lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään, ruton
vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.
Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturin vaimon kanssa haastellen.
"Ei, kyllä se niin tosi nyt on, kuin ma sanonkin", puheli Reeta, "että
ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä he
jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen. Mutta kuka
sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää sanansaattajia
ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo vaikenevat soittajien
puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään tuomisia tarvitse.
Tuolla tuvassakin makaavat kuin luokona koko väki, emäntä jo onkin
haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän."
"Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle
kaatunut."
"On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä,
kun ei voi auttaa yhtään. — Ei tässä sentään jouda kauvan
ulkonakaan olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes
antamaan. Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi niinkuin minä; ne
pakenevat kuin hullut, juuri kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun
se tullakseen on."
"Mutta mitenkä se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan niin
kummia?"
"Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä
tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;
rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti
kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee