Olihan täällä ennenkin onnistuttu — tai ainakin otaksuttu
onnistuvan. Mitä tietäisikään kertoa valkoinen jäkäläkangas, joka
näytti hymyilevän auringonpaisteessa hänen ympärillään, tai
kankaalla kasvavat kuuset, jos niillä olisi suu puhua? Tai mitä
olisikaan nähnyt tunturi, jonka laki kohosi tuolla Laanilan ja
sääskisen notkelman takana? Ne kertoisivat niistä ajoista — jolloin
suuri ja mahtava yhtiö perustettiin etsimään Lapin kätkettyä kultaa.
Silloin nousi keskelle erämaata kuin noidan iskusta suuria ja
mahtavia rakennuksia, joita ympäristöllä asuvat lappalaiset
ihmetellen tulivat katsomaan, ratsuteitä rakennettiin, syviä kaivoksia
kaivettiin, uskottiin, toivottiin ja odotettiin, liike ja elämä kaikui
ennen autiossa ja tyhjässä kiveliössä. Mutta ne kertoisivat muutakin:
työmiesjoukot poistuivat, rakennukset jäivät autioiksi, ja entinen
suuri, koskematon rauha vallitsi erämaassa. Rakennukset
rappeutuivat, tuuli kiskoi irti kattopäälliset ja löi ruudut sisään, seinät
harmaantuivat ja rapistuivat, ja vain kuljeksivat poromiehet talvisin
sekä kulkijat ja kullanetsijät kesäisin käyttivät niitä asuinsijoinaan.
Ammottavat kaivosaukot, risteilevät tiet, polut ja tienviitat osoittivat
ainoastaan, miten erämaassa oli eletty ja mellastettu. Erämaa oli
pitänyt keltaisen, jalon metallinsa, ja yhtiö oli kärsinyt suuria
tappioita.
"Kaivosteollisuus ei kannata", pääteltiin, "kultaa saadaan täällä
vain joista huuhtomalla".
Ja sitä saatiinkin, milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta
saatiin joka tapauksessa niin paljon, että toivo enemmän
löytämisestä säilyi.
Erkki Petkula kuului, kuten mainittiin, niihin, jotka uskoivat.
"Onnistaa se vielä, toisenkin kerran…"