heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa silloin mieheen Seppä; nuo
kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska sattuivat yhteen joutumaan,
sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä tappelussa on tuo mies
voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri, viuhuen halkaisee tappara
ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja harteava vartalo, synkkinä ja
harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot, tulta iskee hiilenä palava
silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen paidan vei liminkalaisille
kirkkoon todistukseksi, että vainolainen on tullut? Rääkättyä
perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua taloansa, jonka aina
jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö ovat harmaina kasvonsa,
että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä kostolle vihkinyt,
pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä salolle
perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan, sillä
käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki puolet,
mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei odottaisi,
jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo ehtiä
raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun lähettää
kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka tunkee
esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön tarmo ja
uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin ajatus
väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti jo oli
saavuttaa tarkoituksensa.
Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä
ryntää Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel
askeleelta tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian
kadottaa edullisen puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja
kunnia, kaikki, mitä hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen
sydämessään yhdeksi uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi
voimainponnistukseksi. Nykyrin raivostuneeseen mylvintään vastaa
hän marahtaen kuin kuolemaan saakka ahdistettu ilves, näkee