The Mango Cabi Second Edition Richard E Litz

The Mango Cabi Second Edition Richard E Litz pdf
download
https://ebookfinal.com/download/the-mango-cabi-second-edition-
richard-e-litz/
Explore and download more ebooks or textbooks
at ebookfinal.com

We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebookfinal.com
for more options!.
Biotechnology of Fruit and Nut Crops 1st Edition Richard E
Litz
https://ebookfinal.com/download/biotechnology-of-fruit-and-nut-
crops-1st-edition-richard-e-litz/
Linear Models for the Prediction of Animal Breeding Values
Cabi Publishing Second Edition R. Mrode
https://ebookfinal.com/download/linear-models-for-the-prediction-of-
animal-breeding-values-cabi-publishing-second-edition-r-mrode/
The New Humanities Reader 2nd Edition Richard E. Miller
https://ebookfinal.com/download/the-new-humanities-reader-2nd-edition-
richard-e-miller/
Marketing the e Business Second Edition Routledge E
Business Harris Dennis
https://ebookfinal.com/download/marketing-the-e-business-second-
edition-routledge-e-business-harris-dennis/

Applied Ballistics For Long Range Shooting 3rd Edition
Bryan Litz
https://ebookfinal.com/download/applied-ballistics-for-long-range-
shooting-3rd-edition-bryan-litz/
Learning Bayesian networks Richard E. Neapolitan
https://ebookfinal.com/download/learning-bayesian-networks-richard-e-
neapolitan/
The Origins of the Second World War 5th Edition Richard
Overy
https://ebookfinal.com/download/the-origins-of-the-second-world-
war-5th-edition-richard-overy/
Fracture Mechanics An Introduction Second Edition E. E.
Gdoutos
https://ebookfinal.com/download/fracture-mechanics-an-introduction-
second-edition-e-e-gdoutos/
Beginning Interpretative Inquiry 1st Edition Richard E
Morehouse
https://ebookfinal.com/download/beginning-interpretative-inquiry-1st-
edition-richard-e-morehouse/

The Mango Cabi Second Edition Richard E Litz Digital
Instant Download
Author(s): Richard E Litz
ISBN(s): 9781845934897, 184593489X
Edition: Second
File Details: PDF, 4.09 MB
Year: 2009
Language: english

© CAB International 2009. The Mango, 2nd Edition: Botany, Production and Uses
(ed. R.E. Litz)
1
1 Introduction: Botany and Importance
S.K. Mukherjee
1
and R.E. Litz
2
1
Calcutta University, Calcutta, India
2
University of Florida, Florida, USA
1.1 Introduction 1
1.2 Description of Mango 2
The tree 2
Flowers 2
The fruit 3
The seeds and polyembryony 4
1.3 History of Cultivation 5
Origin of Mangifera indica 5
Domestication of mango 9
Distribution 10
1.4 Germplasm Conservation 11
Genetic erosion 11
Collection and documentation of Mangifera germplasm 12
Relevance of germplasm resources to mango improvement 12
1.5 Importance of Mango 12
Cultivars 12
1.6 Production and Uses 14
1.1 Introduction
Mango has become a major fruit crop of the tropics and subtropics, particu-
larly in Asia, where the mango has always been the most important fruit crop
and where it has been considered the ‘king of fruits’ (Purseglove, 1972). A
generation ago, the Green Revolution culminated, creating surpluses of sta-
ple and horticultural crops in many developing countries. The Green Revo-
lution was the result of nearly a century of effort of applying Mendelian
genetics to crop improvement (i.e. conventional breeding) together with the
optimization of agronomic and horticultural practices and the successful
management of insect pests and diseases. However, improvement of tree

S.K. Mukherjee and R.E. Litz2
crops has lagged far behind ﬁ eld crops for several reasons: their heterogene-
ity, polyploidy, lengthy juvenile period, time required for evaluation of trees
in the ﬁ eld, and the relatively high cost of maintaining tree plantings. For the
most part, fruit cultivars continue to be ancient selections, many of which
have serious problems, including alternate bearing, lack of disease resistance,
low yields, etc. The rapid growth of mango production in recent years has
been due to its expansion into new growing regions of the New World, China
and parts of Africa; the planting of regular bearing selections; and the adop-
tion of modern ﬁ eld practices, which include irrigation management, control
of ﬂ owering, etc. Agricultural practices are currently undergoing another
revolution, as integrated pest and disease management replaces the earlier
reliance on agrichemicals, and emerging ﬁ elds within biotechnology begin to
impact cultivar development.
1.2 Description of Mango
The tree
The mango tree is believed to have evolved as a canopy layer or emergent
species of the tropical rainforest of South and South-east Asia (Kaur et al.,
1980; Bompard, Chapter 2, this volume). Mature trees can attain a height of
40 m or more, and can survive for several hundred years. Mango trees that
have been domesticated by selection from openly pollinated seedling popu-
lations show variation in tree architecture (i.e. shape and size). The tree is an
arborescent evergreen. Leaves are simple and alternate, with petioles that
range in length from 1 to 12.5 cm. Leaf morphology is highly variable, de-
pending on the cultivar: leaves can be lanceolate, oblong, ovate and interme-
diate types involving these forms. Leaf length ranges from 12 to 38 cm and
width can be between 2–13 cm. Young leaves are copper-coloured, changing
gradually to light and then dark green with age. The leaves are spirally
arranged in whorls and are produced in ﬂ ushes. The canopy is normally
oval, elongated or dome shaped. The juvenile period of seedling trees can
range from 3 to 7 years. The root system consists of a long, vigorous taproot
and abundant surface feeder roots.
Flowers
Mango ﬂ owers are borne on terminal pyramidal panicles, and are glabrous
or pubescent; the inﬂ orescence is rigid and erect, up to 30 cm long, and is
widely branched, usually tertiary, although the ﬁ nal branch is always cymose.
The inﬂ orescence is usually densely ﬂ owered with hundreds of small ﬂ ow-
ers, which are 5–10 mm in diameter. The ﬂ owers are either monoecious or
polygamous, and both monoecious and polygamous ﬂ owers are borne
within a single inﬂ orescence (Plate 1). The pistil aborts in male ﬂ owers. The
ratio of monoecious to polygamous ﬂ owers is strongly inﬂ uenced by

Introduction: Botany and Importance 3
environmental and cultural factors. The ﬂ owers have four or ﬁ ve sepals and
petals that are ovate to ovoid to lanceolate and also thinly pubescent. The
ﬂ oral disc also is four- or ﬁ ve-lobed, ﬂ eshy and large and located above the
base of the petals. There are ﬁ ve large, ﬂ eshy stamens, only one or two of
them being fertile; the remaining stamens are sterile staminodes that are sur-
mounted by a small gland. In addition, two or three smaller ﬁ laments arise
from the lobes of the nectaries. The stamens are central. The ovule is anatro-
pous and pendulous. It is believed that the ﬂ owers are cross-pollinated by
ﬂ ies (see Davenport, Chapter 5, this volume).
Mukherjee (1951a, 1953) investigated the pollen morphology of mango
and 12 other Mangifera species. Their pollen grains were tricolpate of
almost the same size. Mondal et al. (1982, cited in Kostermans and Bom-
pard, 1993) attempted to correlate pollen morphology with taxonomic
relationships of 17 Mangifera species based upon different characteristics
of the exine and sporoderm. They demonstrated that all of the species of
section II (subgenus Limus) possess coarse exine; whereas there was no
clear correlation with pollen type in species within section I (subgenus
Mangifera).
The fruit
Description
The mango fruit is a large, ﬂ eshy drupe, containing an edible mesocarp of
varying thickness. The mesocarp is resinous and highly variable with respect
to shape, size, colour, presence of ﬁ bre and ﬂ avour. The ﬂ avour ranges from
turpentine to sweet. The exocarp is thick and glandular. There is a character-
istic beak that develops laterally on the proximal end of the fruit. A sinus is
always present above the beak. Fruit shape varies, including elongate,
oblong and ovate or intermediate forms involving two of these shapes. Fruit
length can range from 2.5 to > 30 cm, depending on the cultivar. The endo-
carp is woody, thick and ﬁ brous; the ﬁ bres in the mesocarp arise from the
endocarp.
The mango fruit is climacteric (see Brecht and Yahia, Chapter 14, this
volume), and increased ethylene production occurs during ripening. Chloro-
phyll, carotenes, anthocyanins and xanthophylls are all present in the fruit.
The skin is generally a mixture of green, red and yellow pigments, although
fruit colour at maturity is genotype dependent. During ripening the chloro-
plasts in the peel become chromoplasts, which contain yellow and red pig-
ments (Krishnamurthy and Subramanyam, 1970; Akamine and Goo, 1973;
Salunkhe and Desai, 1984; Mitra and Baldwin, 1997). Peel colour obviously is
cultivar dependent (see Knight et al., Chapter 3, this volume). Fruit of ‘Bom-
bay Green’ is green; ‘Carabao’, ‘Manila’, ‘Mulgoa’ and ‘Arumanis’ are greenish-
yellow; ‘Dashehari’ and ‘Alphonso’ are yellow; and ‘Haden’, ‘Keitt’ and
‘Tommy Atkins’ have a red blush. The red blush is due to the presence of
anthocyanins (Lizada, 1991). The pulp carotenoids in ripe fruit also vary with
respect to cultivar (Mitra and Baldwin, 1997).

S.K. Mukherjee and R.E. Litz4
Flavour
Flavour of the mango mesocarp is a function of carbohydrates, organic acids,
lactones, monoterpene hydrocarbons and fatty acids (Mitra and Baldwin,
1997). During fruit maturation, starch that accumulates in the chloroplasts is
hydrolysed to sucrose, glucose and fructose (Medlicott et al., 1986; Selvaraj
et al., 1989; S. Kumar et al., 1994); sucrose is present in slightly higher concen-
trations than either fructose or glucose. Organic acid content decreases dur-
ing ripening (Krishnamurthy and Subramanyam, 1970). The dominant
organic acid is citric acid, but glycolic acid, malic acid, tartaric acid and oxalic
acids are also present (Sarker and Muhsi, 1981; Medlicott and Thompson,
1985). The peach-like ﬂ avour of mangoes is attributed to the presence of lac-
tones (Lakshminarayana, 1980; Wilson et al., 1990).
Nutrition
Mango fruit contain amino acids, carbohydrates, fatty acids, minerals, organic
acids, proteins and vitamins. During the ripening process, the fruit are ini-
tially acidic, astringent and rich in ascorbic acid (vitamin C). Ripe mangoes
contain moderate levels of vitamin C, but are fairly rich in provitamin A and
vitamins B
1
and B
2
. Perry and Zilva (1932) determined the vitamin A, C and
D content of the fruit of three Indian mango cultivars, and found that the
pulp of mangoes is a concentrated source of vitamin C. The pulp of mango
fruit contains as much vitamin A as butter, although vitamin D is not present
in a signiﬁ cant quantity. Fruit acidity is primarily due to the presence of malic
and citric acids. In addition, oxalic, malonic, succinic, pyruvic, adipic, galac-
turonic, glucuronic, tartaric, glycolic and mucic acids are also present (Jain et al.,
1959; Fang, 1965). Acidity is cultivar related; for example, immature Florida
cultivars have low acidity (0.5–1.0%) in comparison with ‘Alphonso’ (3%).
During ripening, acidity decreases to 0.1–0.2%. Following fruit set, starch
accumulates in the mesocarp. Free sugars, including glucose, fructose and
sucrose, generally increase during ripening; however, the sucrose content
increases three- to fourfold due to the hydrolysis of starch. Sucrose is the
principal sugar of ripe mangoes. The sucrose content of ripe fruit of three
Indian cultivars, ‘Alphonso’, ‘Pairie’ and ‘Totapuri’, ranges from 11 to 20%
representing 15 to 20% of the total soluble solids (Popenoe, 1932).
The seeds and polyembryony
Mango seeds are solitary, large and ﬂ at, ovoid oblong and surrounded by the
ﬁ brous endocarp at maturity. The testa and tegumen are thin and papery.
Embryos are dicotyledonous. Seeds of monoembryonic mango types contain
a single zygotic embryo, whose cotyledons can be unequal in size or lobed in
shape. The seeds of polyembryonic mango types contain one or more embryos
(Plate 2); usually one embryo is zygotic, whereas the remaining embryos are
derived directly from the nucellus, a maternal tissue. Nucellar embryos
apparently lack a suspensor. Polyembryony has also been reported in
Mangifera casturi, M. laurina and M. odorata (Bompard, 1993). Certain

Introduction: Botany and Importance 5
polyembryonic cultivars reportedly can produce seeds with adventitious
nucellar embryos only, for example ‘Strawberry’ (Juliano, 1934), ‘Carabao’
and ‘Pico’ (Juliano and Cuevas, 1932) and ‘Olour’ and ‘Cambodiana’
(Maheshwari et al., 1955). Early studies suggested that polyembryony
appeared to be a polygenic trait (Juliano, 1934; Sturrock, 1968), segregating as
a recessive character in the progeny of controlled crosses. Recent studies,
however, have demonstrated that the polyembryony trait is inherited as a
dominant character (Aron et al., 1998). Several studies have shown that nucel-
lar seedlings can be distinguished from the single zygotic seedling of poly-
embryonic seeds by isozymes (Schnell and Knight, 1992; Degani et al., 1993)
and DNA markers, for example single sequence repeats (SSRs) (Eiadthong et al.,
1999a), ampliﬁ ed fragment length polymorphisms (AFLPs) (Kashkush et al.,
2001) and inter-simple-sequence-repeats (ISSRs) (Gonzalez et al., 2002). Mango
seeds are considered to be recalcitrant, and cannot survive for more than a
few days or weeks at ambient temperatures (Parisot, 1988). This important
characteristic of mango seeds would have inhibited the long distance dis-
persal of mango by seed until recent times.
1.3 History of Cultivation
Origin of Mangifera indica
The largest number of Mangiferaspecies occurs in the Malay Peninsula, the
Indonesian archipelago, Thailand, Indochina and the Philippines (Mukher-
jee, 1985; Bompard, 1989; see Bompard, Chapter 2, this volume). The most
recent classiﬁ cation of Mangifera species was based upon ﬂ oral morphology
(Kostermans and Bompard, 1993) and included 69 species, most of which are
included in two subgenera Mangifera and Limus with another 11 species
occupying an uncertain position (Table 1.1). Eiadthong et al. (1999b) described
the phylogenetic relationships among Mangiferaspecies using genomic
restriction fragment length polymorphisms (RFLPs) and ampliﬁ cation of
chloroplast DNA (cpDNA), and suggested that the Mangifera species should
be classiﬁ ed using molecular data. In the next few years, it is likely that
molecular biology will have a major impact on phylogenetic studies involving
mango and its relatives.
Mangiferaspecies with a single fertile stamen are distributed in north-
eastern India, Myanmar, Thailand and the Malay Peninsula. Many of the
mango relatives have small fruits with thin, acidic ﬂ esh, large seeds, abun-
dant ﬁ bre and astringent resinous substances that are localized near the skin.
In addition to M. indica, edible fruit is produced by at least 26 other species
in the genus, primarily species found in South-east Asia (Gruezo, 1992).
Mangifera caesia, known as ‘binjai’ or ‘kemang’ in South-east Asia, is culti-
vated in Java, where it bears fruit in the mango off-season (Bompard, 1992a).
Mangifera foetida is less commonly cultivated due to its highly astringent
fruit; however, the fruit is widely used for pickling and as a substitute for
tamarind (Bompard, 1992b). Mangifera kemang and M. altissima are consumed

S.K. Mukherjee and R.E. Litz6
Table 1.1. Classiﬁ cation of Mangifera species according to Kostermans and Bompard (1993).
Genus Subgenus Section Species
Mangifera Mangifera Marchandora PierreM. gebede Miq
Euantherae PierreM. caloneura Kurz
M. cochinchinensis Engler
M. pentandra Hooker f.
Rawa Kosterm.M. andamanica KingM. minutifolia Evard.
M. gracilepes M. nicobarica Kosterm.
M. grifﬁ thii Hooker f.M. paludosa Kosterm.
M. merrillii MukherjiM. parvifolia Boerl. & Koorders
M. microphylla Griff. ex Hooker f.
Mangifera Ding HouM. altissima Blanco.M. mucronulata Bl.
M. applanata Kosterm.M. oblongifolia Hooker f.
M. austro-indica Kosterm.M. orophila Kosterm.
M. austro-yunnanensis HuM. pedicellata Kosterm.
M. casturi Kosterm.M. pseudo-indica Kosterm.
M. collina Kosterm.M. quadriﬁ da Jack
M. dewildei Kosterm.M. rigida Bl.
M. dongnaiensis PierreM. rubropetala Kosterm.
M. ﬂ ava Evard.M. rufocostata Kosterm.
M. indica L.M. similis Bl.
M. lalijiwa Kosterm.M. sulauesiana Kosterm.
M. laurina Bl.M. sumbawaensis Kosterm.
M. linearifolia (Mukherji) Kosterm.M. sylvatica Roxb.
M. longipetiolata KingM. swintonioides Kosterm.
M. magniﬁ ca KochummenM. timorensis Bl.
M. minor Bl.M. torquenda Kosterm.
M. monandra Merr.M. zeylanica (Bl.) Hooker f.

Introduction: Botany and Importance 7
Limus (Marchand)
Kosterm.
M. blommesteinii Kosterm.M. leschenaultii Marchand
M. caesia JackM. macrocarpa Bl.
M. decandra Ding HouM. odorata Griff.
M. foetida Lour.M. pajang Kosterm.
M. kemanga Bl.M. superba Hooker f.
M. lagenifera Griff.
Species of uncertain
position
M. acutigemma Kosterm.M. persiciformis Wu & Ming
M. bompardii Kosterm.M. subsessifolia Kosterm.
M. bullata Kosterm.M. taipa Buch.-Hamilton
M. campospermoides
Kosterm.
M. transversalis Kosterm.
M. hiemalis Liang Jian YingM. utana Utana
M. maingayii Hooker f.

S.K. Mukherjee and R.E. Litz8
as fresh fruit or used green as a salad (Angeles, 1992; Bompard, 1992a).
Mangifera pajang has the largest fruit in the genus, and is an attractive fruit.
Mangifera odorata is grown in the Philippines and Indonesia, and has occa-
sionally been used as a rootstock for mango (Ochse, 1931; Bompard, 1992c).
Mangifera odorata is widely grown in the humid lowlands of South-east Asia
in areas that are unsuitable for mango as a mango substitute. Mangifera lau-
rinaand M. pentandra are appreciated as salad ingredients (Bompard, 1992d).
In addition, M. grifﬁ thii, M. minor, M. monandra, M. quadriﬁ da and M. similis
have palatable fruit that are considered to have great potential (Gruezo,
1992). All mango cultivars belong to the species M. indica.
According to De Candolle (1884), ‘It is impossible to doubt that it (the
mango) is a native of south Asia or of the Malay Archipelago, when we see
the multitude of varieties cultivated in those countries, the number of ancient
names, in particular a Sanskrit name, its abundance in the gardens of Bengal,
of Deccan peninsula, and of Ceylon even in Rheede’s time (i.e. 1683).’
Although the centre of origin and diversity of the genus Mangiferais now
ﬁ rmly established as being in South-east Asia, the origin of M. indica has been
a matter of speculation for many years. The fossil record provides few clues,
as only a single fossil bearing the imprint of a leaf of M. pentandra has ever
been found (Seward, 1912). Mangifera indica is believed to have ﬁ rst appeared
during the Quatenary period (Mukherjee, 1951b). Blume (1850) considered
that mango might have originated from several related species, primarily
located in the Malay archipelago.
On the basis of ancient accounts of travellers and the written historical
record, it was believed for many years that mango must have originated in
India and spread outwards from there to South-east Asia and thence to the
New World and Africa. Because north-eastern India is at the northernmost
edge of the distribution of the Mangiferaspecies, Hooker (1876) suggested
that mango might have been naturalized in India. The historical record pro-
vides a sometimes conﬂ icting account of the distribution of mango. Miquel
(1859) did not record it as being wild in the Indonesian archipelago. Accord-
ing to Rumphius (1741), the mango was introduced into certain islands of the
Indonesian archipelago within recent times; however, the mango was in cul-
tivation in Java at least as early as ad 900–1100, when the temple at Borobo-
dur was built and faced with carvings of the Buddha in contemplation under
a mango tree (Plate 3). Based upon taxonomic and recent molecular evidence,
it is now apparent that the mango probably evolved within a large area
including north-western Myanmar, Bangladesh and north-eastern India (see
Bompard, Chapter 2, this volume).
Polyembryonic and monoembryonic M. indica
Within M. indica, there are two distinct types that can be distinguished on the
basis of their mode of reproduction and their respective centres of diversity:
a subtropical group with monoembryonic seed (Indian type) and a tropical
group with polyembryonic seed (South-east Asian). A few polyembryonic
cultivars occur along the west coast of India; however, they may have been
introduced into Goa from South-east Asia, perhaps by the Portuguese from

Introduction: Botany and Importance 9
their colonies of Malacca in the Malay Peninsula or Timor in the Indonesian
archipelago. Kumar et al. (2001) estimated the genetic relatedness among ten
polyembryonic and monoembryonic cultivars from the west coast of south-
ern India using genomic and chloroplast DNA RFLP analysis. The cultivars
could be grouped on the basis of embryo type (i.e. monoembryonic and poly-
embryonic) and had distinctly different genetic backgrounds. They con-
cluded that polyembryonic mangoes could not have originated in India, and
must have been introduced, probably from South-east Asia.
Domestication of mango
Historical record
It is probable that mango cultivation originated in India, where De Candolle
(1884) estimated that mango cultivation appeared to have begun at least 4000
years ago. In the early period of domestication, mango trees probably yielded
small fruit with thin ﬂ esh. Such fruit can be found today in north-eastern
India and in the Andaman Islands (Anonymous, 1992). Folk selections of
superior seedlings over many hundreds of years would have resulted in
larger fruit with thicker ﬂ esh. Mukherjee (1950a, b) described many of these
primitive selections from Orissa in north-eastern India; they demonstrated
great variation in fruit shape and size.
The mango is a very important cultural and religious symbol of India.
Buddhist pilgrims Fa-Hien and Sung-Yun mentioned in their travel notes
that the Gautama Buddha was presented with a mango grove by Amradarika
(c.500 bc) as a place for meditation (Popenoe, 1932). According to Burns and
Prayag (1921), a mango tree is depicted in friezes on the stupa of Bharut,
which was constructed c.100 bc. Other travellers to India, including the Chi-
nese Hwen T’sung (ad 632–645), the Arabs Ibn Hankal (ad 902–968) and Ibn
Batuta (ad 1325–1349) and the Portuguese Lurdovei de Varthema (ad 1503–
1508), all described the mango. The Indian subcontinent was the birthplace
of some of the earliest highly developed civilizations, and over the centuries,
India exerted strong cultural, religious and commercial inﬂ uence over South
and South-east Asia. In successive waves, Hinduism, Buddhism and Islam
were introduced into South-east Asia from India. To this day, many com-
monly used words in Indonesia are derived from both Sanskrit and Tamil.
One of the most widely used words for mango in Malaysia and Java (Indone-
sia) is ‘mangga’, which is derived from the Tamil ‘manga’. Traders and monks
from India possibly introduced superior selections of mango into South-east
Asia; however, vegetative propagation was unknown in India until after the
arrival of the Portuguese in Goa in the 15th century. Moreover, the most im-
portant mango selections of Thailand, Cambodia, Vietnam, Malaysia, Indo-
nesia and the Philippines historically have all been of the polyembryonic
type, and have traditionally been seed propagated. Until the establishment
of Portuguese enclaves on the coast of India beginning in the late 15th century,
mango cultivars did not exist in India, as there was no known method
for vegetatively propagating superior selections (see Iyer and Schnell,

S.K. Mukherjee and R.E. Litz10
Chapter 4, this volume). However, under the Moghul emperor Akbar (1556–
1605), the best selections of seedling mangoes were propagated by approach
grafting and were planted in large orchards. The ‘Lakh Bagh’, a mango
orchard of 100,000 trees, was planted near Darbhanga in Bihar. Perhaps noth-
ing more eloquently attests to the importance of this fruit and the esteem in
which it was held than this vast mango orchard. The Ain-i-Akbari, an ency-
clopedic work that was written during the reign of Akbar, contains a lengthy
account of the mango, and includes information about the quality of the fruit
and varietal characteristics. There was evidently a strong body of informa-
tion about mango cultivation that had accumulated up to that time. Most of
the mango cultivars of India had their origin in those years, and have been
maintained under cultivation for over 400 years by vegetative propagation.
‘Alphonso’, ‘Dashehari’, ‘Langra’, ‘Rani Pasand’, ‘Safdar Pasand’ and other
mango cultivars were selected during that time. Relics of orchards from the
time of Akbar are found in different parts of India, and it has been suggested
that they could still provide valuable material for selection of superior mango
cultivars.
Distribution
Spreading from the centres of domestication
The global spread of mangoes and their cultivation outside their original
centres of domestication probably did not occur until the beginning of the
European voyages of discovery and colonialization in the 15th and 16th
centuries. Because mango seeds are recalcitrant, and cannot survive for more
than a few days or weeks, mango germplasm in the early days must have
been transported as ripe fruit, seedlings or, later on, as grafted plants. It is
believed that the Portuguese transported the mango from their colonies in
India to their African colonies, although Purseglove (1972) suggested that it
might also have been introduced to Africa via Persia and Arabia in the 10th
century by Arab traders. The Portuguese later introduced the mango into
Brazil from their African colonies of Mozambique and Angola. Spaniards,
who encountered a mango-growing civilization in the Philippines after
Magellan’s passage across the Paciﬁ c Ocean, introduced polyembryonic
mango types to their New World colonies through the Paciﬁ c trading ports
of Mexico and Panama. The most important, traditional mango cultivar in
Mexico remains the ‘Manila’, reﬂ ecting its Philippine origin. ‘Carabao’ and
‘Manila’ are probably identical. The mango was introduced to the West Indies
in the mid- to late 18th century, probably from Brazil. The ﬁ rst introductions
of mango into Florida (USA) occurred in 1861, and involved the ‘No. 11’
polyembryonic seedling from Cuba. Seven years later, another polyembry-
onic selection, ‘Peach’ was introduced into the state (Knight and Schnell,
1993). Many of the early introductions into Florida proved to be unproduc-
tive, although ‘Mulgoba’ was planted on a small commercial scale (this culti-
var is referred to as ‘Mulgoa’ in India, ‘Mulgoba’ in the USA and ‘Malgoa’ in
Malaysia).

Introduction: Botany and Importance 11
Secondary ‘centres of diversity’
In 1910, a seedling of ‘Mulgoba’ came into production in Florida. Its fruit had
a highly attractive red blush, and appeared to bear more heavily than its
parent(s) (Wolfe, 1962). This selection was named ‘Haden’. Although ‘Haden’
was not superior with respect to fruit quality in comparison to the imported
germplasm from India, its genetic base was much wider. During the 20th
century, more introductions of mango germplasm into Florida occurred from
South-east Asia (the Philippines, Cambodia), India and elsewhere. It was at
one time believed that these introductions of mango germplasm created a
secondary centre of diversity of the species (Knight and Schnell, 1993).
‘Eldon’, ‘Glenn’, ‘Lippens’, ‘Osteen’, ‘Parvin’, ‘Smith’, ‘Springfels’, ‘Tommy
Atkins’ and ‘Zill’ are progeny of ‘Haden’. ‘Saigon’ seedlings were selections
made from ‘Cambodiana’, a polyembryonic introduction from Indochina.
From ‘Saigon’ seedlings, ‘Alice’, ‘Herman’ and ‘Florigon’ were selected.
Based upon more recent genetic analysis involving microsatellite markers, it
is now estimated that the majority of Florida cultivars are descended from
only four monoembryonic Indian mango cultivar accessions, i.e., ‘Mulgoba’,
‘Sandersha’, ‘Amini’ and ‘Bombay’, together with the polyembryonic ‘Tur-
pentine’ from the West Indies (Schnell et al., 2006). The Florida mango culti-
vars have been found to be highly adaptable to many agroecological areas
and bear regularly, whereas many of the outstanding Indian cultivars have
been unproductive outside their centre of domestication, and are alternate
bearing. These selections also have a highly attractive red blush at maturity,
ﬁ rm ﬂ esh, a high ﬂ esh to seed ratio and a regular bearing habit. Some of the
Florida cultivars, for example ‘Tommy Atkins’, ‘Keitt’, etc. are also moder-
ately resistant to anthracnose, the most important production and posthar-
vest problem of mango in many areas. In the latter half of the 20th century,
plantings of Florida cultivars have been established in many countries and
now form the basis of international trade of mangoes.
Current distribution
The mango is cultivated commercially throughout the tropics and in many
subtropical areas. It is grown at the equator and at a latitude of 35–37q in
southern Spain. According to Knight and Schnell (1993), ‘The process that
began in Florida – introduction of superior germplasm from abroad followed
by selection of improved cultivars adapted to local conditions – is now
underway in many areas.’
1.4 Germplasm Conservation
Genetic erosion
The Mangiferaspecies have their centre of diversity and origin in South-east
Asia, a region that has experienced great economic development in recent
years. Vast wooded areas have been completely or partially deforested either
for expanding agriculture or for removal of tropical hardwoods for export.

S.K. Mukherjee and R.E. Litz12
This has caused great genetic erosion within many species and genera. The
Mangiferaspecies, like many other tropical fruit trees, are canopy and emer-
gent trees of the tropical rainforest (Kaur et al., 1980). These trees are widely
scattered in the tropical rainforest, ﬂ ower erratically and reproduce from
large seeds that deteriorate rapidly. As such, they are particularly vulnerable
and in danger of extinction.
Collection and documentation of Mangifera germplasm
The International Plant Genetic Resources Institute (IPGRI), formerly known
as the International Board for Plant Genetic Resources (IBPGR), commis-
sioned an ecogeographical study of known Mangiferagenetic resources (Muk-
herjee, 1985). Based upon this documentation, a joint IBPGR-International
Union for the Conservation of Nature (IUCN)-World Wildlife Fund (WWF)
project was initiated to collect wild mangoes on the island of Borneo and in
the Malay Peninsula (Bompard, 1989), the regions that held the highest con-
centrations of Mangiferaspecies. Kostermans and Bompard (1993), in the lat-
est revision of the taxonomy of Mangifera, recognized 69 species, many of
which were collected during the course of this project (Table 1.1). Because of
the loss of natural habitat, the establishment of in situ and ex situ germplasm
collections of Mangiferaspecies was considered to be imperative.
Relevance of germplasm resources to mango improvement
The genetic improvement of mango hitherto has depended on the utilization
of the genetic variability found within a single species, M. indica. According
to Mukherjee (1985), ‘A concerted sampling strategy should be devised for ex
situsamples to meet urgent needs for use in research for improvement of the
crop through breeding or as rootstocks. Sources of resistance to mango mal-
formation, anthracnose, powdery mildew, gall midge are urgently needed.’
1.5 Importance of Mango
Cultivars
A partial list of the principal mango cultivars has been provided in Table 1.2.
This list includes many cultivars that were identiﬁ ed in a survey of world
mango production compiled by Watson and Winston (1984). The distribution
of mango cultivars outside their centres of domestication can be attributed
primarily to three historical events: (i) the movement of Indian varieties
(monoembryonic) along the trade routes of the Portuguese to Africa and
South America; (ii) the spread of South-east Asian varieties (polyembryonic)
across the Paciﬁ c Ocean to Central and South America by the Spaniards; and
(iii) the identiﬁ cation of improved mango cultivars initially in Florida and

Introduction: Botany and Importance 13
Table 1.2. Most important mango cultivars in major producing countries.
Continent Country Cultivars
Africa Cote d’Ivoire ‘Amelie’, ‘Kent’
Egypt ‘Alphonso’, ‘Bullock’s Heart’, ‘Hindi be Sennara’,
‘Langra’, ‘Mabrouka’, ‘Pairie’, ‘Taimour’, ‘Zebda’
Kenya ‘Boubo’, ‘Ngowe’, ‘Batawi’
Mali ‘Amelie’, ‘Kent’
South Africa ‘Fascell’, ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Sensation’, ‘Tommy
Atkins’, ‘Zill’
Asia Bangladesh ‘Aswina’, ‘Fazli’, ‘Gopal Bhog’, ‘Himsagar’, ‘Khirsapati’,
‘Langra’
China ‘Gui Fei’, ‘Tainong No. 1’, ‘Keitt’, ‘Sensation,’ ‘Zill’, ‘Zihua’,
‘Jin Huang’
India ‘Alphonso’, ‘Banganapalli’, ‘Bombay’, ‘Bombay Green’,
‘Chausa’, ‘Dashehari’, ‘Fazli’, ‘Fernandian’,
‘Himsagar’, ‘Kesar’, ‘Kishen Bhog’, ‘Langra’, ‘Mallika’,
‘Mankurad’, ‘Mulgoa’, ‘Neelum’, ‘Pairi’, ‘Samar
Behisht’, ‘Suvarnarekha’, ‘Totapuri’, ‘Vanraj’, ‘Zardalu’
Indonesia ‘Arumanis’, ‘Dodol’, ‘Gedong’, ‘Golek’,
'
Madu’,
'
Manalagi’
Israel ‘Haden’, ‘Tommy Atkins’, ‘Keitt’, ‘Maya’, ‘Nimrod’, ‘Kent’,
‘Palmer’
Malaysia ‘Apple Rumani’, ‘Arumanis’, ‘Golek’, ‘Kuala Selangor 2’,
‘Malgoa’
Myanmar ‘Aug Din’, ‘Ma Chit Su’, ‘Sein Ta Lone’,
'
Shwe Hin Tha’
Pakistan ‘Anwar Ratol’, ‘Began Pali’, ‘Chausa’, ‘Dashehari’,
‘Gulab Khas’, ‘Langra’, ‘Siroli’, ‘Sindhri’,
‘Suvarnarekha’, ‘Zafran’
The Philippines ‘Carabao’, ‘Manila Super’, ‘Pico’
Taiwan ‘Irwin’, ‘Jin-hwung’, ‘Keitt’, ‘Tommy Atkins’, ‘Tainong
No. 1’, ‘Tsar-swain’
Thailand ‘Nam Doc Mai’, ‘Ngar Charn’, ‘Ok Rong’, ‘Keow Savoey’,
‘Pimsen Mum’
Australia ‘Calypso’, ‘Kensington Pride’
North and
Central
America
Costa Rica ‘Haden’, ‘Irwin’, ‘Keitt’, ‘Mora’, ‘Tommy Atkins’
Dominican
Republic
‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’
Guatemala ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’
Haiti ‘Francine’, ‘Madame Francis’
Mexico ‘Ataulfo’, ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Manila’, ‘Palmer’,
‘Sensation’, ‘Tommy Atkins’, ‘Van Dyke’
USA ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’
South
America
Brazil ‘Bourbon’, ‘Coite’, ‘Coquinho’, ‘Coracao’, ‘Espada’,
‘Haden’, ‘Itamaraca’, ‘Keitt’, ‘Mamao’, ‘Palmer’, ‘Rosa’,
‘Tommy Atkins’, ‘Uba’, ‘Van Dyke’
Colombia ‘Vallenato’
Ecuador ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’
Peru ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’
Venezuela ‘Haden’, ‘Keitt’, ‘Kent’, ‘Tommy Atkins’

S.K. Mukherjee and R.E. Litz14
later in other new mango-producing areas, as a result of open and controlled
pollination among local and introduced mango germplasm from India and
South-east Asia.
Further information about many of the mango cultivars, including their
fruit characters, is available in Knight et al. (Chapter 3, this volume), and in
publications by Burns and Prayag (1921) for mangoes of Maharashtra, Naik
and Gangolly (1950) for south Indian mangoes, Singh and Singh (1956) for
Uttar Pradesh mangoes, Mukherjee (1948) for Bengal mangoes and Camp-
bell (1992) for Florida mangoes.
Because many clonally propagated mango cultivars have unique local
and/or regional names, there is considerable confusion in nomenclature. The
Indian Agricultural Research Institute (IARI), New Delhi, has been recog-
nized by the International Society for Horticultural Science (ISHS) as the
International Registration Authority for Mango, whose mission is to consoli-
date superﬂ uous names of mango cultivars. The potential for molecular, for
example randomly ampliﬁ ed polymorphic DNA (RAPD), markers, to resolve
much of this confusion has been demonstrated by Schnell and Knight (1992),
Degani et al. (1993), Schnell et al. (1995), Eiadthong et al. (1999a), Kashkush et al.
(2001) and Gonzalez et al. (2002) (see Bompard, Chapter 2 and Iyer and
Schnell, Chapter 4, this volume).
There is little variation among seedlings derived from polyembryonic
mangoes. None the less, a certain amount of variability does occur, probably
as a result of somatic mutation. Thus, in Indonesia there are several ‘Aru-
manis’ selections that are denoted numerically, for example ‘Arumanis 1’,
‘Arumanis 2’, etc. In addition, although Philippine mango cultivars are dis-
tinguished by different names, for example ‘Carabao’, ‘Manila’, ‘Philippine’,
etc., the differences among them are quite subtle.
1.6 Production and Uses
The mango is the most important fruit of Asia, and currently ranks ﬁ fth in
total production (in metric tonnes) among major fruit crops worldwide, after
Musa(bananas and plantains) (105,815,354 t), Citrus(all types) (105,440,168
t), grapes (65,584,233 t) and apples (59,444,377 t) (FAOSTAT, 2006). According
to the Food and Agriculture Organization of the United Nations (FAO)
database (FAOSTAT, 2006), world mango production has increased from
16,903,407 t in 1990 to 28,221,510 t in 2005. Much of this new production has
occurred outside the traditional centres of mango culture of South and
South-east Asia. In 1990, India produced approximately 51% of the world’s
mangoes, but by 2005, India’s share had declined to approximately 38%,
despite the substantial increase in mango production since 1990 (from 8,645,405
to 10,800,000 t between 1990 and 2005). The current leading producing nations
after India include (in metric tonnes) China (3,450,000), Thailand (1,800,000),
Pakistan (1,673,900), Mexico (1,600,000), Indonesia (1,478,204), Brazil (1,000,000)
and the Philippines (950,000). Although world production has increased by
67% between 1990 and 2005, mango exports have increased almost sixfold

Introduction: Botany and Importance 15
from 158,030 to 907,782 t, with total export value estimated to be
US$583,763,000 (FAOSTAT, 2006). The major exporting countries are (in met-
ric tonnes) Mexico (212,505), India (156,222) and Brazil (111,181). As a result,
mangoes are widely available as fresh fruit and as processed products (i.e.
dried fruit, dairy products, juice, pickles, etc.).
Mangoes are an important component of the diet in many less developed
countries in the subtropics and tropics. In regions of the world that have
experienced low living standards and serious nutritional deﬁ ciencies, their
attractiveness and ﬂ avour have also enhanced the quality of life. Surplus
production has increasingly been processed and fruit of certain cultivars is
destined for export as fresh fruit. Approximately 1% of mango production is
utilized for processing for juice, nectars, preserves (including chutney), fruit
leather, dried fruit slices, frozen pulp and as a ﬂ avouring for baked goods,
ice cream, yoghurt, etc. (see Raymundo et al., Chapter 17, this volume). No
part of the fruit is wasted. In India and the subcontinent, the seed is used for
extraction of starch ‘amchur’, and the peels (skin) have been used as a source
of anacardic acid. Mango wood is a low quality timber, and the bark of the
tree is an important source of tannins for curing leather.
References
Akamine, E.K. and Goo, T. (1973) Respiration and ethylene production during ontogeny
of fruit. Journal of the American Society for Horticultural Science 98, 381–383.
Angeles, D.E. (1992) Mangifera altissima Blanco. In: Verheij, E.W.M. and Coronel, R.E.
(eds)Plant Resources of South-east Asia No.2: Edible Fruits and Nuts. Pudoc-DLO,
Wageningen, the Netherlands, pp. 206–207.
Anonymous (1992) Annual Report. Central Institute of Horticulture for Northern Plains,
Lucknow, India.
Aron, Y., Czosnek, H., Gazit, S. and Degani, C. (1998) Polyembryony in mango
(Mangifera indica L.) is controlled by a single dominant gene. HortScience 33,
1241–1242.
Blume, C.L. (1850) Museum Botanicum Lugduno – Batavum 1, 190–193.
Bompard, J.M. (1989) Wild Mangifera species in Kalimantan (Indonesia) and in Malay-
sia. Final Report. International Board for Plant Genetic Resources, Rome.
Bompard, J.M. (1992a) Mangifera caesia Jack. and Mangifera kemanga Blume. In: Ver-
heij, E.W.M. and Coronel, R.E. (eds) Plant Resources of South-east Asia No.2: Edible
Fruits and Nuts. Pudoc-DLO, Wageningen, the Netherlands, pp. 207–209.
Bompard, J.M. (1992b) Mangifera foetida Lour. and Mangifera pajang Kostermans. In:
Verheij, E.W.M. and Coronel, R.E. (eds) Plant Resources of South-east Asia No.2:
Edible Fruits and Nuts. Pudoc-DLO, Wageningen, the Netherlands, pp. 209–211.
Bompard, J.M. (1992c) Mangifera laurina Blume and Mangifera pentandra Hooker f. In:
Verheij, E.W.M. and Coronel, R.E. (eds) Plant Resources of South-east Asia No.2:
Edible Fruits and Nuts. Pudoc-DLO, Wageningen, the Netherlands, pp. 216–218.
Bompard, J.M. (1992d) Mangifera odorata Grifﬁ th. In: Verheij, E.W.M. and Coronel, R.E.
(eds)Plant Resources of South-east Asia No.2: Edible Fruits and Nuts. Pudoc-DLO,
Wageningen, the Netherlands, pp. 218–221.
Bompard, J.M. (1993) The genus Mangifera re-discovered: the potential of wild species
to mango cultivation. Acta Horticulturae 341, 69–77.

S.K. Mukherjee and R.E. Litz16
Burns, W. and Prayag, S.M. (1921) The Book of Mango. Bulletin 103, Department of
Agriculture, Bombay, India.
Campbell, R.J. (1992) A Guide to Mangoes in Florida. Fairchild Tropical Garden, Miami,
Florida.
De Candolle, A.P. (1884) Origin of Cultivated Plants. Hafner, London.
Degani, C., Cohen, M., Reuveni, O., El-Batsri, R. and Gazit, S. (1993) Frequency and
characteristics of zygotic seedlings from polyembryonic mango cultivars, deter-
mined using isozymes as genetic markers. Acta Horticulturae 341, 78–85.
Eiadthong, W., Yonemoni, K., Kanzaki, S., Sugiura, A., Utsunomiya, N. and Subhadrab-
andhu, S. (1999a) Ampliﬁ ed fragment length polymorphism (AFLP) analysis for
studying the genetic relationships among Mangiferaspecies in Thailand. Journal of
the American Society for Horticultural Science 125, 160–164.
Eiadthong, W., Yonemoni, K., Sugiura, A., Utsunomiya, N. and Subhadrabandhu, S.
(1999b) Analysis of phylogenetic relationship in Mangiferaby restriction site analy-
sis of an ampliﬁ ed region of cpDNA. Scientia Horticulturae 80, 145–155.
Fang, T.T. (1965) Chromatographic fractionation of nonnitrogenous organic acids of
mango and guava fruits by silica gel column. Memoirs of the College of Agriculture,
National Taiwan Museum 8, 236.
FAOSTAT (2006) Available at: http://faostat.fao.org/site/340/default.aspx (accessed 22
October 2006).
Gonzalez, A., Coulson, M. and Brettell, R. (2002) Development of DNA markers (ISSRs)
in mango. Acta Horticulturae 575, 139–143.
Gruezo, W.S. (1992) MangiferaL. In: Verheij, E.W.M. and Coronel, R.E. (eds) Plant Re-
sources of South-east Asia No.2: Edible Fruits and Nuts. Pudoc-DLO, Wageningen,
the Netherlands, pp. 203–206.
Hooker, J.D. (1876) The Flora of British India 2. Reeve, London.
Jain, N.L., Krishnamurthy, G.V. and Lal, G. (1959) Nonvolatile organic acids in unripe
pickling mangoes and salted mango slices by paper chromatography. Food Science
8, 115–117.
Juliano, J.B. (1934) Origin of embryos in the strawberry mango. Philippine Journal of
Science 54, 553–563.
Juliano, J.B. and Cuevas, N.L. (1932) Floral morphology of the mango (Mangifera indica
L.) with special reference to the Pico variety from the Philippines. Philippine Agri-
culturist21, 449–472.
Kashkush, K., Jinggui, F., Tomer, E., Hillel, J. and Lavi, U. (2001) Cultivar identiﬁ cation
and genetic map of mango (Mangifera indica).Euphytica 122, 129–136.
Kaur, A., Ha, C.O., Jong, K., Sands, V.E., Chan, H.T., Soepadmo, E. and Ashton, P.S.
(1980) Apomixis may be widespread among trees of the climax rain forest. Nature
271, 440–442.
Knight, R.J., Jr and Schnell, R.A. (1993) Mango (Mangifera indica L.) introduction and
evaluation in Florida and its impact on the world industry. Acta Horticulturae 341,
125–135.
Kostermans, A.J.G.H. and Bompard, J.M. (1993) The Mangoes: Botany, Nomenclature,
Horticulture, Cultivation and Utilization. Academic Press, London.
Krishnamurthy, S. and Subramanyam, H. (1970) Respiratory climacteric and chemical
changes in the mango fruit Mangifera indica L. Journal of the American Society for
Horticultural Science 95, 333–337.
Kumar, N.V.H., Narayanaswamy, P., Prasod, D.T., Mukunda, G.K. and Sondhu, S.N.
(2001) Estimation of genetic diversity of commercial mango (Mangifera indica L.)
cultivars using RAPD markers.
Journal of Horticultural Science and Biotechnology
76, 529–533.

Introduction: Botany and Importance 17
Kumar, S., Das, D.K., Singh, A.K. and Prasad, U.S. (1994) Sucrose metabolism during
maturation and ripening of mango cultivars. Plant Physiology and Biochemistry 21,
27–32.
Lakshminarayana, S. (1980) Mango. In: Nagy, S. and Shaw, P.E. (eds) Tropical and
Subtropical Fruits. AVI Publishing Co., Westport, Connecticut, USA, pp. 184–257.
Lizada, M.C. (1991) Post harvest physiology of mango – a review. Acta Horticulturae
291, 437–449.
Maheshwari, P., Sachar, R.C. and Chopra, R.N. (1955) Embryological studies in mango
(Mangifera indica L.). In: Proceedings of the 42nd Indian Scientiﬁ c Congress, Baro-
da, India, p. 233.
Medlicott, A.P. and Thompson, A.K. (1985) Analysis of sugars and organic acids
in ripeningmango fruit (Mangifera indica L. var. Keitt) by high performance
liquid chromatography. Journal of the Science of Food and Agriculture 36,
56–566.
Medlicott, A.P., Bhogol, M. and Reynolds, S.B. (1986) Changes in peel pigmentation
during ripening of mango fruit (Mangifera indica var. Tommy Atkins). Annals of
Applied Biology 109, 651–656.
Miquel, F.A.G. (1859) Flora van Nederlandsch Indie 1, 627–634.
Mitra, S.K. and Baldwin, E.A. (1997) Mango. In: Mitra, S.K. (ed.) Postharvest Physiology
and Storage of Tropical and Subtropical Fruits. CAB International, Wallingford, UK,
pp. 85–122.
Mukherjee, S.K. (1948) The varieties of mango (M. indica L.) and their classiﬁ cation.
Bulletin of the Botanical Society of Bengal 2, 101–133.
Mukherjee, S.K. (1950a) Wild mangoes of India. Science and Culture 15, 469–471.
Mukherjee, S.K. (1950b) Mango. Its allopolyploid nature. Nature 150, 196–197.
Mukherjee, S.K. (1951a) Pollen analysis in Mangiferain relation to fruit set and taxonomy.
Journal of the Indian Botanical Society 30, 49–55.
Mukherjee, S.K. (1951b) Origin of mango. Indian Journal of Genetics and Plant Breeding
11, 49–56.
Mukherjee, S.K. (1953) Origin, distribution and phylogenetic afﬁ nities of the species of
Mangifera L. Journal of the Linnean Society, Botany 55, 65–83.
Naik, K.C. and Gangolly, S.R. (1950) A Monograph on Classiﬁ cation and Nomenclature
of South Indian Mangoes. Government Press, Madras, India.
Ochse, J.J. (1931) Fruits and Fruiticulture in the Dutch East Indies. G. Kolff, Batavia,
(Jakarta), Indonesia.
Parisot, E. (1988) Etude de la croissance rhythmique chez de jeunes manguiers (Mangifera
indica L.). Description, germination et conservation de graines polyembryonnees
de manguier. Fruits 43, 97–105.
Perry, E.O.V. and Zilva, S.S. (1932) Preliminary Report on Vitamin Content of the Mango.
Empire Marketing Board, London.
Popenoe, W. (1932) Manual of Tropical and Subtropical Fruits. Macmillan Co., New
York.
Purseglove, J.W. (1972) Mangoes west of India. Acta Horticulturae 24, 107–174.
Rumphius, G.E. (1741–1750) Herbarium Amboinense. Vol. 1–6. Den Haag, Amsterdam.
Salunkhe, D.K. and Desai, B.B. (1984) Mango. In: Postharvest Biotechnology of Fruits
,
Vol. 1. CRC Press, Boca Raton, Florida, pp. 77–94.
Sarker, S. and Muhsi, A.A. (1981) A study on the content and interconversions of or-
ganic acids of mango (Mangifera indica L.) at various stages of fruit development.
Bangladesh Journal of Agricultural Science 8, 69–75.
Schnell, R.J. and Knight, R.J., Jr (1992) Frequency of zygotic seedlings from ﬁ ve polyem-
bryonic mango rootstocks. HortScience 27, 174–176.

S.K. Mukherjee and R.E. Litz18
Schnell, R.J., Ronning, C.M. and Knight, R.J., Jr (1995) Identiﬁ cation of cultivars and
validation of genetic relationships in Mangifera indica L. using RAPD markers.
Theoretical and Applied Genetics 90, 269–274.
Schnell, R.J., Brown, J.S., Olano, C.T., Meerow, A.W., Campbell, R.J. and Kuhn, D.N.
(2006) Mango genetic diversity analysis and pedigree inferences for Florida culti-
vars using microsatellite markers. Journal of the American Society for Horticultural
Science 13, 214–224.
Selvaraj, Y., Kumar, R. and Pal, D.K. (1989) Changes in sugars, organics, amino acids,
lipids, lipid constituents and aroma characteristics or ripening mango (Mangifera
indica L.) fruit. Journal of Food Science and Technology 26, 306–311.
Seward, A.C. (1912) Dictyledonous leaves from Assam. Records of the Geological Sur-
vey of India 42, 100.
Singh, L.B. and Singh, R.N. (1956) A Monograph on the Mangoes of UP. Superintendent
of Printing, Uttar Pradesh Government, Lucknow, India.
Sturrock, T.T. (1968) Genetics of mango polyembryony. Proceedings of the Florida State
Horticultural Society 81, 311–314.
Watson, B.J. and Winston, E.C. (1984) Plant genetic improvement. In: Proceedings of the
First Australian Mango Research Workshop. Commonwealth Scientiﬁ c and Indus-
trial Research Organization (CSIRO), Canberra, pp. 104–138.
Wilson, C.W., Shaw, P.E. and Knight, R.J., Jr (1990) Importance of some lactones and
2,5-dimethyl-4-hydroxy-3-(2H)-furanone to mango (Mangifera indica L.) aroma.
Journal of Agricultural Food Chemistry 38, 1556–1559.
Wolfe, H.S. (1962) The mango in Florida – 1887 to 1962. Proceedings of the Florida
State Horticultural Society 75, 387–391.

© CAB International 2009. The Mango, 2nd Edition: Botany, Production and Uses
(ed. R.E. Litz)
19
2 Taxonomy and Systematics
J.M. Bompard
Les Mazes, Montaud, France
2.1 Introduction 19
2.2 The Genus Mangifera L. 20
Distribution 20
Ecology and habitat 20
2.3 Taxonomy and Systematics 22
Taxonomic history 22
2.4 Phytogeography 28
Species distribution 28
Subgenera and section distribution 29
2.5 Interspeciﬁ c Molecular Characterization 30
2.6 Region of Origin of the Genus 31
2.7 Origin of the Common Mango 32
The common mango in South-east Asia 32
2.8 Conclusion 35
Potential contribution of wild species to mango cultivation 35
Source of rootstock 35
Hybridization 36
Potential of wild species 36
2.1 Introduction
The genus Mangifera is one of the 73 genera (c.850 species) belonging to the
family of Anacardiaceae, in the order of Sapindales. Anacardiaceae is a fam-
ily of mainly tropical species, with a few representatives in temperate regions.
Malesia, which is the phytogeographic region extending from the Malay
Peninsula south of the Kangar-Pattani line to the Bismarck Archipelago east
of New Guinea (Whitmore, 1975) contains more species in the Anacardiaceae
than any other area. Within Malesia occurrence is mainly in Western Malesia
(Ding Hou, 1978b).

Discovering Diverse Content Through
Random Scribd Documents

noudattaa. Muistaapa se vielä pyhäpäivät: passe-pejvet, ja suuret
praasniekat ja ne pyhittää.
Niin on oikeauskoisen koltan muistettava ja pyhitettävä roshtev,
joulupäivä, odda-pejv, uusivuosi, ja veerest, loppiainen, sekä Trefan-
pejv, Trifonin päivä. Ja sitten on hänellä majtt-niahtel, maitonetäli,
laskiaisviikko, jolloin suuri seitsenviikkoinen paasto, jonn-paast, alkaa
ja kestää ohitse Olssi-pejvin, Spoor-niahtelin ja straasnaipjätnetsin
eli pitkän perjantain aina eije-pejviin, äijä-päivään eli pääsiäiseen
asti, josta lappalainenkin laskee kevään alkavan. Ja keväällä on
koltalla reatnets-pejv, joka on sama kuin karjalaisten raatintsa eli
vainajain pääsiäinen, sitten Jovgor-pejv, pyhän Yrjönpäivä, ja Mihkel-
pejv, pyhä Miikkula, sekä troits-pejv, joka on sama kuin helluntai.
Kesällä taas on kauneimman Lapin kesän Evvan-pejv, juhannus, ja
Pedar-pejv, sekä Ellje-pejv, joka lappalaiselle jo kääntää kesän
syksyksi. Ja syksypuolen merkkipäiviä on Spaasse-pejv, Kristuksen
kirkastamisen päivä, Lassn-pejv, Laurin päivä, Poorets-pejv,
karjalaisten pohorotsa eli neitsyt Marianpäivä, ja Sveesnäi, Fiishoi eli
ristinpäivä, ja vielä Pookrov-pejv, karjalaisten Pokrova, synkän
syksyn juhlapäivä. Sitten jo taas pian saapuukin pitkä joulupaasto
jouluineen, uusine vuosineen ja uusine praasniekkoineen. [Trefanin
päivä on vanhan luvun helmik. 1 p:nä. Olssip. helmik. 14 p. Spoorn.
helmik. puolivälissä. Raatnets toista viikkoa jälkeen pääsiäisen.
Jovgor huhtik. 23 p. Miikkula toukok. 9 p. Pedar kesäk. 29 p. Ellje
heinäk. 20 p. Spaassep, elok.6 p. Lassnp. elok.10 p. Poorets elok. 15
p. Sveesnäi syysk. 14 p. Pookrov lokak. 1 p.]
Eivät ole kovin erikoisia ne pyhän praasniekan pyhittämiset, joita
koltta erämaan järvillä asuessaan toimittaa. Jumalankuvan edessä
olevat pikkukynttilät, vielkij-tuovvaz, valkeat tuohukset, hän sytyttää
palamaan ja suitsuttaa sitten laatanalampun, kaadnetsin, pyhällä

savulla koko pirttinsä, varsinkin sen peräpuolen ja arnis-sajen.
Savustaapa hän vielä jokaisen perheen jäsenen kaularistin, koska
"puörreb lii tiervas jielli", parempi on terve elämä silloin ja parempi
terveys. Ja koko perhekuntansa kanssa, pikkuisista vesoista alkaen,
hän jumalan edessä pitkät rukoukset molii, ristii ja kumartelee,
osaapa vielä joku joukosta pyhää virttäkin laulaa, jolloin toisetkin
koettavat parhaansa pannen mukana pysyä. Toistamiseenkin vielä
vähän ajan päästä hän pyörähtää jumalan eteen kumartamaan ja
rukoilemaan, ja sammuttaa sitten tuohuksen, jättäen vain pikkuisen
tuikun tuikuttamaan. Mutta iltapäivällä jo talon nuori mies tuhauttaa
senkin sammuksiin, ottaa haitarin, istuu lautsalle ja alkaa vetää
kaatrellaa.
Näin koltta viettää yksinäisissä metsissään praasniekkapäivät,
semmoiset kuin Jovgorin, Mihkelin, troitsan, Evvanin ja Ellje-päivän
ja muut. On vain vielä useilla pyhillä oma muistettava merkityksensä.
Niinkuin Evvanillakin, jolloin ei kenenkään suinkaan pidä mennä
järveen uimaan — hukkuu helposti, niinkuin ennenmuinoin oli
seitsemän pappia hukkunut. Oli ollut yksi uskomaton pappi, joka oli
uhalla mennyt Evvanina järveen näyttääkseen, ettei huku. Mutta
olikin vajonnut ja ruvennut apua parkumaan. Silloin oli toinen pappi
mennyt auttamaan, mutta vajonnut hänkin ja ruvennut parkumaan.
Siitä oli mennyt kolmas apuun, mennyt neljäs, viides, kuudes ja
viimeinenkin aina toistansa auttamaan, mutta kaikki olivat vajonneet
ja parkuen hukkuneet. Miksikäs menivät pyhänä Evvanina järveen?
Molemmat Evvan-päivät, sekä ensimmäinen, ueivhtemmes-Evvan,
päätön Evvan, että seuraava päivä, vain pelkkä Evvan, ovat yhtä
vaarallisia uimamiehille. Ja syksypuolen juhlista on Sveesnäi tärkeä
poromiesten ja metsänkävijäin päivä sekä vanhain erämiesten
peurapäivä. Silloin keitetään ja syödään poronlihaa ja
metsänsaalista. Jos satutaan silloin olemaan eräretkellä taikka

porometsässä, ei tehdä muuta kuin makaillaan nuotiolla lihakattilan
ääressä ja täysinäisistä vatsoista lasketellaan miehekkäitä
röyhtäyksiä. Siitä metsä antaa hyvät saaliit edelleenkin, ja porot
menestyvät hyvästi. Sveesnäistä alkaa porojen rykimäaika, päättyen
Pookrovana, joka myös on poromiesten merkkipäiviä.
Suurina praasniekkoina tekevät koltat pyhiinvaellusretkiä Petsamon
pyhään luostariin, missä sen perustaja pyhä Trifon on haudattuna,
taikka muihin merkkipaikkoihin. Niinpä heinäkuussa, Pedarin
päivänä, useat kolttamiehet lähtevät pitkälle Petsamon retkelle.
Erämaan järvet he halkovat veneillä ja soutaa mutkittelevat jokia
myöten kymmenin penikulmin sekä astuvat maataipaleet jalkaisin
raskaat kantamukset hartioilla. Muutaman päivän he siellä viipyvät,
käyvät kirkoissa kuulemassa jumalanpalvelusta, tekevät kauppoja,
ostavat viinaa ja pirtua sekä juovat.
Mutta kun praasniekat sattuvat talviseen aikaan, jolloin talvikylissä
yhdessä elellään, vietetään juhlaa oikein juhlana, käymällä ensin
kirkossa ja sitten pitämällä iloista elämää, ajelemalla porovaljakoilla
ja juomalla. Kaikkein hurjimmin eletään laskiaisena, suuren paaston
alkujuhlana, jolloin varustaudutaan tansseilla, juonneilla ja ajeluilla
sekä vankoilla lihakeitoilla ottamaan vastaan ankaraa paastoa.
Vihdoin sitten taas pääsiäisenä, paaston loppujuhlana, oikein iloitaan
ja remutaan, ja täytetään kurisevat vatsat valtavilla lihamäärillä.
Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, vaan joissa vain joku
kirjantaitava koltta toimittaa papilliset tehtävät, astuu tämä tsassanin
peräpuoleen, voltarin luo, ja siellä lukee rukouksia ja luiluttaa
kirkkolauluja. Ja seurakunta hartaana kuuntelee "pappiansa",
avustaen laulussa, ristien ja kumarrellen.

Joulupyhän aikana on koltan varoen elettävä. Silloin, pimeinä
pakkasöinä, ovat peloittavat kummitukset ja kaikenlaiset henget
kulkemassa, niin ettei ole hyvä pitää kovin pahaa elämää eikä
yksinään liikkua ulkona. Jopa vaatteetkin, jos niitä on ulkona
kuivattava, on käännettävä nurin, etteivät öiset henget niihin
kajoaisi. Uudenvuodenaattona on koltalla ankara tehtävä: pitää
saada koko vuoden synnit ja räähkät anteeksi. Iltamyöhällä,
maatamenon lähestyessä, hän käy kylässä joka pirtissä
kanssaveljeään puhuttelemassa ja sanoo:
— Proistje muureähksam! Anna anteeksi minun syntini.
— Boh proistij! — Jumala antaa anteeksi, vastaa toinen, ja niin on
kaikki sovittu. Lyödään siitä vain kättä ja toivotetaan toisilleen onnea
ja menestystä alkavalle vuodelle.
Varsin tärkeä juhla on loppiainen, veerest, jolloin saadaan oikein
pyhään oikeauskoiseen tapaan käydä Jordanassa. Silloin pappi astuu
kirkosta, ristinkantaja edellä ja toinen perässä, ja menee mukanaan
kokonainen kansanpaljous lähellä olevalle järvelle taikka joelle, johon
on puhkaistu avanto "Jordanaksi"; pappi siunaa jäisen veden ja
kastaa siihen pyhän ristin. Kiireesti silloin hyökkää avannolle sekä
akkaa että ukkoa astioineen, pulloineen ja poartteineen ottamaan
siunattua vettä, rist-tshaatsea, jolla sitten kotona pirskoitetaan pirtti
ja jumalat sekä kaikki pirtissä asuvaiset. Pannaanpa vettä talteenkin,
ja otetaan sitä aina aamulla suuruksettomaan suuhun tilkkanen — se
on nimittäin erittäin terveellistä ja parantavaa, oli sisuksissa mikä
kipu tahansa.
Mutta kaikkein terveellisintä on itse käydä pyhässä Jordanan
avannossa. Roikaistaan vain päältä peskit ja kaikki muutkin vaatteet,
niin että ainoastaan pajit ja lein-puvsat jäävät ylle, ja sitten

puljahdetaan avantoon umpisukkeloon, noustaan heti ylös ja kiireesti
kirmaistaan kirkon lämpöiseen eteissuojaan pukeutumaan. Eikähän
avannossa olekaan kylmä, vaikka muualla onkin kymmenien asteiden
pakkanen, "siellä on samanlainen lämmin kuin on jumalassa… muu
vesi on kyllä kylmää… Ja se on niin terveellistä reahkaiselle
ihmiselle". Useat miehet ovat monesti käyneet Jordanassa, ja moni
nainenkin on pyhästä avannosta apua etsinyt.
Niissä suurkylissä, joissa ei ole pappia, käy pogostan pappi talven
kuluessa joitakuita kertoja jumalanpalvelusta toimittamassa. Niinpä
ajaa Nuortijärven Ristikentän pappi Suonikylään kolmesti talvessa:
jouluna, loppiaisena ja Trifonin päivänä, ja palvelee Herraa kylän
kansan kanssa tsassounassa. Loppiaisena toimittaa hän kylän
pienellä Pohteljoella suuren Jordananjuhlan.
Talvisten praasniekkain aikana käydään myös vieraissa
naapurikylien sukulaisissa ja tuttavissa. Helisevin tiuvuin ja kilisevin
kulkusin porovaljakolla komeasti ajetaan monipenikulmaiset metsä-
ja tunturimatkat, jängät ja järvenselät, jopa joskus oikein koko
karavaanissa, useista kylän taloista kun on yht'aikaa vierailuretkelle
lähdetty.
Suurella hartaudella ja arvonannolla, niinkuin ainakin oikea kirkon
lapsi, puhuu koltta pyhimyksistään ja jumalistaan, kirkosta ja
tsassanista. Ovatpa muutamat vanhat koltat niin hartaita jumalien
palvojia, etteivät matkallekaan uskalla jumalatta lähteä. On heillä
pikkuinen laatikko, ahkionmuotoinen kannellinen kaavas-koolag,
jumal-ahkio, johon he sulkevat pienen pyhimyksenkuvan sekä pyhää
lootanaa; niin kätkevät he laatikon ahkioonsa ja saavat täten
jumalan matkaansa. Ovatpa jotkut kolttaäijät olleet niin pyhiä ja
hurskaita Herran palvelijoita, että ovat omin päinsä rakentaa

rytkäyttäneet tsassaninkin. Tosin vain pienen ja vaatimattoman,
mutta tsassanin sittenkin. Semmoinen hurskas äijä oli ollut ennen
Nieskem-Evvan Nuortijärven yläpäässä, kaakkoisrannalla. Satakunta
vuotta, ylikin, lienee jo siitä kulunut, kun ukko oli järvellä elänyt
perheineen, asustaen siellä aina samalla paikalla yksinäisenä
erakkona kuin metsänhaltia; talveksikaan hän ei muuttanut muiden
seuraan Nuohtsijtaan, Ristikentän luo, missä silloin ei ollut vielä ollut
kirkkoakaan, tsassouna vain. Tämä ukko oli salvanut lähelle
kotaansa, korkealle rantakummulle, pikku-pikkuruisen pyhäkön, vain
sylen seiniltään olevan ja toista korkean, kartiokattoisen hökkelin, ja
hankkinut sen peräseinälle pyhiä kuvia. Pyhälle Pedarille oli rakentaja
tsassaninsa pyhittänyt, ja Pedarin päivänä olivat Nuortijärven koltat
siellä käyneet rukoilemassa, olipa joskus pappikin siellä palvontaa
pitänyt. Mutta tästä huolimatta oli hurskas tsassanin rakentaja
vanhana joutunut pahojen valtaan, karannut metsään ja sinne
kuollut.
Vieläkin on Evvanan pieni pyhäkkö pystyssä, yksinäisenä erämaan
temppelinä kummullaan kyhjöttäen, ja kummulla, tsassanin vieressä,
petäjien suojassa lepää haudattuna kuusi, seitsemän kolttaa, jotka
ovat elämänsä lopun saavuttaneet kesäkautenaan Nuortilla. Pedarin
päivänä sekä muulloinkin seudun koltat vielä käyvät tsassounassa
kumartamassa ja rukoilemassa. Kalaretkelle mentäessä pistäydytään
siellä Pedarilta anomassa kalaonnea. Pedarihan oli aikoinaan itsekin
kalamies, ja hyvä saalis saatua viedään sinne hänelle kiitosuhreja.
Aina kun uudella verkolla taikka nuotalla mennään ensi kertaa
koettamaan, luvataan osa tsassanin haltialle, jos pyydys suopi hyvän
saaliin.
Ja niin on kertynyt tsassanin pyhälle hyllylle koko kasat kuivaa
kalaa, villoja, villalankaa, jopa rahaakin pieneen laatikkoon. Onpa

siellä joukoittain rihmaan ripustettuina joutsenen muniakin, tosin
vain kuoria. Pyhäkköön keräytyneet uhrilahjat sitten myydään ja
rahat annetaan kirkolle.
Koulujen avulla on koetettu kolttia jo jonkun aikaa kasvattaa
oikeiksi venäläisiksi — miehet osaavatkin melkein järjestään venäjää
solkata. Miltei jokaisessa suurkylässä on toimessa venäläinen koulu,
missä omassa huoneistossaan, missä tsassounan syrjäsuojassa.
Koulutalot ovat osaksi hyvinkin uhkeita Lapin oloihin katsoen. On
niissä mattem-portt, opetussali, ja sen eteissuoja, johon oppilaat
saavat peskinsä riisua, ja opettajalla on leihp-pastu-portt eli keittiö
sekä kuornets, kamari; keittiön kyljessä on ruokakomero, aitt, ja
vielä keittiön edessä eri sisäänkäytävä, kart. — Lukemista, kirjoitusta
ja luvunlaskua koulunkävijoille opetetaan, ja neljä, viisi tuntia
päivässä heitä koulunpenkillä istutetaan. Mutta lyhyeksi käy koltan
kouluaika: vain talvikautena, jolloin suurkylässä asustetaan,
saattavat lapset olla opissa kolme, neljä kuukautta. Siksipä
tuloksetkin ovat sen mukaiset, ja vieläkin huonommat, kun opetus
tapahtuu aivan venäjäksi.

17. VANHAN USKON PERUJA.
Vanha esi-isien usko on lappalaisella vielä veressä.
Vaikka koltat ovatkin hartaita "oikean uskon" tunnustajia, kantavat
pyhää ristiä kaulassaan, kumartavat peränurkan koreita kuvia,
noudattavat oikeauskoisten paastoaikoja ja rakentavat tsassaneja
pyhän Pedarin kunnioiksi, ovat he kuitenkin pohjaltaan vielä
isienaikaisen uskon lapsia.
Sillä venäläisten pappien vuosisatainen kastevesi on korven
kansaa vain pinnalta huuhdellut, harvojen kirkkojen kellojen kilkatus
ei ole kyennyt äärettömistä erämaista, tuntureista ja vaaroista,
karkoittamaan entisajan peikkoja, jättiläisiä ja muita hirveyksiä, eikä
pyhän ristin kastaminen Jordanan avantoon ole ollut kyllin voimakas
erämaiden järvistä vetehisiä ja vedenhaltioita pois peloittamaan.
Niinpä onkin koltanmailla vielä lukemattomia peloittavia
peikkotuntureita ja monilukuisia varattavia järviä, joissa oikulliset ja
pahansuovat vedeneläjät asustavat.
Semmoinen varattava pahanhaltian tunturi on Veimet-ueiv
Ristikentän takana. Se ei kärsi pilkkaa eikä pahaa menoa
lähimaillaankaan. Niin oli muuankin Nuortin lappalainen kerran

porotokkansa kanssa kiroillut ja tuskitellut tämän tunturin tienoilla,
mutta silloin oli tunturinhaltia suuttunut ja hajoittanut porot pitkin
metsiä, niin etta kolme päivää oli koltta saanut tokkaansa yksin
poroin etsiä, ennenkuin oli lauma koossa. Mutta toiset lappalaiset,
jotka olivat ihmisiksi eläneet, oli haltia päästänyt rauhassa
kulkemaan.
Samanlainen peloittava paikka on Tsiudis-vääri Akku-joen varrella,
Kutsis-luobbolon rannalla, pitkiä petäjiä kasvava korkea vaara.
Senkään eläjä ei salli pientäkään pilkkaa, ei edes osoittelua. Käy
helposti niinkuin senkin ukon, joka ei muuta kuin osoitti sormellaan
vaaraa ja kysyi toisilta:
— Mi lii tuht kuhk-piehts-vääri? Mikä on tuo pitkäpetäjä-vaara?
Ja siitä jo otti vaaranäijä niin itseensä, että nosti kovan
lumimyräkän ja piti kolttia koko päivan tienoillaan pääsemättömissä.
Toiset sanoivat suutuksissaan ukolle:
— Jo nyt sait nähdä, mikä pitkäpetäjän-vaara se on.
Ja Algaz-jaurilla, Suomen rajamailla, on jyrkkä ja jylhännäköinen
Algaz-jaurin pahta, jonka luona pitää hyvin kunnioittaen kulkea. Sen
kuuluvilla ei saa kovasti puhua, eikä juoda vettä sen vieriltä, se kun
on semmoinen seitapaikka. Paras on ohitse matkatessa heittää
pahdan viereen uhriksi vaikkapa leipäpalanen, ellei muuta ole. Ja
vielä samanlaisia pahan haltian vaaroja ovat Suein-vääri Loun-jaurin
lähellä ja Valte-vääri Kaskimajärvellä, Hirvasjärven tienoilla. Varsinkin
Valte-vaara on vaarallinen, kuten jo sen nimikin sanoo [valte =
ottaa]. Se oli kerrankin koltalta, joka oikein noitui ja kirosi hirttynyttä

poroaan, ottanut koko porotokan ja pitänyt sitä pari viikkoa kaukana
kankaalla kateissa.
Pahan nimensä arvoinen on Piess-väärikin, Piruvaara, Vuenni-
jaurilla, Luton eteläpuolella. Senkään lähellä ei saa kiroilla, eipä
vaaraa edes nimeltään mainita, ei leikilläkään, vaan pitää sanoa sitä
Paiss-vääriksi, "Pyhäksi vaaraksi", jolloin ei mitään pahaa seuraa.
Jopa saattaa tämä vaara olla oikullinen metsässä marjaileville
lapsillekin. Niinpä kerran kolttapoikaset marjamatkallaan vaaran
rinteillä vähän ilakoivat ja telmäilivät. Mutta niin kävi, että poikain
pää pyörähti ympäri, etteivät enää osanneetkaan kotiin, vaarakin
kun vielä laski sankan usvan ympärilleen. Vasta aamun tullen usva
haihtui, ja poikaset huomasivat olevansa aivan kotinsa lähettyvillä.
On sitten muutamia semmoisia vaaroja, kivipahtoja, joissa elää
pikkuista vaaranväkeä, tsheähaligeja, niinkuin Tsheähalig-väärissä,
joka missä lienee kaukana kiveliöissä. Tsheähaligit ovat vain pienen
lapsen kokoisia olioita, jotka toisinaan pahdan koloista nousevat
maanpinnalle leikkimään ja päivää paistattelemaan. Ovelat koltat
ovat joskus vieneet tseähaligin kololle kengänpaulan ja jääneet
syrjään vartomaan. Onkin pikku-olento sattunut tulemaan, keksinyt
korean paulan ja leikkien ruvennut sitä ihmislasten tapaan
nilkkoihinsa kiertämään, mutta taitamattomasti nivonutkin yhteen
molemmat nilkkansa. Silloin on piilossa olija koltta tullut ja ottanut
kiinni tseähaligin ja uhannut tappaa.
— Peahtsed miedda! Päästä pois, on pikkumies silloin pyydellyt.
— Jesli avtad teihki! Kunhan annat rahaa, on kiinnipitäjä sanonut.
Ja pieni pahtapoika on noutanut kolme lautasellista hopeoita,
rahaa ja hopeatavaroita. Mutta kaikkea ei ole saanut ottaa, sillä jos

on kaikki ahmaissut, ei ole tullutkaan rikkaaksi, hopeoilla kun ei ole
ollutkaan siunausta. Vuenni-jaurin Olssi-Jaahk oli tällä tavalla ennen
tseähaligilta saanut paljon rahaa ja hopeoita ja tullut hyvin, hyvin
rikkaaksi, oikein boohataksi. Mutta sitten ukon kuoltua pojat
tuhlasivat kaikki ja ovat nyt jokainen köyhiä raukkoja.
Lapin vesissä elää vielä tshattsi-jielli, vedeneläjä, sekä monia
vedenhaltioita, tshattsi-haldeita, ja niitä on joka joessa ja järvessä,
lompolossa ja kaltiossa. Tshattsi-jielli on mahtava kalojen isäntä,
joka hallitsee vesiä, ja sen pitkiä hiuksia nähdään ilkeinä mustina
jouhimatoina vesissä venyskelevän. Eikä ole hyvä auringonlaskun
jälkeen mennä järveen uimaan: veden-eläjä saattaa helposti siepata
omakseen. Samoin käy myös, jos pyhinä praasniekkapäivinä,
niinkuin Evvanan päivänäkin, menee järveen molskimaan.
Vedeneläjät ovat yleensä hyvin pahoja närkästymään. Siksi vesillä
pitääkin aina kovin varoa, ettei niiden haltioita suututtaisi, jolloin ne
joko vievät verkot, nuotat ja kaikki, nostavat kerrassaan pahan
myrskyilman, taikka taas muulla tavalla kostavat.
Niinkuin teki Nuhkesh-jaurin, Haukijärven, haltia, Luton
pohjoispuolella, Tshuörve-jaurin lähimailla. Entisaikaan oli järvestä
saatu tavattomia haukia. Mutta sitten kerran kalamiehet ilvehtien
sanoivat:
— Tässäpä järvessä on haukia, jotta kelpaisi pitää niitä vaikkapa
veneen teloina!
Ja siitä jo Nuhkesh-jaurin eläjä otti niin itseensä, ettei ole sen
koommin enää antanut pyytäjälle hauen sukuakaan. Ahventa vain on
antanut, senkin omituista litteätä lajia.

Suolo-jaurinkaan haltia ei sanomista suvaitse. Se on saarekas järvi
[suolo = saari], parikymmentä virstaa Vuolu-jaurista koilliseen. Siinä
on muuan syvä hauta, mainio kala-aitta, mutta siitä ei nouse kala
pyydykseen, jos vain nuottamiehet vähänkään haastelevat. Niin
olivat kerran Gaurilovin pojat järvellä nuottaa vetäneet ja haastelleet
keskenään. Ensi apajan kun vetivät, ei tullut muuta kuin yksi
sormenpituinen tammakko, sekin vaivainen; vetivät toisen kerran:
tuli vain pieni kivi, kokivat kolmannesti: mäsähti rahkamätästä poven
täysi, niinkuin olisi nuotta hetteestä vedetty. Silloin katsoivat
kalamiehet parhaaksi lähteä pois, vaikka kuikka kyllä järvellä
uiskenteli klikkaillen: "Täällä kalat, täällä kalat."
Mutta sitten lähti sanan puhumatta heti kaksi akkaa kalalle, ääneti
menivät, ääneti nuottaakin vetivät, ja pian he palasivat takaisin
kokonainen kantamus kaloja kueshsheissaan.
Hyvin ankara eläjä on Tueljim-jaurissa [tuelje merkitsee pitää,
pidättää] Kaskimajärven lähellä, Tueljimtunturin juurella. Vanhaan
aikaan oli järvellä asunut muuan kolttaukko ja -akka, ja olivat he
kerran olleet kalalla, eivätkä mitään saaneet. Silloin oli ukko
luvannut:
— Jos nyt saamme oikein suuren kalan, niin pojan saat meiltä.
Olikin heti tullut suuri siika.
— Älä ota! Heitä järveen! oli akka hätäyksissään huutanut.
Mutta ukko oli ottanut kalan ja vienyt kotiinsa. Sieltä oli poika heti
juossut metsään.

Sitten oli ukko uhrannut järven eläjälle muitakin lapsiaan, jopa
viimein piikojaan ja renkejäänkin, ja aina saanut kaloja paljon, suuria
siikoja niin paljon kuin vain oli halunnut. Mutta olipa kerran, kun
ukko jo oli vanha vaari, juossut järvestä iso hirvas, ahkio perässä, ja
poika istunut ahkiossa. Silloin oli ukko huutanut: "De puiti muu
raash"! [Jo tuli minun vuoroni!]
Ja suoraa päätä oli hän hypännyt ahkioon, ja hirvas oli heti
laukannut järveen, josta oli vain kuulunut huuto:
— Eshtshi puiti! Isä tuli!
Vielä nytkin saman järven haltia vaatii joka vuosi ihmisuhrin:
järvenrannan asukkaista aina joku saa surmansa joko hukkumalla
taikka muuten kuollen. Eikä suvaitse järven eikä Tueljimtunturinkaan
haltia pahaa menoa lähiseuduillaan, ei edes kovaa ja pahaa
joikausta. Pahan joikaajan se pian panee houraamaan ja kutsuu
luokseen järveen.
Meressäkin elää tshattsi-jielli, ja se onkin hyvin suuri, väkevä ja
ankara. Oli kerran kolttaukkojen kalavene tarttunut semmoisen
hirviön hartioille, eikä päässyt liikkumaan, ei sinne eikä tänne, ei
soutaen eikä huovaten. Viimein täytyi heittää mereen mies, ja siitä
vasta pääsi vene liikkeelle. Mutta mies jäi vedeneläjän saaliiksi.
Kodanhaltia on kuatti-jielii, kotaeläjä, joka joskus on satuttu
vanhoissa kodissa ja hylätyillä kotakentillä kohtaamaan. Ja vanhoissa
metsäpirteissä sekä metsäkodissa asustelee merkillinen metsäneläjä,
meänteis, joka saattaa kotaan taikka pirttiin yöpyneelle
erämiehellekin ilmestyä. Siksi pitääkin metsän autioihin asuntoihin
yösijoille asetuttaessa aina pyytää haltialta asumalupaa, ja sitten
siivosti, pahaa menoa pitämättä levähdellä. Silloin kotaeläjä antaa

rauhan. Ja meänteiskin silloin vain hiljaa kähmien kulkee ympäri,
katolla kupsehtii ja lattialla tassuttelee, kodan kapineitakin liikuttelee,
tuleepa joskus makaajaa niin lähellekin, että käsin saattaa häntä
kosketella. Ja käteen se tuntuu karvaiselta, mutta niin lämpöiseltä ja
pehmeältä. Makaajalle meänteisin lähellä oleminen tekee kyllä
raskaan ja vaikean olon, mutta sen pahempaa ei siitä seuraa, kun
vain pelkäämättä ja rauhallisena loikoilee.
Luonnonvoimillakin ja ilmiöillä on omat jumalansa ja haltiansa.
Niin on mahtavan ukkosen jumala tiermes, ankara ja pelättävä
olento, jolla on vain yksi silmä otsassa. Sen komea värikäs
jousenkaari, tiermes-juhs, näkyy toisinaan taivaalla. Ja tämän
jousensa kun tiermes jännittää ja sinkauttaa tulisen nuolensa,
tiermes-kaskin, niin silloin koko maailma vapisee, ja oikeauskoinen
koltta kolmasti ristii silmänsä ja siunaa:
— Sviet, sviet, sviet!
Varoa pitää silloin, kun tiermes kollee, kuuluu, ettei pidä vyöllään
tyhjää tuppea, sillä siihen saattaa tiermes helposti iskeä. Pitää vaikka
puukapula työntää tukkeeksi, jos ei puukkoa satu olemaan. Koirat ja
kissakin ajetaan silloin ulos pirtistä. Niillä kun on huonot välit
tiermeksen kanssa, niin tiermes saattaa hyvinkin tuiskahtaa pirttiin
niitä tavoittelemaan ja samalla tehdä pahoja ristikaulaiselle
kansallekin.
Tiermes ajelee pahoja henkiä ja sytyttelee tuleen semmoisia
paikkoja, joissa niitä on kovin viljalti. Siksipä ei saakaan mennä
sammuttamaan tiermeksen sytyttämää paloa; jos sen tekee,
ärsyyntyy paukkaaja siitä vain ja paiskaa tulisen nuolensa toiseen
paikkaan.

Joskus iskee tiermes puuhun ja tulee sytyttämättä sitä myöten
alas maahan. Silloin pitää, jos uskaltaa, kiireesti mennä ja kiertää se
puu, jolloin tiermeksen silmä jää maahan puun juurelle, eikä hän
pääse enää pois. Vuoden päästä pitää kiertää toinen kerta ja vielä
vuoden päästä kolmas. Silloin tiermes-silmä muuttuu rahaksi, ja
kiertäjä voi puun alta kaivaa aarteen itselleen.
Vanha lappalaisten tuulenjumala, piegga-oumis, tuulimies, liikkuu
vielä kolttainkin mailla, vaikka häntä ei kyllä enää ikivanhalla
nimellään tunneta. Niinkuin muitakin luonnonvoimia, on tuultakin
siivosti kohdeltava. Jos sitä noituu ja kiroilee, yltyy se kahta
pahemmaksi, ja viheltämisestäkin se ärsyyntyy ja kiihtyy. Jotkut
uhkamieliset nuoret miehet kyllä järvellä liikuttaessa, kun purje
heittäytyy laiskana lepattamaan, nostattavat tuulta sekä manaten
että viheltäen, mutta semmoisesta ylimielisyydestä vanhat heitä heti
vakavasti varoittavat. Tuulihan voi äkisti riehahtaa ja tehdä mitä
tahansa, sillä sehän on epäluotettava ja äkkipikainen — samanlainen
kuin kiukkuinen, pahapäinen, joutavastakin riehahtava mies, jota
siitä syystä sanotaankin "piegga-oumikseksi", jopa manataan:
— Piegga-oumis ottakoon ja vieköön sinut!
Revontulet, pohjoisella avaruudella talvisina öinä niin komeina
liekehtivät taivaanvalkeat, kuushkaz, ovat eläviä ja toimivia henkiä.
Ne ovat ruvtis-jammij, rautaan kuolleitten, sodassa kaatuneitten
vainajien henkiä, jotka taivaalla vielä niin levottomina häilyvät,
keskenään kisailevat ja sotaa käyvät. Varsinkin jylhissä, korkeissa
tunturimaissa niiden kisailut ovat hurjia. Siellä saattaa kuullakin, kun
ne oikein puhkuvat: huuh-huuh-huuh! Rauhassa pitää vainajien
henkien antaa kisailla, ei saa niitä maanpäällinen ihminen häiritä, ei
kovin kauan katsoakaan. Jos niitä viheltämällä ärsyttää, niin siitä ne

vasta oikein kauhtuvat ja sähisten ryntäävät yli taivaan, jopa
syöksähtävät alaskin ärsyttäjän kimppuun. Ei saa myöskään porolla
silloin kovasti ajaa, eikä kulkusissa kilistellä, sillä siitäkin ne
kauhtuvat. Hullusti kävi Akkalan ukollekin, joka Imandralla paaston
aikana revontulten loimutessa kelloissa ja kulkusissa laukotteli.
Kuushkaz tuli alas, mutta ukko ennätti kiepsahtaa ahkion alle piiloon.
Kuului vain humahdus, niin kuin joku raskas esine olisi laskeutunut
ahkion pohjalle, sitten kaameata kähmimistä, suhinaa ja tohinaa.
Vasta aamulla, päivän noustessa, ukko-paha uskalsi kömpiä ahtaasta
piilopaikastaan. Ajohärkää ei näkynyt missään, se oli palanut aivan
jäljettömiin valjaineen ja kaikkineen, ja koko ympäristö oli kuin
tulikiven pölyllä peitetty.
Taivaan tähdistä, taast'eista, on koltalla omat uskonsa. Niinpä
Otavakin, tshihtshem-niejt, lappalaisen ajanmerkki, on saanut
alkunsa ihmeellisellä tavalla. Oli ennen seitsemän tytärtä. Ne kävivät
metsää pyytäen peuroja, mutta eivät juuri mitään saaneet. Joka
nuotiolle, missä vain yötä olivat, heittivät he aaveltin, lihakattilan
hämmennyspuikon. Metsänkävijöitä, niinkuin ainakin pyyntimiehiä,
seurasi korppi. Viimein korppi suuttui ja rupesi koikkumaan nuotion
vierestä, kuusen latvasta:
— Jo olen aikaa ihmetellyt, mitä metsämiehiä ne ovat, jotka aina
joka nuotiosijalle aaveltin heittävät. Naisiapa näkyvätkin olevan. Ette
te peuroja koskaan saa!
Ja siitä metsänkävijä-tyttäret niin häpesivät ja säikähtivät, että
muuttuivat seitsemäksi taivaan tähdeksi, jotka vieläkin avaruudessa
loistavat. Ja siitä on otavan nimenä tshihtshem-niejt, seitsemän
neitoa.

Muistona muinaisesta puidenpalvonnasta on ainakin se kolttien
tapa, että he puuta kaataessaan ensin kirvespohjalla kopsauttavat
puun kylkeen ja sitten vasta terällä sen tyveen iskevät. Puu on heistä
kuin elävä, tunteva olento, joka on ensin iskulla tainnutettava,
ennenkuin sitä saattaa terällä pahoin kohdella.
Eläimetkään eivät ole koltalle vain pelkkiä eläimiä, jotka jumala
olisi vain ilman aikojaan taikka yksinomaan ihmisten hyväksi
erämaita samoilemaan luonut. Hän, erämaan ainainen asukas ja
kiveliöiden kiertäjä, tuntee kyllä muutkin erämaan eläjät ja tietää,
mitä ne ovat.
Kuten muutkin kansat, kunnioittavat koltatkin karhua ja
mielistelevät sitä monilla mairenimillä. Kuobtza on sen tavallisin
nimitys, mutta sitten sitä mairitellaan vielä nimillä aijog, äijä eli
isoisä, aihkam, äijäseni, kämmulos, kengätön, ja taallos,
kenkäheinätukko. Vain ne, jotka ovat karhun tappaneet, uskaltavat
sitä kuobtzaksi haukkua, mutta naiset eivät, eivätkä ne miehetkään,
jotka eivät ole karhuntapossa olleet. Heidän pitää tyytyä
mairenimityksiin, jos tahtovat karhun vihoja välttää. Jos kuulee äiti
pikku poikansa "kuobtzittelevan", muistuttaa hän heti:
— Älä huoli niin hävyttömästi sanoa!
Karhu onkin koko Lapinmaan kuningas, vieläpä suursyntyinen,
ihmisen sukua. Onpa joskus saatu kaadetuksi karhu, jonka nahan
alta, kun se on nyljetty, on löydetty vanhanmallinen nahkainen
rahavyö. Siitä on arvattu, että karhu on ennen ollut ihmisenä, jonka
jotkut suuret noidat ovat karhuksi loitsineet. Siksipä koltta pitääkin
karhunlihan syömistä synnillisenä.

Ovat ihmiset ennen kyllä omasta halustaankin itsensä karhuksi
muuttaneet — samoinkuin muiksikin metsäneläimiksi — saadakseen
kokea, kumpana olisi parempi elää ja helpompi toimeen tulla,
ihmisenäkö vai metsän nelinjaloin juoksevaisena elukkana. He ovat
vain menneet metsään, siellä määrätyn puun luona loitsineet ja
tehneet taikoja, ja niin muuttuneet karhuksi, ottaen määräajaksi
kontion muodon itsellensä.
Toisinaan pitävät karhut, erämaan kuninkaat, kokouksia kaukaisilla
kiveliövaaroilla — sellaisen oli Kildinin ukko kerran sattunut
näkemään — ja kaikki metsän nelijalkaiset eläimet saapuvat silloin
paikalle, sudesta ja ketusta alkaen jänikseen ja oravaan asti.
Mutta susi, kiveliöiden kiukkuinen kiilusilmä, on kyllä vain susi,
kuimppe, mutta mainitaan sitä myös nimillä paaldes, viereinen, ja
tshuokasnik, tiellä juoksija. Haukkua ei sitäkään kyllä uskalleta, sillä
siitä tuo metsärosvo yltyy vain yhä pahemmaksi. Eikä se
haukkumisesta paranisikaan, sillä sallimus on jo syntymästä
määrännyt, mikä poro on joutuva suden surmattavaksi. Jokaisella
porolla on koparassaan muuan pieni luu, paaldes-täht, sudenluu
nimeltään, ja kun hukka ajaa poroja, tulee sillä porolla, joka on
suden suuhun kypsä, paaldes-täht niin kipeäksi, ettei poro voi
laukata pakoon, niinkuin toiset, vaan joutuu suden suuhun. Ja
semmoinen poro loistaa yön pimeydessä suden silmään niinkuin
kynttilä, niin että susikin jo tietää, että tämä se on hänelle aiottu.
Mutta muita poroja ei hukka näekään, ne ovat sille vain kuin
kuolleita kiviä ja kantoja. — Samoin se lammas, joka on sudelle
kasvanut, loistaa sille yössä kynttilänä. Niinpä oli eräällä
merensaarella lammaslauma; pari sutta näki siellä yhden kirkkaana
kimmeltävän, jolloin ne heti uivat saareen. Mutta siellä ei ollut muuta
kuin harmaita kiviä. Sudet palasivat takaisin, ja näkivät taas saarella

lampaan kirkkaana loistavan. Hukat menivät toistamiseen saarelle ja
löysivätkin nyt sekä tappoivat lampaan, joka oli köyhän akan ainoa.
Eikähän susi söisi poroja eikä lampaita, ellei jumala olisi niin
säätänyt, ja senkin ihmisen omasta pyynnöstä. Sillä kun sudet ennen
vanhaan söivät ainoastaan ihmisiä, houkutellen heitä metsään ja
vieden asunnoilleen, valittivat ihmiset siitä jumalalle ja pyysivät, että
hän antaisi sudelle muuta syötävää. Ja niin Jumala määräsi hukalle
poron ravinnoksi.
Niinpä ei koltta vihastaan huolimatta uskalla kovin haukkua eikä
kiroilla, vaikka susi hänen karjassaan tuhoja tekisikin.
Karhu on metsän nelijalkaisten suurin ja pelättävin peto; linnuista
on taas koltan suurin arvonanto kohdistunut metsoon, metsälintujen
suurimpaan. Se yksin vain on "lintu", jopa lisäksi suuri ja mahtava
tietäjä, jota ei saa pilkata eikä kehnosti kohdella.
Se voi hyvinkin ottaa pyyntimieheltä metsästysonnen, ei vain
metson saalisonnea, vaan koko erämies-menestyksenkin, jolloin
menevät sekä metsot että muutkin saaliit. Niinkuin meni mahtavalta
Suongi-noidalta, joka ylpeyksissään paiskasi hauen ja metson
samaan kattilaan kerskaillen, että hän onkin semmoinen noita, jotta
keittää sekä kalaa että lintua yht'aikaa. Mutta niin kävi, ettei veden
eikä metsän vilja voinut yhdessä kiehua: eri puolille kattilaa
kumpainenkin heti liikahtivat ja siinä kiehuivat, syvä vako vain
veteen vajosi eri viljain välille. Ja niin kävi sitten kerskailevan
keittomiehenkin, ettei sen koommin enää mitään viljaa saanut, eikä
enää missään menestynyt. Koko mahtinsa menetti.
Korppi, kaarnas, on lappalaisen hyvä lintu, jota ei saa tappaa eikä
pahoin kohdella, jos tahtoo hyvän pyyntionnensa säilyttää. Se on

semmoinen viisas pyyntilintu, joka ahkerasti seurailee erämiestä
metsästysretkellä paikasta toiseen ja aina hänelle ilmoittaa,
missäpäin peuralaumat liikuskelevat. Jos se ääntelee kaukana, silloin
retkeilevät villipeurat kaukaisilla kankailla, mutta jos se tulee lähelle
lonkkumaan, ovat peuratkin likitienoilla.
Käki, kiehk, kesän komea kukkuja, on jumalasta lähin lintu ja
metsän pappi, miehts-pahp, joka ihmisille kukkuen ennustaa elinijän
pituuden. Pitää vain sitä ajatella, kun käki sattuu lentämään ylitse,
niin se heti istahtaa puuhun kukkumaan. Merenkulkijan aluksen
mastoon se toisinaan lentää istumaan ja näyttää sille, joka
hukkumalla tulee kuolemaan, punaiset jalat, mutta mustat sille, joka
saa tavallisen kuoleman.
Jumalan lintu on pieni pahainen tiainenkin, tshiätshis. Sitäkään ei
saa tappaa eikä kiusata. Pikku poikiakin äidit varoittavat tiaisia
hävittämästä ja sanovat, että jos tiaisen tappaa, niin ei kasva
täydeksi mieheksi.
Mutta kissa, kass, on miltei kolttain pyhä eläin, joka on jokaisessa
talossa, aina mukana erämaan pirteilläkin; nyyttiin sidottuna sitä
tyttäret sylissään muuttoretkillä kantavat. Se on talon eläjä, aina
kotona oleva perheen jäsen. Suuri synti olisi kissan tappaminen.
Omaa kissaa ei koskaan itse tapeta, ja kun se kuolee, haudataan se
metsään kauas talosta, etteivät koirat saa sitä raadeltavakseen.
Ja niinkuin muillakin perheen jäsenillä, on kissallakin oma
nimikkohärkänsä, kass-jierkki, kissanhärkä. Sitä vaalitaan aina mitä
parhaimmin, sillä jos kissanhärkä joutuu hukkaan, menee sen
mukana koko talon poro-onni. Uusi härkä kyllä nimitetään kissalle,
mutta se ei ole enää entisen arvoinen.

Lappi on ammoisista ajoista ollut kuuluisa noitien, velhojen ja
myrrysmiesten, salaperäisten tietämysten ja taikatemppujen maa.
Siellähän ne, Tuli-Lapin tunturimaissa, ovat aina kaikkein
mahtavimmat tietäjät, noidat ja noitain noiduttajat asuneet, suuret
lovinoidatkin, jotka laulaen ja noitarumpua, kobdasta, kumisuttaen
loitsivat itsensä loveen, tainnostilaan ja silloin suuria tekoja
toimittivat. Lovessa makaavan noidan henki saattoi hirveissä
pyörremyrskyissä ja rytisevissä tuulispäissä ja noidanpuuskissa
huimasti riehkaista vaikka yli koko maailman.
Ei ole kaukainen Kuollan-Lappikaan suinkaan muita huonompi
ollut. On sielläkin, suurissa sydänmaissa ja aavan Jäämeren hyisillä
rannoilla, aikoinaan ollut tietäjänsä ja mahtajansa. Mutta ne
entisajan suuret mahtimiehet ovat jo aikoja muuttuneet maan
mullaksi ja lepäävät nyt jossakin jokirannan taikka järvensaaren
kalmistossa. Ja nykyisen ajan tietäjät, nojhtit, ovat vain heidän
heikkoja jälkeläisiään, samaa verta kyllä ja saman hengen lapsia.
Mutta uusi aika toisine tapoineen ja uusi usko omine tietäjineen on
niin paljon erämaiden henkeä turmellut, ettei siellä enää entisajan
suurtietäjiä saata syntyä, eikä elää, vaikka syntyisikin.
Semmoisia Lapin suurnoitain viimeisiä jälkeläisiä on Kiurun
Meetrej, seitsenkymmen-vuotias Nuortin koltta, joka kesäaikana
asustaa Hirvasjärvellä, Suomen rajamailla. Hän on erämaan kansan
lääkäri, joka osaa parannella kaikenlaisia kipuja ja tauteja; hänen
apuunsa metsänkävijätkin turvautuvat, kun pyynti ei tahdo onnistua,
ja samoin kysyy häneltä kalamies neuvoa; tarvitseepa poromieskin
äijän tietoja. Entistä lovinoitaa on Meetrejssä vielä sen verran, että
hänen useinkin täytyy heittäytyä nukkumaan, ennenkuin voi antaa
neuvoja ja vastauksia avunetsijäin kysymyksiin. Niin tulivat Nuortin
koltat kerran Meetrejltä kysymään, mikä on syynä siihen, että ovat

menettäneet hyvän pyyntionnensa. Meetrej pani nukkumaan ja sanoi
sitten herättyään, että olette varkain käyneet Akkalan miesten
pyydysmailla hirvenajossa, ja siitä on onnenne mennyt. Mutta
ankarat maksut ottaa ukko avunannostaan. Niinpä vaati hän Vaiskin
Uontreiltakin, päästettyään hänet kamalista tuskista, että ukko-
pahan oli työnnettävä hänelle joka vuosi paras poro, vieläpä
sallittava äijän maata hänen vaimonsa vieressä aina, kun hän tuli
palkkaporoaan noutamaan.
Nuortijärvelläkin eli vielä takavuosina tietäjäukko, Kornelin Jaahk,
pitkä valkeapartainen paljaspäinen äijä. Mutta surullisen lopun sai
Nuortin tietäjä pari vuotta takaperin. Tapasi hän kerran parempansa,
Kildinin noidan, Patunan luona, Tuulomalla. Tuli siinä silloin tietäjille
tinka. Kildinin noita väitti, että jos hän vain tahtoo, ei Patunasta
saada ei niin ainoata lohta, ja Nuortin noita tenäsi taas, että
saadaan, jos hän tahtoo.
— Ei, jos minä tahdon!
— Saadaan, jos minä tahdon!
Ja niin äijät tinkasivat, seisoen parin, kolmen askeleen päässä
vastatusten, hampaitaan kiristellen ja voimasanojaan sähäytellen.
Viimein Kornelin äijä äkkiä keikahti selälleen kuin kuollut, ja ukon
pojat lähtivät häntä viemään Ristikenttään. Matkalla ukko vähän
virkosi, mutta heittelehti ja kynsi maata aivan mieletönnä, ja kun
päästiin Ristikenttään, niin kuoli sinne.
Mutta kovasti koski voimainkoetus Kildinin noitaankin: hänkin oli
vähällä pyörtyä.

18. HÄÄTAPOJA, PERINNÖNJAKOA
JA PERHE-ELÄMÄÄ.
Niin on tapa kolttain mailla kuin muuallakin maailmassa: nuoret
etsivät toisiansa, löytävät toisensa, ja sitten seuraa häiden vietto.
Nuori mieli lämpenee kylmän Jäämerenkin rannalla ja lumisilla
tunturimailla yhtä hyvin kuin etelänkin mailla. Ei kykene talven tuima
pakkanenkaan kylmäämään nuorta verta, eikä Pohjan pitkä pimeys
saata särkeä valoisia tulevaisuuden toiveita. Nuoret ovat nuoria
koltankin mailla, ja luonnon suuri laki: kasvakaa ja lisääntykää ja
täyttäkää maa, on voimassa Lapin erämaissakin. Olkoonpa vain
asuinmajana vaikkapa kurja turvekota taikka pieni musta
pirtinröttelö, ihmisluonto niissäkin asustaa.
Talvisin yksissä asuttaessa suurissa talvikylissä on nuorilla paras
tilaisuus toisiinsa tutustua. Pitkät pimeät iltapuhteet tanssitaan
yhdessä ja kevättalven pitkät päivät kisaillaan aurinkoisella
kyläkentällä, ja niin tutustutaan ja lähennytään. Taikka taas pojat,
paarnet, käyvät naapurin niejtain luona, milloin yhdessä, milloin
toisessa pirtissä, ja siellä vain kaikkein kuullen juttelevat ja
ystävyyttä rakentelevat. Taikka vievät pojat tyttäriä mukanaan

ajelulle, lennättäen heitä porovaljakollaan saanissaan kuin pyryilma
pitkin lumisia saloja.
Joskus sattuu, että pojille syntyy kova riita jostakin kylän
kaunottaresta, varsinkin jos naapurikylän pojat kosiskelevat oman
kylän komeinta. Niinkuin kävi silloin, kun Suonikylän paarnet mielivät
Nuortijärven Glusihin nuorinta niejtaa, joka kahdeksisessa
sisarsarjassaan oli kaikkein kauneimpana pidetty, vaikka toisetkin
olivat niin kehuttuja, että "ei löydetty niin komeita tyttäriä koko
Lapinmaasta… eivät he koristuksiakaan kaivanneet". Ja siitä
"nuorimuksesta" pojat riitelivät, jopa tappelivatkin, ryöstelivät tyttöä
omaan saaniinsa ja leikkelivät salaa toistensa porovaljaita palasiksi.
Mutta huonon lopun ja kovan koston sai poikain syntinen meno:
riidelty tytär tuli kipeäksi ja kuoli.
Osaa kolttapirtin tytär kyllä laitella itsensä semmoiseksi, että hän
ainakin naapurituvan poikaa miellyttää. Kesällä kyllä, erämaan
piilopirteillä, arkipäivän elämässään, on hän useinkin kuin mikäkin
metsänturjake: tukka siivoton, sukimaton, kasvot ja kädet
pesemättömät, vaatteet likaiset, resuiset ja paikatut, syöpäläisiä
täynnä. Eipä ole hänessä jälkeäkään satujen "Turjan tytöstä".
Mutta pyhäisenä päivänä on tytär jo paremman näköinen, sekä
silloin kun on mentävä poikain kanssa ilopirttiin taikka kisakentälle.
Silloin hänet jo paremmin "Turjan tytöksi" tuntisi: hänellä on
komeasti otsallaan kirkkaanpunainen helmitetty perevesk ja tukka
siivosti letillä, on koreankirjavat vaatteet ja pehmeät kirjokengät,
vieläpä sormissa neljät, viidet hopeasormukset, jopa muutamat
oikein kantaniekat ueiv-suormakset pikku rengashelyineen, ja
kalvosimessa rautaiset kellonvitjat rannerenkaana sekä korvissa
pienet hopeaiset renkaat. Eikä tytär mikään metsänturjake olekaan:

kasvot ovat terveet ja pyöreät, nenä nykerö, lappalaissilmät tummat
ja poskipäät korkeat.
Kelpaa häntä kolttapojan ihastella ja kosia.
Tavallinen kosima-aika on kevättalven arkinen aika, kidda ark, sillä
pyhänä paastonaikana ei saa kosissa käydä, eikä silloin häitäkään
saa viettää. Ja muuna arkisena aikana ovat koltat erämaissa
hajallaan.
Kosimassa, kehtsad [kehtsad merk. suomeksi kysyä] käydessä
pitää pojalla olla parhaimmat puvut päällään sekä puhemies, suonn-
ponne, suonenpunoja, mukana ja runsaasti viinaa, joskus vielä isä ja
äitikin matkassa. Hyvät ryypyt, kolmet ryypyt, tarjoaa puhemies
ilman muuta talonväelle ja sitten vasta ilmoittaa asiansa sekä vetää
kihlakalut esille: hopeaisen tai kultaisen sormuksen, silkkihuivin ja
kirjavan hameen, ja taas työntää ryypyt. Jos kosijapoika on
mielivieras, niin kulauttavat kaikki pikarinsa pohjaan, mutta jos ei
häntä taloon tahdota, silloin vain pikkuisen huuliaan kastavat ja
antavat pikarin takaisin. Siitä saa kosija arvata, että hullusti taisi
käydä. Tarjoaa hän vielä ryyppyä kosittavalle tyttärellekin, mutta jos
hänkin sen työntää takaisin, saavat kosijat korjata koreutensa ja
painua pihalle.
Ja käydä toisessa pirtissä koettamassa.
Mutta saattaapa kosija heittää sikseen koko puuhan ja koettaa
seuraavana vuonna uudestaan. Saattaa hän myös parhaimmilla
poroillaan komeasti puhemiehineen ajaa kokonaan toisen kylän
tyttäriin, joihin on matkoillaan tutustunut, ja siepata sieltä emännän.
Niin voivat Lapin tyttäret joutua kaukaisiinkin kyliin nuorikoiksi:
Akkalastakin, Imandralta, Nuortijärvelle ja Suonikylään taikka

Kildiniin ja Lu-jaurille, ja Suonikylästä taas aina Jäämeren rannoille
Petsamoon ja Muotkaan. Mutta useasti löydetään oma omasta
kylästä ja pysytään kotikylän suvuissa ja saatetaan sotkuiset
sukulaissuhteet yhä sotkuisemmiksi. Sukulaisuuttaan laskevatkin
koltat hyvin pitkälle, eivätkä kovin läheiset sukulaiset mene
keskenään naimisiin, pikkuserkutkin esim. pitävät toisiaan liian
läheisinä naimisiin mennäkseen.
Mutta jos kosijat ovat mielivieraita, korjaa tyttö kihlakalut
talteensa, ja siitä päästään sulhasen kysymäviinoja juomaan ja
syömään talon hyvyyksiä.
Ja siten ruvetaan hankkimaan häitä.
Joskus kyllä pojan ja tytön vanhemmat valmistavat naimiskaupan,
niin ettei pojalla kosimisasiassaan suinkaan ole rukkasien pelkoa. He
sopivat keskenään nuortensa avioliitosta, eikä tarvitse pojan silloin
muuta kuin käydä kosaisemassa ja sitten ruveta hääpuuhiin.
Morsiamena, kaavsazilla [kaavsaz merk. suomeksi pikkuvaimo] ei
häistä ole suuriakaan hommia, jos hänellä vain on omat
vaatevarastot kunnossa. Ei tarvita muuta kuin vain pistältää
sulhaselle, vuoddamille, vanttuut, ja siinä ovat lahjukset, jotka
morsiamen tarvitsee laittaa. Suonenpunojakin on matkassa vain
juontipalkalla.
Mutta sitä enemmän on puuhaa sulhasella: pitää heti ajaa
Jäämeren rannoille hääviinoja noutamaan. Pari-, kolme-,
neljäkymmentäkin suurpulloa ahtaa aikapoika viinaa ja pirtua
porokelkkaansa ja ajaa remuten kotiin.

Kotiväet ovat sillä aikaa ruokapuolesta huolehtineet, niin että heti,
kun viinakuorma saapuu, voidaan aloittaa iloiset pidot. Häihin
kutsujina on kaksi parikuntaa nuoria miehiä ja vaimoja, joilla on
virkamerkkinä punainen ja keltainen lankavyyhti olkapäiden ylitse
ristissä. Joka pirtissä he käyvät, kumartavat ja sanovat:
— Uudet ihmiset käskevät kutsua uutta morsianta ja uutta
sulhasta katsomaan, leipää, suolaa ja viinaa maistamaan.
Ja kohta alkaa kansaa kokoontua morsiamen taikka sulhasen
kotiin, missä häitä pidetään; pyhävaatteet vain muutetaan päälle ja
niin lähdetään najm-kuattiin, häätäloon.
Sinne sulhanenkin puhemiehineen ja joukkoineen kiirehtii. Mutta
heitä ei lasketakaan niin vain sisään. Ovella seisoo vartija, joka estää
pääsyn, sanoen:
— Ei rahatta eikä viinatta sinne mennä!
— On meillä kultaa ja hopeaa, on meillä viinaakin! vastaa
sulhaskansa ylpeästi. Paljonko pitää olla?
Ovenvartija määrää kopekan, pari kopekkaa, parikymmentäkin,
jopa ruplankin sulhasen varallisuuden mukaan, ja se työnnetään
hänelle; sitten annetaan vielä viinaa, niin että monesti mies
vartiopaikalleen kellistyy.
Mutta asia ei ole vielä tällä lopullisesti päätöksessä, vaikka
sulhanen onkin joukkonsa pirttiin lunastanut. On vielä ankara
molemminpuolinen tutkimus. Kumpikin joukkue asettuu omalle
puolelleen pöydän ympärille, morsian isänsä selän taakse ja

sulhanen isänsä selän taakse. Morsian näyttää isän kainaloiden
alatse käsiään, ja sulhasen puolelta kysytään:
— Lii tierven? Ovatko terveet?
— Tierven lii! vastataan käsien omistajan taholta.
Samalla tavalla taas sulhanen näyttää käsiään, ja kysytään ja
vastataan. Ja sitten vielä molemmin puolin kerskutaan, jotta "tierven
lii, tierven lii!" astutaan ympäri pöytää ja kerskutaan, kunnes äkkiä
pyöräytetään sulhanen ja morsian yhteen, pannaan käsikkäin ja
viedään lautsalle verhon taakse istumaan. Tämän kaiken pitää
tapahtua sukkelaan, etteivät mitkään pahat, eivätkä kateenhenget
pääsisi väliin pujahtamaan.
Siitä vasta päästään syömään ja juomaan. On pöydällä kukkuraisia
poronlihakaukaloita, on keittokalaa, leipää ja kakkua, vehnäleipääkin,
vesirinkeleitä ja teetä. Ja pöytään istutaan, sen minkä miestä
mahtuu, ensin kummankin puolen lähimmät sukulaiset, sitten
etäisemmät, sitten vasta muut vieraat. Sormin vain lihaa ja kalaa
pistellään ja rasvakuppiin kastellaan, sillä harvoilla on semmoisia
ylellisyyksiä kuin pöytäveitset ja kahvelit. Kalaruokia ei saakaan
puukolla kosketella; lihaa saa sillä sentään leikata, mutta lihapalan
puukonkärjessä rasvakuppiin kastaminen on jo pahasta.
Häihinkutsuja-eukot ovat pitojen tarjoilijoina. He lennättävät
pöytään uutta syötävää, kun entinen rupeaa loppumaan. Ahkerasti
he saavatkin tehdä sitä, sillä koltta syö kovasti. Ja juo. Tuon
tuostakin aina ruuan väliin kantavat akat tarjottimella viinaa,
kumpikin pitäen samaa tarjotinta puoleltaan, kumartavat ja
kehoittavat ottamaan. Ei tarvitse kahta kertaa kehoittaa — kerralla

ryyppy otetaan ja kerralla pohjaankin nakataan, niin useasti kuin
vain annetaan.
Mutta sulhanen ja morsian istuvat hupun takana lautsalla. Sinne
kannetaan heille ryyppyjä, yhdellä pikarilla vain. Siitä sulhanen
pikkuisen maistaa, antaen sitten morsiamelle, joka myös pikkuisen
maistaa ja taas antaa sulhaselle; niin maistelevat he pikarin loppuun.
Koko päivä syödään ja juodaan näin iltaan asti, juovutaan ja
tullaan hyvälle joikaamatuulelle.
Mutta illalla, kun on tullut pimeä, ettei kateensilmä ole näkemässä,
lähdetään vihille. Sulhanen ja morsian puetetaan päällysvaatteisiin,
ja pukemisen toimittavat kummit, kumpaisetkin omat ristilapsensa,
niin ettei heidän tarvitse muuta kuin seisoa vain ja antaa kummien
toimia: panna peskit päälle, vyöt vyölle, lakit päähän, kengät
jalkaan, kintaat käteen ja morsiamelle vielä huppuvaate silmille.
Ja nuoret heittävät hyvästit omaisilleen ja vieraille, ei kättä antaen,
vaan ainoastaan sanomalla: "kuodd tiervan!" Kädestä hyvästelevät
he vain kummejaan, jotka taluttaen saattelevat suojattinsa ulos.
Siellä on jo porrasten edessä porovaljakko saaneineen, kelloineen
ja kulkusineen vartomassa, kolme, neljä parasta poroa valjakkona.
Koko kenttä on täynnä malttamattomia liikkuvia valjakoita ja
huutavia poromiehiä. Kun morsiuspari on saatu saaniin, hyppää
kyytimieskin omaan kelkkaansa ja lähtee valjakollaan edellä
laukottamaan tietä aukaisten ja kulkua johtaen. Jäljessä seuraa heti
sulhasen ja morsiamen valjakko ja sitten saattomiesten monet
ajokkaat, mikä kelkkoineen, mikä ahkioineen. Sillä enin osa
hääväestä lähtee vihille menevää morsiusparia jonkun matkaa
kaimaamaan. Saanit ovat täytenään saattomiehiä ja naisia, kun

kylästä täyttä vauhtia lähdetään taipaleelle. Huutaen ja laulaen
ajetaan ja vielä, ennenkuin saattajat pyöräyttävät poronsa takaisin,
otetaan hyvät eroryypyt. Vain puhemiehet ja muutamat sukulaiset
seuraavat matkuetta pogostalle, johon yötä myöten kovaa vauhtia
kyytimiehen perässä lasketellaan. Jonkun sukulaisen taikka tuttavan
luokse kylässä ajetaan.
Aamulla joudutaan papin luokse ja sitten kirkkoon vihille.
Ohjaajana ja neuvojana vihkimistilaisuudessa on nuorilla vients-
jienn, vihkiäiti, kummi taikka joku muu sukulaisvaimo, joka on tullut
samassa matkueessa. Hän riisuu morsiamelta ennen vihkimistä pois
tytön päähineen, pereveskin, ja panee sitten taas vihkimisen jälkeen
— vihittäessä on morsiamella papin asettama kruunu päässä —
tilalle vaimojen komean shaamshadin. Hän purkaa tytön yksinäisen
niskaletin ja laittaa ohimoille vaimon kaksi palmikkoa, kääräisee ne
pään ympäri ja painaa lakin peitoksi. Vihkiäidin tehtävä on niin
tärkeä, että hän tämän tilaisuuden jälkeen, vaikka olisi aivan
ventovieraskin, tulee nuoren parin sukulaiseksi, ja sukulaisena häntä
sitten kohdellaankin. Pereveskinsä panee nuori vaimo talteen ja
antaa sen sitten omalle tyttärelleen.
Vihkimistilaisuus on pyhä ja ankara paikka, johon suurella
arvonannolla on astuttava. Uusissa, puhtaissa puvuissa on silloin
sekä sulhasen että morsiamen esiinnyttävä, puhumattakaan siitä,
että sulhasella saisi olla yllään semmoiset vaatteet, joissa joskuskaan
on käynyt tyttäriä mielistelemassa. Niissä verhoissa kävisi hullusti: ei
pysyisi poika pystyssä pyhässä paikassa, jalat pettäisivät ja väleen
saattaisi koko mies pyörtyä.
Vaikka sattuuhan toisinaan semmoisitta vaatteittakin, että
vihittäviltä, niin sulhaselta kuin morsiameltakin, tahtovat jalat pettää,

niin että pitää olla apulaiset tukemassa: ovat pyhään säätyyn
aikoessaan, vahvistaneet itseään liiaksi viinalla ja pirtulla.
Vihiltä päästyä lähdetään taas kovaa kyytiä kotikylää kohden
lennättämään, kyytimies edellä ja toiset jäljessä. Loppumatkalla
lähtee sanansaattaja etukäteen viemään kylään viestiä:
— Nyht puahtte! Nyht puahtte! [Jo tulevat.]
Silloin pamahtaa kylässä laukaus. Ja pogostalta tulijat, jotka sitä
ovat jo kankaalla, metsän reunassa vartoneet, ajavat suurella
remulla kyläkentälle. Vastaan ottajat ampuvat niin paljon kuin
ennättävät, paukuttelevat joka pyssyllä, mitä vain kylässä on. Arat
ajokkaatkin kovan paukkeen peloittamina vauhkoina ja hurjina sinne
tänne hypähtelevät.
Mutta häätalon portaiden eteen ohjaa sulhanen poronsa, ja siihen
syöksähtävät pirtistä heti kummit nuorta avioparia sisään
saattamaan. Auttamatta eivät he saa saanistaan kohoutua, pitääpä
vielä näyttää muka hyvin vaivaisilta, kun kummit heitä pirttiin
taluttavat ja suoraa päätä vievät taas verhon taakse lautsalle
istumaan, jossa heidät talvipukimistaan riisuvat.
Kohta on taas talo hääväkeä täynnä, ja alkaa sama syöminen ja
juominen, laulaminen ja remuaminen uudelleen, ehkä vielä entistä
hurjempana. Nuori pari istuu vain hupun takana, jonne heille
viedään syötävää ja juotavaa. Siellä heitä parhaat vieraat käyvät
tervehtimässä, pistävät rahaakin kouraan morsiamelle, joka istuu
huivin rimpsuinen nurkka huppuna silmillä, eikä tervehtäessä ojenna
kenellekään kättään.

Kun on annettu vieraiden koko päivä talossa remuta, niin jo illalla
pöydässä istuttaessa kaadetaan viinapikari kyljelleen ja sanotaan:
— Viina on loppunut, syöty leipä ja suola!
Se on merkki, että nyt ovat päivän ilot lopussa, ja jäljellä on enää
vain noorrom-poord, rahankeräyspöytä. Sulhanen ja morsian
ilmestyvät esiripun takaa ja yhdessä kantavat tarjottimella viinaa
vuoron perään kullekin vieraalle, kumartavat vain, mutta eivät puhu
sanaakaan. Vieras juo pikarin tyhjäksi ja panee tarjottimelle rahaa.
Ken panee ruplan, ken kaksi, kolme ruplaa, ken taas viskaa
viitosenkin. Joku naisista antaa huivin, toinen pistää saippuaa,
kolmas villanyytin, jopa joku emäntä lupaa lampaankin, ja poromies
sanoo antavansa poron. Ja saattaapa suuri poroisäntä tehdä niinkin
komean lahjoituksen kuin teki Vaiskin Evvan, joka palvelustyttönsä
häissä joi ja lupasi ja sitten myös antoikin kokonaista kymmenen
poroa.
Lahjoituksen jälkeen kaadetaan vieraille vielä muuan ryyppy,
lahjapikari. Sitten on kaikki lopussa, ja sulhanen ja morsian menevät
taas huppuunsa.
Mutta kun uusi päivä saapuu, alkaa sama remu uudelleen. Tulee
toisia vieraita, ja monet entisetkin viinanhimossa tallustavat
saapuville toistamiseen; heitä taas koko päivä syötetään ja
juotetaan, ja illalla viimeiseksi kannetaan heille keräyspikarit. Sama
meno uudistuu vielä kolmantenakin, jopa neljäntenä ja viidentenäkin
päivänä, jos vain sulhasella viinoja riittää. Juojia kyllä on, vaikka häät
kestäisivät viikkomääriä.
Keräyspöytä kyllä tuottaa nuorelle parille korvauksen viinoista ja
muista menoista, jopa toisinaan moninkertaisesti. Niinpä saattavat

nuoret saada satakunnan ruplaa rahaa, kolmisenkymmentä poroa,
viisi, kuusi lammasta, parikymmentä huivia, silkkisiäkin muutamat,
vaatetta ison arkullisen, villoja kymmenkunnan naulaa ja saippuaa
pari, kolme tankoa, ja vielä lopuksi yhtä ja toista pientä
taloustavaraa oman kodin tarpeiksi.
Kolme päivää istuvat vastanaineet lautsalla hupun takana; sitten
vasta saavat he tulla kokonaan pois ja olla niinkuin muutkin ihmiset;
morsiankin, joka nyt on nuorikko, njeevesk, saa poistaa huivinnurkan
silmiltään.
Heti häiden jälkeen muuttaa nuorikko miehensä luokse asumaan,
miniäksi, mannjeksi, ja vie mukanaan myötäjäisensä. Varakkaalla
kolttatyttärellä on kapioita koko raito. On hänellä makuuvaatteita:
raanua, roukkosta, tyynyä, polsteria ja porontaljaa, sitten
pitovaatteita: peskejä, hameita, röijyjä, huiveja, kenkiä, vanttuita,
kintaita. Kenkäheiniäkin on tyttö varannut useita isoja rengaskääröjä,
niin että niistä riittää miehellekin. Ompelutarpeensa, huivinsa,
käsilaukkunsa tuo tytär isossa lippaassa, tshuihkissa. Saa hän vielä
isältään parikymmentä, joskus viisikymmentäkin poroa, siinä luvussa
jo tyttönä saadut nimikkoporotkin, ja vielä pari, kolme
nimikkolammastaan, lisäksi joskus veneen, muutamia ahkioita,
roukauskattilan, nuottapuoliskon ja neljä, viisi verkkoa.
Uudessa kodissa pitää miniän heti ryhtyä talon toimiin ja kuulla, ei
vain miestään, vaan myöskin appea ja anoppia, vuohppia ja vuennia,
jotka häntä käskevät kuin ainakin talonihmistä. Siellä ovat myöskin
kälyt ja langot, joiden kanssa on opittava tulemaan toimeen.
[Lappalaisilla on omat omituiset sukulaisuusnimitykset. Niin on
vaimon vanhempi sisar vuonne-piell ja miehen vanhempi sisar
vuobbe-piell, mutta nuorempi veli t. sisar on emmer. Veljen vaimo

nuoremmalle veljelle on emmer ja vanhemman sisaren mies on
maahk. Setä on tshietts, eno jeänna ja täti muedde. Miesserkku
vieija piel, naisserkku vuobbe piel. Veli vielja, sisar vuobbe. Isoisä ja
-äiti ovat äjji ja äkku, lapsenlapsi äjjev. Vävy on vivva.] Mutta
miestään pitää hänen ennen kaikkea palvella, ommella hänelle ja
pitää kunnossa peskit, kengät, kintaat, nahkapuksut, alusvaatteet ja
vanttuut, kenkäheinätkin hankkia ja niiden hoidosta huolehtia. Ja
kun mies palaa matkalta, pitää vaimon laittaa hänen kenkänsä ja
kenkäheinänsä kuivamaan sekä sitten taas asettaa ne valmiiksi,
heinätkin kenkiin sijoitella, niin ettei miehen tarvitse muuta kuin
työntää jalkansa valmiiseen kenkään.
Ja nuorikko saattaa olla vain parissakymmenissä, joskus
ainoastaan 17-18 vuoden ikäinen. Eikä mieskään ole paljoa
vanhempi.
Usein kuitenkin tapahtuu, että naimisiin mennyt poika eroaa isän
poro- ja kalakeitoista ja perustaa oman taloutensa. Talvikylässä hän
kyllä saattaa asua samassa pirtissä vanhempainsa kanssa, mutta
erämaan järville rakentelee hän omat asumuksensa isän
pyydysmaille. Jos taas isä kuolee, niin naimisissa olevat veljekset
eivät juuri rupea yksissä leivissä elämään. He jakavat keskenään isän
porokarjan ja pyydysmaat, niin että tämä saa tämän, tuo saa tuon
pyyntijärven asuinkenttineen, toinen ottaa kesäkentän, toinen
syksypaikan, kolmas kevätasunnon; sitten he sopimuksen mukaan
rakentelevat itselleen uusia asumuksia metsäjärville, joita erämaassa
on kymmenittäin. Suuren kesäjärven ympärillä on kyllä tilaa
useammallekin veljekselle. — Jos omaisuuden jako toimitetaan isän
eläessä, jättää isä osan poroista ja kaikesta muustakin tavarasta
itselleen. Nuorin poika tavallisesti jää vanhempainsa kanssa yhdessä
elämään ja saa heidän kuoltuaan periä sitten isän osuudenkin

Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebookfinal.com

The Mango Cabi Second Edition Richard E Litz

About This Presentation

Slide Content

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

The Mango Cabi Second Edition Richard E Litz

About This Presentation

Slide Content

Slide 1

Slide 2

Slide 3

Slide 5

Slide 7

Slide 8

Slide 9

Slide 10

Slide 11

Slide 12

Slide 13

Slide 14

Slide 15

Slide 16

Slide 17

Slide 18

Slide 19

Slide 20

Slide 21

Slide 22

Slide 23

Slide 24

Slide 25

Slide 26

Slide 27

Slide 28

Slide 29

Slide 30

Slide 31

Slide 32

Slide 33

Slide 34

Slide 35

Slide 36

Slide 37

Slide 38

Slide 39

Slide 40

Slide 41

Slide 42

Slide 43

Slide 44

Slide 45

Slide 46

Slide 47

Slide 48

Slide 49

Slide 50

Slide 51

Slide 52

Slide 53

Slide 54

Slide 55

Slide 56

Slide 57

Slide 58

Slide 59

Slide 60

Slide 61

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

TLE-9-Prepare-Salad-and-Dressing.pptxkkk

LESSON 1 ABOUT MEDIA AND INFORMATION.pptx

GRADE-8-AQUACULTURE-WEEKQ1.pdfdfawgwyrsewru

Feelings PP Game FOR CHILDREN IN ELEMENTARY SCHOOL.pptx

Jeopardy_Figures_of_Speech_Template.pptx [Autosaved].pptx

Jeopardy_Figures_of_Speech.pptxvdsvdsvsdvsd