittivät kerjuuseen, niin ne saivat mennä,
ja mitkä nämä esittivät huutolaisiksi, ne tulivat "myötäviksi" ja
kirjoitettiin nimet listaan, jossa oli kolme sareketta, yksi, johon tuli
huutolaisen nimi, toinen, johon tuli huutajan nimi, ja kolmas, johon
tuli sen huudettavan hinta.
Mutta pöydän toisessa päässä vastapäätä pääherraa seisoi
Kurkelan vanttera emäntä, puhtaaseen kesäpukuun puettu,
puhdaskasvoinen Vanni käsivarrellaan. Vanni oli kätensä kiertänyt
emännän kaulaan ja suurilla silmillään arannäköisesti katsella pauruili
väkijoukkoon.
Kun emäntä näki muuten olevan valmista, että ruvetaan vaan
huutamaan, niin emäntä huomautti herroja: tämä ensiksi.
Vanni ymmärsi siinä olevan jotakin outoa, niin kasvot tulivat
hätäisiksi, puristi kätensä yhä lujemmin emännän kaulaan, sydän löi
kovasti, että tuntui emännän olkapäähän, ja parahtavan itkun seasta
kuului sanat: Ettehän anna kellekään.
— En anna, en, en lapsikulta anna sinua kellekään, katsotaan vaan
tässä mitä nuo herrat tekevät, ja taputteli kädellään Vannia
kasvoihin, otti hameensa taskusta nenäliinansa ja pyihki kyyneleet
pois Vannin kasvoilta ja hyvitteli: