asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja löi
kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää
vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.
— Ah! hän huudahti, — sepä teki hyvää… minun hermoni olivatkin
juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus…
Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:
— Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?
Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja
sopersi:
— Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.
— Käsivarteenneko? Oikein kovasti?
— Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!
Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan.
Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä
kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli.
Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet
läheiseen apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.
Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että
käsivarsi oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta
ja sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka tuskan
herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.
— Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, —
koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on