Urban Transformations In The Usa Spaces Communities Representations 1 Aufl Julia Sattler Editor

Urban Transformations In The Usa Spaces
Communities Representations 1 Aufl Julia Sattler
Editor download
https://ebookbell.com/product/urban-transformations-in-the-usa-
spaces-communities-representations-1-aufl-julia-sattler-
editor-51806256
Explore and download more ebooks at ebookbell.com

Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
The Paradox Of Urban Space Inequality And Transformation In
Marginalized Communities Sharon E Sutton
https://ebookbell.com/product/the-paradox-of-urban-space-inequality-
and-transformation-in-marginalized-communities-sharon-e-sutton-5332432
Towns In The Dark Urban Transformations From Late Roman Britain To
Anglosaxon England Gavin Speed
https://ebookbell.com/product/towns-in-the-dark-urban-transformations-
from-late-roman-britain-to-anglosaxon-england-gavin-speed-10848514
Southeast Asian Transformations Urban And Rural Developments In The
21st Century Sandra Kurfrst Editor Stefanie Wehner Editor
https://ebookbell.com/product/southeast-asian-transformations-urban-
and-rural-developments-in-the-21st-century-sandra-kurfrst-editor-
stefanie-wehner-editor-51969412
The Legacy Of Mega Events Urban Transformations And Citizenship In Rio
De Janeiro 1st Edition Luiz Cesar De Queiroz Ribeiro
https://ebookbell.com/product/the-legacy-of-mega-events-urban-
transformations-and-citizenship-in-rio-de-janeiro-1st-edition-luiz-
cesar-de-queiroz-ribeiro-16678614

Urban Infrastructuring Reconfigurations Transformations And
Sustainability In The Global South Deljana Iossifova
https://ebookbell.com/product/urban-infrastructuring-reconfigurations-
transformations-and-sustainability-in-the-global-south-deljana-
iossifova-46110800
Urban Platforms And The Future City Transformations In Infrastructure
Governance Knowledge And Everyday Life 1st Edition Mike Hodson Editor
https://ebookbell.com/product/urban-platforms-and-the-future-city-
transformations-in-infrastructure-governance-knowledge-and-everyday-
life-1st-edition-mike-hodson-editor-34018586
The Postsocialist City Urban Form And Space Transformations In Central
And Eastern Europe After Socialism Geojournal Library 1st Edition
Kiril Stanilov
https://ebookbell.com/product/the-postsocialist-city-urban-form-and-
space-transformations-in-central-and-eastern-europe-after-socialism-
geojournal-library-1st-edition-kiril-stanilov-2536714
The Urban Enigma Time Autonomy And Postcolonial Transformations In
Latin America Simone Vegli
https://ebookbell.com/product/the-urban-enigma-time-autonomy-and-
postcolonial-transformations-in-latin-america-simone-vegli-33356400
Metropolitan Democracies Transformations Of The State And Urban Policy
In Canada France And Great Britain Bernard Jouve
https://ebookbell.com/product/metropolitan-democracies-
transformations-of-the-state-and-urban-policy-in-canada-france-and-
great-britain-bernard-jouve-43431828

Julia Sattler (ed.)
Urban Transformations in the U.S.A.

Urban Studies

Julia Sattler (ed.)
Urban Transformations in the U.S.A.
Spaces, Communities, Representations

Bibliographic information published by the Deutsche Nationalbibliothek Bibliographic information published by the Deutsche Nationalbibliothek
The Deutsche Nationalbibliothek lists this publication in the Deutsche Natio-
nalbibliografie; detailed bibliographic data are available in the Internet at
http://dnb.d-nb.de
© 2016 transcript Verlag, Bielefeld© 2016 transcript Verlag, Bielefeld
All rights reserved. No part of this book may be reprinted or reproduced or uti-
lized in any form or by any electronic, mechanical, or other means, now known
or hereafter invented, including photocopying and recording, or in any infor-
mation storage or retrieval system, without permission in writing from the
publisher.
Cover layout: Kordula Röckenhaus, Bielefeld
Cover illustration: Julia Sattler, Detroit, Michigan (USA), 2014
Printed in Germany
Print-ISBN 978-3-8376-3111-1
PDF-ISBN 978-3-8394-3111-5

Contents

Acknowledgements | 9

Narratives of Urban Transformation.
Reading the Rust Belt in the Ruhr Valley
Julia Sattler | 11

MODELS OF U RBAN T RANSFORMATION

“Federal City,” “Federal Town,” “Washingtonople.”
Washington, D.C., and the Transformation of a National Capital
Michael Wala
| 29

Insignificance at the Interstate.
Crossroads Podunks and the Rise of a New Urban Strategy
Nick Bacon
| 43

Moving Spaces.
How the Space of Political Struggle for Black Freedom Moves
from the Private to the Public Realm
Tazalika M. te Reh
| 67

Parasitic Simulacrum.
Ralph Waldo Emerson, Richard Florida,
‘and the Urban Creative Class’
Walter Grünzweig
| 81

MAPPING E THNIC ITY

Negotiating Germanness after World War II.
Transformations of German Culture in Postwar New York City
Insa Neumann
| 101
||||

Transnational U.S. Literature.
Manhattan Music by Meena Alexander
Kornelia Freitag
| 131

Barrio Spaces as Alter-Narratives.
Luis J. Rodriguez’s Always Running and The Republic of East L.A.
Josef Raab
| 163

Chinatown’s Lived and Mystified Foodscapes, 1880s-1990s
Selma Siew Li Bidlingmaier
| 187

The Transformation of Manhattan’s Chinatown
in Hungarian Travel Writing
Erika Mikó
| 211

LIMINALITY AND THE AMERICAN C ITY

Detecting Chinatown.
New York, Crime Fiction, and the Politics of Urban Inscrutability
Thomas Heise
| 233

Lost in the Stacks.
Shipping Containers and Narrative Agency in the Posthuman City
Jon Hegglund
| 257

Fueling Change.
The Gas Station in Urban America
Gary Scales
| 275

The Urban Frontier in Thomas Pynchon’s Against the Day
Utku Mogultay
| 299

CONTESTED S PACES

Ways into and out of the Crisis.
Urban Transformations in the L. A. Times’ Reporting
on the 1992 Los Angeles ‘Riots’
Kathrin Muschalik
| 325

Reconceptualizing the ‘Inner City.’
Blackness, Community and Urban Geography
in Paul Beatty’s The White Boy Shuffle
Eva Boesenberg
| 341

Mapping Gentrification Processes through Film.
San Francisco’s Mission District in the Documentary
Boom: The Sound of Eviction
Astrid Kaemmerling
| 359
“[A] freeing of myself from this life from this city.”
The Queer Spaces of the Hudson River Piers in
Close to the Knives: A Memoir of Disintegration
by David Wojnarowicz
Faye Chisholm Guenther
| 373

PERSPECTIVES IN U RBAN AMERICAN S TUDIES

City Scripts.
Urban American Studies and the Conjunction of Textual Strategies
and Spatial Processes
Barbara Buchenau and Jens Martin Gurr
| 395

Authors
| 421

Acknowledgements

The project “Spaces—Communities—Representations: Urban Transformations
in the U.S.A.” was the first cooperative research project by the American Studies
and American History programs at the three Ruhr Universities in the context of
the Ruhr Center of American Studies. Between 2012 and 2015, this
interdisciplinary project examined how urban transformations in the United
States manifest themselves in the physical design and usage of spaces, in the
make-up and interaction of communities, in cultural practices and in urban
imaginaries. The project viewed urban cultures as results and expressions of
inter- and multicultural communication as well as of processes of negotiation
and hybridization of individual and collective identities. This publication
documents three years of cooperative research on the dynamics of urban
transformation as well as the emergence of and the changes within so-called
urban narratives.
We would like to thank those who have generously supported the project and
without whom it would not have been possible to carry out this ambitious
program. First and foremost, we would like to thank the Mercator Foundation for
financing the project via its Research Center Ruhr (MERCUR). The support we
have received provided funding for six PhD students and one postdoctoral
candidate for the past three years.
Our three universities—TU Dortmund University, Ruhr-University Bochum
and the University of Duisburg-Essen—have supported our efforts financially,
administratively and logistically, as has the University Alliance Ruhr (UA Ruhr),
and specifically its coordinator, Dr. Hans Stallmann. For the excellent support
during the conferences held as part of the project, we would like to thank the In-
stitute for Advanced Study in the Humanities (KWI) in Essen, with which the
program was affiliated, and the Research School of the Ruhr-University Bochum
for their generous support.

10 | ACKNOW LEDGEMENTS

Our work on the “Urban Transformations” project created many partnerships
and co-operative ventures both nationally and internationally. We would thus
very much like to thank those who have supported the project by giving input
and advice, those who have participated in our conferences, those who have
contributed essays to this volume, and those who are continuing to support our
research at the Ruhr Universities and elsewhere. We look forward to continuing
and expanding these co-operations.
This publication would not have been possible without the generous financial
support we received from the Science Support Center at the University of
Duisburg-Essen. Dr. Blake Bronson-Bartlett, visiting instructor at TU Dortmund
University, has been immensely helpful with the editing, proofreading and
formatting of this work.

Julia Sattler
Dortmund, August 2015

Narratives of Urban Transformation
Reading the Rust Belt in the Ruhr Valley
JULIA SATTLER

In the public mind as in the literary imagination, cities around the globe are
characterized by their seemingly never-ending capacity to change, to innovate
and to invent and re-make themselves. Because they are in constant
transformation, cities become projection spaces for people looking at them from
the outside and imagining them as sites of opportunity: to become rich, to start a
new life. As such, urban areas have seemingly unlimited potential for the re-
invention of the self. Cities thus attract newcomers who wish for more and
different opportunities than those offered by the countryside, the village, or the
small town. Freedom of choice and the liberation from convention and re-
striction are prevalent themes in urban narratives from New York City to Beijing
and back. Of course, and just as characteristically, this freedom is often not
found or achieved, thus also making the city a site of immense disappointment.
Representations of cities in literature, as in other art forms and in popular
culture, often share an emphasis on spatial density—crowded streets, crowded
living conditions, skyscrapers, a lot of traffic—and diversity—of people, of
cultures, of colors, of smells, and of sounds. This diversity of impressions makes
physical as well as fictional cities, urbanities as well as urbanites, interesting
subjects to explore from a historical, cultural and literary studies perspective.
The process of constant transformation itself can become the subject of such
investigation. How does constant transformation manifest itself? What actually
changes in a process of spatial metamorphosis? How is this process represented
in written form? How does media deal with it? These questions must also be
asked the other way around. How do processes of storytelling and, in fact, the
stories themselves shape and change urbanities?
Art can provide alternative renditions of urban transformations and address
the complex and non-linear processes behind them. It can create awareness of

12 | JULIA SATTLER

the effects of urban transformations—the human dimensions of such
developments—that oftentimes are ignored in official texts, for example in
campaigns addressing and advertising desired modifications, usually from an
economic standpoint. Art can also point to the narrative challenges
accompanying large-scale re-development projects that are taking place in cities
worldwide. A city undergoing drastic transformation may face not only
questions regarding its infrastructure and sustainability, but also the challenge of
narrating the new urban environment they create. Such transformation—at the
scale of the city or neighborhood—requires a city to re-invent its own story of
becoming from its past through its present and future: “Resilient cities need a co-
herent foundational narrative” and “a credible story” (Goldstein/Wessells/
Lejano/Butler 5). A multiplicity of links between the fields of urban and literary
studies thus appears, leaving much space for further exploration.
Research related to urban cultural studies questions how texts create density
and diversity, but also local specificity at different points in time. Ethnicity and
gender in urban life, the role of art for practices of place-making, and the in-
corporation of a location’s past into a contemporary setting are just some
examples resonating throughout this publication. This introduction to the collec-
tion will briefly outline narratives of urban transformation as they appear
throughout the volume. In doing so, it will contextualize the emergence of a
focus on urban cultural studies in American Studies and American History de-
partments in the Ruhr. In the second part, I will discuss the idea of reading and
writing the Ruhr Valley—the area where much of this research has been
undertaken—in dialogue with its U.S. counterpart, the ‘Rust Belt.’ The emphasis
in this second part will be on reading and writing the processes of urban
transformation that, at least at first sight, resist established narratives. Instead of
dealing in growth and abundance, these narratives tell of cities that are shrinking
and losing density. Nevertheless, this, too, is a story of transformation, and one
that is not necessarily directed backwards. Landscapes once drastically altered
by industrialization do not, as one popular story goes, return to the “rural,” but
rather transform into something else altogether. Post-industrial urbanism is one
key phrase that comes to mind, an abstract phrase that, on the ground, has very
specific consequences, not all of which might be visible to us yet. Finding the
terms to to negotiate them in different contexts—from the local to the global—is
one of the great promises of narrative forms in and through which we address
them, as we play with different possibilities of re-writing, re-configuring, re-
inhabiting, and constructing possible futures in a transforming place.

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 13

URBAN TRANSFORMATIONS IN THE U.S.A.

The idea of an urban American nation is deeply engrained in the public imagi-
nary of the United States, from the early idea of a “City upon a Hill” to contem-
porary representations of the United States in Europe and elsewhere. Often, it is
cities that are used to represent America.” America, at least in the European
imagination, is a mostly urban nation, home to New York City or Los Angeles.
These cities might in fact be exceptions to American urbanity at large, but they
are celebrated in their iconicity. With regard to New York City, there are very
particular buildings or built structures that play a role in such representations:
skyscrapers, the skyline as a whole, the Brooklyn Bridge. In Los Angeles, such
structures are much harder to make out: maybe Rodeo Drive or the Hollywood
Hills offer some of the same level of iconicity. Such images are the ones students
of American culture—even those who have never been to the United States—
bring to the classroom their first semester. The iconicity of such images makes
them useful subjects in establishing American cities as a topic of research-based
learning, an activity that is regularly being conducted in American Studies class-
rooms at Ruhr universities.
When the American Studies and American History programs at these
universities agreed to co-operate on a research project dealing with the topic of
“urban transformations in the USA” in the spring of 2011, it was in part the de-
sire to investigate the iconicity and representativeness of North American urban
landscapes that drove forward the initiative. One major goal of the first large-
scale cooperative research project conducted in the Ruhr Center of American
Studies between 2012 and 2015 was to reflect on the way processes of urban
transformation specifically play out in the rapidly changing urban landscape of
the United States. Strengthening the link between American Studies and Urban
Studies, the project investigated which key factors play a role in shaping these
processes, and how these transformations in turn affect and re-write established
narratives about America and its urbanities. Some of the results of the three
years of research presented in this volume make evident that urban
transformation drives an ongoing narrative in the American context from
colonial times until today. This ongoing narrative is a major storyline in
American culture that can be investigated from a multiplicity of angles.
This volume therefore looks at urban transformations from transnational and
interdisciplinary perspectives, as its contributors come from different national
backgrounds, different university settings and different fields of research. The
articles in this volume address spatial transformations as they occur in the built
environment, but also the changes they cause within urban communities and the

14 | JULIA SATTLER

representations those changes in medial forms from art to film, from television
series to fiction writing. The articles are not limited to one particular urban
community or one specific temporal setting; rather, they outline how urban
transformations in the United States impacted and continue to impact the deve-
lopment of specific places as well as the nation as a whole. Still, there are differ-
rent points of connection and even productive dialogues that can be established
between the articles included here, whether due to location or to the narrative
strands picked up by the authors in this collection.
One focus of this volume is the urban transformation of New York City, a
city that is representative of such processes in the U.S. at large, but that is also
shaped by its own global outlook and appeal. In her article, Tazalika te Reh
shows how one specific site in New York City, the Studio Museum in Harlem
with its focus on Black artists, emerged out of a unique urban community and its
historical legacy in the twentieth century. Nevertheless, the Studio Museum
engaged in complex conversations about the meaning and identity of American
artistic practice that transcended its original setting. It became a site that went on
to shape the nation at a crucial time in its history: the Civil Rights Era. In a very
different sense, Faye Guenther’s case study of David Wojnarowicz’s
representation of the changing environment of New York City and specifically
the Hudson River Piers also points to the key roles of art in processes of urban
transformation. In this case, art has the potential to re-write a site and preserve it
after its physical demolition.
The particular is always in dialogue with its larger national and global con-
texts. Kornelia Freitag’s article addresses the way the globalization of U.S. cities
goes hand in hand with more global perspectives in literature. The literary city
becomes a place where different identities are re-negotiated; transnational
renditions of American cities are shaped by migration, travel and displacement.
The hybridization of urban spaces becomes specifically evident in scholarship on
immigrant communities and their contributions to shaping American urbanities,
specifically in the nineteenth and twentieth centuries. With regard to this
volume, this includes, among others, the German American community and the
Chinese American community. The spatial and ideological battles examined in
contributions by Insa Neumann, Thomas Heise and Selma Bidlingmaier address
ethnic enclaves and their representations at different points in time.
Bidlingmaier’s analysis of processes of othering Chinatown with foodscapes at
the center of her investigation and Heise’s negotiation of the role of the urban
detective in constructing this crucial setting can easily be read in dialogue with
each other. Such reading shows how images from the past are carried into the
present as well as how representational patterns from the nineteenth century

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 15

linger on today. These representations and perceptions also have an impact on
other settings, such as Europe, as elucidated by Erika Mikó’s analysis of repre-
sentations of the same place—Chinatown—in Hungary in the course of the
twentieth century. The barrio and its complexities, the Indian American commu-
nity, as well as the African American communities and their spaces all shape the
urban imaginary in the United States and its representations elsewhere, as de-
monstrated in the articles by Josef Raab, Kornelia Freitag, Eva Boesenberg,
Kathrin Muschalik and Tazalika te Reh. The role of social and political factors in
processes of urban transformation should not be underestimated, as both Insa
Neumann and Erika Mikó point out in their analyses.
This collection includes studies of urban transformations in the United States
by historians, such as Michael Wala’s analysis of the origins of the changing role
of Washington, D.C.—also figured prominently around the world, as a quasi-
global political capital—as well as contemporary analyses of urban processes
resulting out of earlier events and constellations. Processes of change can be ini-
tiated by physical transformations, such as the emergence of new infrastructural
features. This becomes very clear in Gary Scales’ study of the gas station and
how it changed American cityscapes, urban commercial structures, as well as
American culture at large over a process of several decades. In their articles
addressing the challenges of gentrification, Utku Mogultay and Astrid
Kaemmerling also point to the lasting legacy of urban transformations. In these
articles, the historical is in dialogue with the contemporary; communities under-
go constant shifts as narratives from earlier times are made relevant to their con-
temporary processes. This becomes clear in Utku Mogultay’s contribution on
Pynchon’s rewriting of a frontier process, which uses vocabulary from the twen-
tieth century. Similarly, Walter Grünzweig’s article recovers the origins of the
“creative class” that surprisingly do not lie with Richard Florida, but with the
“father” of American national culture, Ralph Waldo Emerson. In addition to the
ongoing threat of gentrification discussed by multiple contributions to this
volume, Nick Bacon’s analysis of the transformation of so-called “podunks”
throughout the twentieth century, as well as Barbara Buchenau’s and Jens Gurr’s
article dealing with the “story turn” in urban planning and the emerging dialogue
between American Studies and Urban Studies demonstrate that disciplinary
limits need to be overcome in order to understand America’s vibrant history of
urban transformations and the narratives going along with them.
The media plays a crucial role in understanding these processes and,
therefore, is itself a leading agent of urban transformation as well as a subject for
urban cultural studies. Jon Hegglund shows how the television series The Wire
establishes relationships between the human and the non-human—in this case,

16 | JULIA SATTLER

between an individual life and a supposedly lifeless cargo container, which is
made vivid nevertheless through the camera’s ever-present eye. Focusing on a
different medium, Astrid Kaemmerling points out the crucial role of film in
developing a counter-narrative for the ongoing gentrification of San Francisco’s
Mission District. The ability of art in various media to reflect upon as well as to
remember cities that have been erased or threatened by erasure restorative is a
common thread that interweaves the articles in this volume. They all deal with
very different spatial and temporal settings, but still share a focus on discourses
of economic change that collude with processes of urban transformation and that
result in economic investment or disinvestment.
Despite the diversity of topics, spaces, communities, and representations
addressed here, all articles share a focus on writing and re-writing the city.
Processes of urban transformation are both steered and staged by way of the
stories circulating in a variety of environments and shapes. Now, in the age of
YouTube and Instagram, Facebook and online newspapers, with the support of
the “digital humanities” and processes of “thick mapping” (Presner/Shepard/
Kawano), the relationship between stories and the city is closer than ever. Urban
spaces have for a long time been considered multilayered sites in which different
historical, spatial and narrative layers have collided, merged, combined, and re-
combined. But today these processes have become much more visible and
accessible. It only takes a smartphone to compose one’s personal urban narrative
and make it public through web 2.0 technologies. This has great democratic
potential, but also adds further layers to an already multifaceted subject.

READING URBAN TRANSFORMATIONS
IN THE RUHR VALLEY

In the middle of the transitory process of ever increasing media convergence
impacting and re-defining urban America and its representations, the American
Studies and American History Departments at the Ruhr universities began to
formulate some preliminary thoughts on their research project in urban transfor-
mations. Since the early 2000s, TU Dortmund University and Ruhr-University
Bochum have developed their long-standing cooperative relationship by holding
an annual PhD forum, which, in 2010, resulted in the PhD program in
“Transnational/Transatlantic Studies” at the RuhrCenter in American Studies.
The University of Duisburg-Essen has now joined both the RuhrCenter of Ame-
rican Studies as well as the structured PhD-program as a third partner.

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 17

It was not a coincidence that such a cooperation, particularly a collaborative
research project on “urban transformations,” emerged in the universities of the
Ruhr Valley. The region has undergone immense processes of urban change in
the past two centuries—from an agglomeration of rather small towns and
villages to a heavily industrialized metropolitan area with a steadily growing
population to a region undergoing what is commonly termed “structural change,”
or simply, de-industrialization. Beginning in the 1950s, the Ruhr gradually broke
with its more traditional industries of iron- and steel-production as well as coal
mining. One result—as well as motor—of this long-term process of “structural
change” was the emergence of the universities at Dortmund, Bochum and
Duisburg-Essen. The Ruhr universities were founded in the 1960s in order to
provide a new vision for the region and to educate a population that had before,
by and large, been limited to the heavy industries and related fields. They
continue to draw their student body from the valley itself as well as from the
adjoining parts of North-Rhine Westphalia and to consider themselves firmly
located in the region.
The Ruhr’s transformation initiated a turn to new industries and
technologies, but also an expansion of service, culture and education. The Inter-
national Architecture Exhibition Emscher Park (1989-1999) made this expansion
visible. Dubbed “Workshop for Industrialized Regions,” this large and
multidimensional project re-invented the Ruhr’s mines, steel plants, gigantic
industrial halls, and slag heaps as parks, theaters and museums. These sites of
cultural activity gave the Ruhr region, which was not exactly known for its
cultural contributions, a new reputation. Heavily dependent on public financing,
the approach of the International Architecture Exhibition was locally specific in
that it tried to preserve the region’s original industrial sites while giving them a
new meaning and converting them into post-industrial playgrounds and sites of
“aesthetic contemplation” (Barndt 279). In effect, this approach also removed
the idea of the working class as a source of collective identity (Barndt 277). De-
spite the failure to create new jobs in the region—a problem that continues to
haunt the Ruhr Valley—the International Building Exhibition strengthened
regional identity. This identification of the region with the population is a factor
that should not be underestimated. The discussion about the identity and the
possible futures of the Ruhr in the early 2000s impacted classroom discussions
in a variety of fields at the Ruhr Universities. These discussions included the
humanities at the Ruhr Universities, thereby steadily establishing the links
between American Studies, American History and fields such as Urban Planning
and Urban Geography. Such engagements included collaborative research and

18 | JULIA SATTLER

the co-teaching of classes, and, in many ways, they surpass the efforts usually
debated by specific disciplines under the general header of the “spatial turn.”
Another large-scale project hosted by the Ruhr Valley was the European
Capital of Culture project in 2010. In the years leading up to the project, the
status of the Ruhr Valley was the subject of many debates. Was it a loose
agglomeration of cities connected via their industrial heritage and its uses for
tourism? Or was it, indeed, a “metropolis”? Drawing heavily on the legacy of the
earlier International Architecture Exhibition, this project can also be read as an
attempt to put the Ruhr Valley on the “global map,” alongside London, Paris and
New York City. Financially supported by the European Union, the German state,
the state of North Rhine-Westphalia, and a large number of local and regional
actors and companies, the European Capital of Culture “RUHR.2010”
introduced many storylines to the Ruhr that also resonate with ongoing
developments in the United States. The more or less forceful cultivation of a
“creative class” and the engineered transformation of depressed urban areas into
vibrant arenas through art initiatives and attempts to attract artists to the region
are only two examples.
Interestingly enough, many of the projects realized in the framework of
“RUHR.2010” did not focus on artists already in the region; rather, the project
tried to bring in “creative” people from elsewhere, in order to re-invent the
region as if it were a “blank slate,” a “Wild West” or a “frontier.” These were
quintessentially “American” narratives that could still gain momentum in the
Ruhr, a region said to be as dependent on cars, as “new” and as “man-made” as
the urban United States. “RUHR.2010” focused on local redevelopment and in
these terms continued the legacy of the International Architecture Exhibition. At
the same time, it claimed that the Ruhr needed new “pioneers” to bring about
long-desired changes and economic progress. This narrative tried to make the
Ruhr Valley resonant with developments larger than itself, to shift the focus
away from local specificity and towards global visibility, and to open the region
to processes of planned gentrification. Students and faculty of American Studies
quickly recognized parallels to a region not entirely unlike the Ruhr, but located
in a different context and on a different continent: the region known as the Rust
Belt in the United States.

THE RUST BELT AND THE RUHR

The perception of the so-called “Rust Belt”—the region comprising the Great
Lakes states and extending into Pennsylvania, New York State and New

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 19

Jersey—is not necessarily the most favorable; like the Ruhr, it has struggled with
its public image In stark contradiction to the rising “Sunbelt” states, the “Rust
Belt” in the popular imaginary signifies economic weakness, the closing out of
jobs and the deterioration of formerly wealthy and well-to-do industrial cities
and sites. Not unlike the Ruhr Valley in its importance for the German “econo-
mic miracle” after World War II, what is today the “Rust Belt” once was respon-
sible for U.S. industrial and economic success, but it has since fallen from grace,
literally left to “rust.” Built for a supposedly eternal industrial age, these cities
and towns face the challenge of having to re-invent themselves for the post-
industrial era.
The “Rust Belt” city currently most present in the minds of the Ruhr’s
citizens is certainly Detroit. The (in)famous coffee table books about Detroit
have made its “beautiful terrible ruins” (Apel) well-known even in Germany. In
2013-14, a large-scale, publicly financed project emerged in the aftermath of
“RUHR.2010 and used the slogan “This is not Detroit” to revise negative public
sentiment caused by the end of auto production in the Ruhr. While the General
Motors plant that produced cars in Bochum creates a genetic connection between
the region and the city of Detroit, the Ruhr Valley as a whole can easily be
linked to the Rust Belt. Indeed, the comparison has been made countless times
before, and in a variety of contexts.
In addressing the contemporary “Rust Belt” as well as the contemporary
Ruhr Valley, one major challenge is to talk about the ongoing processes of urban
transformation and about the post-industrial landscape that has emerged via de-
industrialization. To do this productively requires a language that goes beyond
lamentation, beyond requiem, and beyond blaming a perceived other, whoever
this may be in each particular case. Such language needs to be sensitive towards
and address the trauma of de-industrialization that disrupts the ongoing narrative
of large-scale industrial production and that also provides potential for new
growth that may lead the way toward a post-industrial future with economic and
cultural perspectives and possibilities for a new generation. As Andrew Herscher
explains, oftentimes when thinking about urban shrinkage, people think of the
losses instead of being able to recognize “the possibilities and potentials that
decline brings—the ways in which the shrinking city is also an incredible city,
saturated with urban opportunities that are precluded or even unthinkable in
cities that function according to plan” (6-7). This, of course, necessitates new
ways of reading and writing the two Rust Belts, and ways of dealing with such
landscapes that go beyond the paradigm and imperative of endless growth.

20 | JULIA SATTLER

WRITING DE-INDUSTRIALIZED LANDSCAPES

In recent years, a number of American novels have emerged that resonate well
with the situation in the Ruhr and its struggle with urban transformation pro-
cesses. Among these are, for example, Benjamin Markovits’s 2015 debut novel
You don’t have to live like this addressing the “inner life” of a large-scale
investment project in Detroit as a process of quasi-colonization: Eric Lundgren’s
2013 crime narrative The Facades, a story set in the fictional city of Trude, a
fading Midwestern industrial capital that has seen better days; and Philipp
Meyer’s 2009 masterpiece American Rust that resonates with Steinbeck’s The
Grapes of Wrath as well as the stream of consciousness found in the works of
William Faulkner and James Joyce.
In these texts, in which the protagonists navigate economic and personal
situations that are difficult at best, the de-industrialized landscape of the Rust
Belt becomes a central character in the story. Often speaking from the point of
view of a generation that was not yet born when de-industrialization hit the Rust
Belt the hardest, these texts use narrative to open up new ways of dealing with a
landscape that has been left behind by the companies that once made it rich and
famous. The landscape depicted by such texts, once termed “post-American” by
Rebecca Solnit (2007), is shaped by holes and gaps, by memory and by loss,
which become the source of new hope. While these texts address decay,
abandonment and the long-term consequences of what is oftentimes named “the
urban crisis,” they do so by giving a concrete “face” to the effects that were
triggered by de-industrialization. Such texts can serve as important resources for
dialogues across the Atlantic, as they have the potential to reveal similarities and
differrences, and to initiate processes of coping with such losses and, finally,
healing the wounds of loss. As Sherry Lee Linkon states in her article on “Narra-
ting Past and Future: Deindustrialized Landscapes as Resources,” the potential of
these texts lies in the fact that they “use deindustrialized landscapes to construct
the imagined past as a resource for the present” (40), and oftentimes also cast a
future for these places that builds on the past: “[t]he potential for future growth,
they suggest, is based on remembering the strengths of the past” (41).
This becomes specifically evident in Meyer’s American Rust, which is—at
least in some ways—an urban exploration novel, in which the protaganists Isaac
English and Billy Poe, two young men from the imaginary Pennsylvania town of
Buell—the name of the town certainly echoing the pioneer of ecocriticism,
Lawrence Buell—interact with the landscape left behind by the industry. The
novel can be read as a bleak portrayal of a region and as a tale about a population
that has been brutally failed by the American Dream. It alludes to the economic

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 21

and social problems that are haunting Buell, once “the center of steel production
in the country, in the entire world” (8), “a place that had recently been well-off,
its downtown full of historic stone buildings, mostly boarded now” (3), and a
city now confronted with “small-town budgets and big-city problems” (120).
American Rust productively addresses the challenges of living in an America
after the American Dream and in an industrial region that has lost its industry. It
can therefore be read as a haunting novel of a “post-American” landscape, of the
transgression of boundaries, and of the exploration of post-industrial spaces.
As the story is told by several narrators: Isaac English and Billy Poe, the
young men who have grown up in Buell and remained there; Harris, the police
officer, who is concerned about rising crime rates and growing instability in the
population of the town; Grace, Billy Poe’s mother, who had once dreamed of a
better life and had her ideas literally crushed by de-industrialization; and finally
Lee, Isaac’s sister, who has left Pennsylvania for an education at Yale and a
husband who cannot really understand her background. The reader is confronted
with many different perspectives of the developments in Buell, as different
genders, social backgrounds and age groups speak out in the novel.
At one point in the story, Isaac English commits a murder and tries to escape
to California on freight trains that take him across the Rust Belt, almost all the
way to Detroit. Isaac soon picks up on the problems he encounters in other
settings, relating them back to the situation in his hometown and making evident
that Buell is not the only town severely affected by the process of de-industriali-
zation; rather, there is a region made of towns and cities just like Buell, and all
of them are suffering from the aftermath of de-industrialization. Abandonment,
shrinkage and empty factories mark the landscape formerly shaped by industry.
Buell’s de-industrilization is traumatic for Harris, the police officer, who
compares the industrial ruins of Buell to the “abandoned temples in the jungle”
(53) he saw in the Vietnam War. Grace, Billy Poe’s mother, compares the
destruction of industrial facilities in the Rust Belt to the events of September 11:

She remembered when everyone came out to watch the two-hundred-foot-tall and almost
brand-new blast furnaces called Dorothy Five and Six get toppled with dynamite charges.
It was not long after that that terrorists blew up the World Trade Center. It wasn’t logical,
but the one reminded her of the other. There were certain places and certain people who
mattered a lot more than others. (45)

Here, the companies who have taken charge of the process of tearing down
Dorothy Five and Six are not being blamed or declared responsible for
conditions in the Rust Belt; they are not even mentioned. At the same time, it

22 | JULIA SATTLER

becomes clear that the population in Buell obviously matters less than others; the
demise of the industry was not televised. The younger generation in American
Rust voices concerns about the fact that the jobs opening in the Midwest concern
the demolition of empty industrial plants. They fear that “one day even that work
would end, and there would be no record, nothing left standing, to show that
anything had ever been built in America. It was going to cause big problems, he
[Poe] didn’t know how but he felt it. You could not have a country, not this big,
that didn’t make things for itself. There would be ramifications eventually”
(289). There is a distinct feeling in Buell that the “glory days are over” (94), and
that there is nothing better to come than the reminders of the industrial past
scattered over the landscape. Buell is never going to bounce back and have the
role it once had: “You wanted to believe in America, but anyone could tell you
that the Germans and Japs made the same amount of steel America did these
days, and both those countries were the size of Pennsylvania” (94). The steel
companies were the town’s resource; there were no alternative plans or maps for
a time after the end of steel production—there were no other industries and no
redevelopment plans.
As suggested by the analogies drawn to Vietnam and to September 11, one
gets the impression that in this text de-industrialization came as a terrible
surprise to the town and its population. It was an unexpected event that one
would have never thought possible, much like the destructiveness of the war in
Vietnam or the September 11 attacks. The authorities failed to make plans for a
future after the industrial age or to insure the interests of the regional population,
which are simply cast aside. The out-migration of those still able to leave is
addressed throughout the novel, and not without lamentation: “More and more
the population of the Valley seemed to split between the very old and the very
young, it was either retirees or fifteen-year-old girls with baby carriages, there
was no one left in the middle” (135).

EXPLORATIONS IN RUST

Despite its pervasive bleakness, the text makes evident that there is a lot of
potential for positive change. As urban explorers, Isaac and Poe have found new
ways of interacting with the landscape surrounding them by entering former
industrial facilities and getting to know them intimately:

The plant was half-collapsed, bricks and wood became piled on top of the old forges and
hydraulic presses, moss and vines growing everywhere. Despite the rubble, it was vast and

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 23

open inside. Plenty of souvenirs. That old name plate you [Poe] gave to Lee, pried it off
that big hammer forge, polished the tarnish off and oiled it. A minor vandalism. No, think
of all the people who were proud of those machines, to rescue a few pieces of them—little
bit of life after death. (9-10)

Moving through these decaying structures and finding “souvenirs,” the young
men discover that the plant might be abandoned, but not entirely deserted. The
factory building is also a space of reminiscence; the memory of the workers lives
on. What was once there serves as a reminder of the industrial past and a marker
of identity. According to the British social geographer Tim Edensor, industrial
ruins, such as leftover factories, constitute “marginal sites which continue to
litter the increasingly postindustrial landscapes of the West, now bypassed by the
flows of money, energy, people, and traffic within which they were once
enfolded” (829). These places defy the idea that the industrial past can be
reduced to a museum display and that the unwanted memories of the past can be
forgotten. Industrial ruins constitute alternative spaces for new forms of
anesthetization and interpretation; there is no organizing or structuring principle,
no fixed hierarchy, but rather, these spaces are fleeting and open for appro-
priation. This freedom to create, and to create independent of official narratives,
is the great potential of these sites. As Edensor states:

[t]he lack of intensive performative and aesthetic regulation in these spaces makes evident
the hidden excess of the urban order, the surplus of production, the superfluity of matter
and meaning which violates order and disrupts the capitalist quest for the always new.
(833)

Urban exploration is not necessarily a democratic practice; in many cases it is a
leisure activity for the children of those who did not get abandoned by the
industry. But in American Rust, young people from inside the community
explore these ruins as they try to make sense of what has been left behind by the
earlier generation with urban exploration pointing to alternative ways of seeing
the de-industrialized factories of Buell as a resource. It becomes a strategy for
these younger people from Buell, the children of displaced industrial workers, to
understand what has transpired in the city and to engage with its past.
In the text, the younger generation has also developed its own strategies of
approaching the situation as a whole:
The Valley was recovering. Only it would never be what it had been and that was the
trouble. People couldn’t adjust to that—it had been a wealthy place once, or not wealthy
but doing well, all those steelworkers making thirty dollars there had been plenty of

24 | JULIA SATTLER

money. It would never be like that again. It had fallen a long ways. No one blinked at
taking a minimum-wage job now. He had not been old enough to see it fall is why it didn’t
bother him. He just saw the good parts. That’s a gift, he decided, to only see the good
parts. Because we’re the first ones to grow up with it like this. The new generation. All we
know. But things are improving in different ways. Right now, from where he was sitting,
there were patches of woods that he remembered being overgrown fields when he was
younger. Oak, cherry, birch, the land going back to its natural state. (97)

This observation by Poe is one of the most important and complex passages in
the text because it makes evident that those who have grown up at the edge of
the post-industrial age have their own ways of seeing the landscape around them.
Of course, the dialogue between “nature” and “culture” in this passage reminds
readers of ruin imagery, “assert[ing] the redemption of social ruin through signs
of new life in nature” (Apel 75), and thus ruin photography. At the same time,
this passage goes further. Poe understands that it is very hard to come to terms
with the fact that the region has seen better days economically and to get used to
the idea that there is no way the region will regain its past importance. This
narrative struggle hits especially close to home for those who have witnessed the
fall. Poe’s stance is different because he is removed from the industrial age: he
“[grew] up with it like this” (97). His stance enables him to observe that there is
no standstill despite the end of the industrial age. For him, something new is
developing out of the old; nature takes back the factory complexes. Growth in a
place that is considered “empty” is a sign of recovery and change: “He did not
see why people would ever want to leave here” (97). To Poe, thinking about the
former situation is not tragic, and neither is the current state of the land. The land
is “recovering,” even without new investment. Here, the past is reconciled with
the present. The post-industrial landscape in American Rust is not an empty
frontier to be discovered by new pioneers; rather, it is a frontier enriched by
what industry has left behind. Future developments in such a landscape can only
be built on the past; the past is not erased.
Out of American Rust emerges the idea of the Rust Belt as an alternative
space, a post-capitalist and post-industrial space that is not a failure, but an
opportunity for new discoveries and new ways of living in the future. Unlike
many tales of urban exploration that can be found on the internet, American Rust
provides a coherent story of what happens when a community comes undone and
how it comes undone. It thus challenges similar kinds of narratives by “ur-
bexers,” as urban explorers often refer to themselves. These narratives are not
interested in the causes and social consequences of de-industrialization, but
focus on the aesthetic potential of the de-industrialized landscape (Apel 60-61).

NARRATIVES OF
URBAN TRANSFORMATION | 25

The novel, by contrast, explores the reasons behind ruination and addresses the
long-term tensions caused by extensive urban transformation. The novel
perceives the post-industrial world as a process that always signifies a social
transformation and the stratification of a community. It does not disregard the
displacement of the population, but points toward processes of healing by
acknowledging what has been lost in the first place. Even though the novel does
not end on an optimistic note, leaving all problems solved, it still points to the
idea that there is a future for the characters—one that might be different from
their established plans.
In these terms, the book resonates with the Ruhr’s ongoing struggle to deal
with the long-term consequences of de-industrialization. It makes evident that
the significance of the past cannot be ignored after the emergence of a new
generation that outwardly does not have anything to do with the industry. It also
makes clear that any meaningful future will have to engage with the industrial
past—despite fancy slogans and the ongoing quest for visibility in the inter-
national arena. At the same time, such engagement must make sure not to silence
the industrial workers who inhabited these sites in the first place.

NARRATIVES OF URBAN TRANSFORMATION

Narratives addressing, in a multiplicity of ways, urban transformation processes
are highly complex documents that speak to the many crises resulting from
change. They make visible the challenges as well as the opportunities resulting
from such developments. These may not always be of the economic but also of
the narrative kind. Artistic practice lends itself to exploring urban trans-
formations, making visible processes that would otherwise remain hidden,
making them bearable by commenting on them, contextualizing them. They can
also help resist the imperative of economic growth, working as counter-
narratives to storylines investors and others may want us to believe.
This is not only true for American Rust or other novels that address the de-
industrialization of the Rust Belt. It is also true for the articles in this collection,
whether they address New York City, Los Angeles, or even no space in
particular. The essays highlight the social and narrative consequences of urban
transformations, which amount to an American cultural narrative. It is a narrative
that prominently defines the American nation and its potential since its be-
ginning, and one that cannot and should not be neglected any longer.

26 | JULIA SATTLER

WORKS CITED

Apel, Dora. Beautiful Terrible Ruins. Detroit and the Anxiety of Decline. New
Brunswick: Rutgers UP, 2015. Print.
Barndt, Kerstin. “’Memory Traces of an Abandoned Set of Futures:’ Industrial
Ruins in the Postindustrial Landscapes of Germany.” Ruins of Modernity.
Eds. Julia Hell and Andreas Schönle. Durham, NC: Duke UP 2010 (=
Politics, History and Culture). 270-293. Print.
Edensor, Tim. “The ghosts of industrial ruins: ordering and discordering
memory in excessive space.” Environment and Planning: Society and Space
23.5 (2005): 829-849. Print.
Goldstein, Bruce Evan, Anne T. Wessells, Raul P. Lejano, and William Hale.
“Narrating Resilience: Transforming Cities through Collaborative Story-
telling.” Urban Studies 52.7 (2015). 1285-1303. Print.
Herscher, Andrew. The Unreal Estate Guide to Detroit. Ann Arbor: University
of Michigan Press, 2012. Print.
Linkon, Sherry Lee. “Narrating Past and Future: Deindustrialized Landscapes as
Resources.” International Labor and Working-Class History 84 (Fall 2013).
38-54. Print.
Lundgren, Eric. The Facades. New York, NY: The Overlook Press, 2013. Print.
Markovits, Benjamin. You don’t have to live like this: A Novel. New York, NY:
Harper, 2015. Print.
Meyer, Philipp. American Rust. London: Simon & Schuster, 2009. Print.
Presner, Todd, David Shepard and Yoh Kawano. HyperCities. Thick Mapping in
the Digital Humanities. Cambridge, MA: Harvard UP 2014. Print.
Solnit, Rebecca. “Detroit Arcadia. Exploring the Post-American Landscape.”
Harper’s Magazine 73.7 (2007). 65-73. Print.
Steinbeck, John. The Grapes of Wrath. 1939. London: Penguin 2011. Print.

Models of Urban Transformation

“Federal City,” “Federal Town,”
“Washingtonople”
Washington, D.C., and the Transformation
of a National Capital
MICHAEL WALA

When the British Colonies declared their independence from the Empire to
become the United States of America, this was just the beginning of a narrative
to unfold. The introduction to this narrative had already been written more than
two centuries before that, and now, after the Paris Peace Treaty of 1783 had
established the new nation on the global map, the United States did not only
have to create a political system but would also have to choose a seat of
government, a symbolic center for this union of states. The decision to create a
new city as the seat of government—Washington, D.C.—was based on a politi-
cal compromise but also on different and differing imaginations of the future of
the new nation.
The new capital, to be named after George Washington, was to be inscribed
onto the rural area at the border of Virginia and Maryland. It was to transform
the countryside into a city that proclaimed the bright future of the United States
while also exhibiting the political ideology of its founders. The script for
Washington, D.C.,
i
envisioned it as a bustling city with the splendor of a capital
of a great empire. But the process that was to transform the meadows and
woodlands into this commercial and political metropolis met the resistance of
those in power in the early nineteenth century. Pierre L’Enfant’s grandiose
design, fostered and supported by George Washington, was not implemented
until the Civil War half a century later because Thomas Jefferson, the first
American president to be inaugurated in Washington, D.C., did not follow the
original script but rather blocked its implementation and created a country town,

30 | MICHAEL WALA

a symbol for his democratic-republican concept of a nation based on small
farms, widespread ownership and franchise, and on independent voters.
He based his political concept on his reading of the colonies’ history. The
colonies had prospered by attracting a large number of immigrants willing to
take the risk of an uncertain future. Built upon the homesteads of increasingly
displaced Native Americans, the colonies’ wealth was also generated through the
man- and womanpower supplied by hundreds of thousands of enslaved Africans
and African-Americans. Contemporary means of communication made it im-
possible to micro-manage the colonies, and the British Crown and Parliament
decided early on to give the colonies a long rein in their internal affairs, a policy
that has been termed “salutary neglect.” This might also have been a shrewd and
conscious decision to foster the Empire’s foothold in North America through
limited self-government, thus strengthening the British outpost against French
and Spanish competition on the continent. While Spanish possessions were, with
the exception of Spanish Florida and parts of the Pacific Coast, yet a long way
off, Nouvelle France and the French sphere of influence in the British colonies’
hinterland posed a direct threat to the territorial expansion that was sure to result
from the increasing demographic pressure along the eastern seaboard. The
population in the colonies had doubled every twenty-five years and increased
from about 250,000 in 1700 to almost 2.5 million by the time of the American
Revolution (Breen/Hall 257).
Benjamin Franklin’s “Observations Concerning the Increase of Mankind,
Peopling of Countries, etc.,” described North America as a demographic safety
valve for an overpopulated England while arguing for an increase of British
migration to America. The “Observations” also targeted the “Palatine Boors” by
constructing a rather unlikely threat of “germanization” in Pennsylvania. In-
creased English immigration would “dilute” the social and political impact of the
German-born ethnic group in his native colony (234). But Benjamin Franklin
also had the future of the American continent in mind when he penned his
“Observations.” In 1754, he drafted a plan for a common inter-colonial govern-
ment, “The Albany Plan,” to enable the colonies to fight the French and their
Native American allies, so that a first step could be taken towards a united and
more independent colonial foreign policy, which was, for him, the logical
extension of the fruits of the salutary neglect policy.
It was obvious that what served as a natural border between the colonies and
the French sphere of influence west of the Appalachians could not endure at a
time when the scarcity of resources and land in the demographically increasingly
strong colonies had already resulted in unrest. The territory dominated by the
French and her allies in the north along the St. Lawrence—from the Great Lakes

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 31

southward along the Mississippi to the Gulf of Mexico, and all the way from the
western foothills of the Appalachians to the eastern slopes of the northernmost
Rocky Mountains—was a huge swath of land. The French thus held a dominant
portion of the continent, and their territory was secured with a number of forts
and trading posts, though devoid of large numbers of settlers. France was
increasingly perceived as having an iron grip on the continent and thus holding
the colonies in check. By contrast, the colonies were weak militarily, but not so
in terms of manpower and economic might.
The tension inbuilt in this disparity played out in the French and Indian War,
starting in 1754 when George Washington unsuccessfully tried to oust the
French from a fort in the Ohio Valley to clear the way for settlers from Virginia.
The ideas of conquest, displacement of Native Americans and gradual settling of
the vast hinterland of the colonial heartlands was thus imbedded in the imaginary
vision of a future nation that was still colonial and not yet independent from
early on. The leaders of the colonial rebellion after the end of the French and
Indian War in 1763 had wished to return to salutary neglect, signaled first with
protests against the Sugar Act and prevalent even during the Stamp Act riots.
And even then, their battle cry became “representation,” not “sedition.” Trying
to exactly locate the point of no return on the colonists’ path from protest to
rebellion and then to revolution would be moot; decisions to give up the
cherished identity of “freeborn Englishmen” for the precarious and most
uncertain future of independence simply rested on too diverse reasoning and
were not made by all individuals involved—only about 30% of the colonists
actually were in favor of independence, about 20% remained loyal to the King.
Obviously, a grand narrative of the future of a united colonies was not yet
written when the colonies declared their independence; if there was what we
may call a conceptual framework for future nation independent from the British
Empire, it existed only in sketches, ideas that often were in conflict with each
other. The Articles of Confederation speak volumes to these haphazard
beginnings imbued with idealistic ideas as well as with anxieties about an
uncertain future, with mistrust of each other, and of future generations’ abilities
to uphold the founders’ ideals.
What they came up with when it became obvious that the Articles were
unable to sufficiently bind this new entity, the United States of America, into one
political body, turned out to be one of the greatest political inventions in history:
a political system of checks and balances, a machine based on reason and
enlightenment theories tempered by the experience of self-government: the
American Constitution. This was to serve as a set of rules delimiting scripts of
envisioned realities to ensure that they would be reliable and sustainable by si-

32 | MICHAEL WALA

multaneously providing ample flexibility. Even then, the United States was
perceived as the land of futurity, as the mid-nineteenth-century journalist John L.
O’Sullivan was to phrase it decades later in his article “The Great Nation of
Futurity.” This perception is already evident at the end of the eighteenth century
in numerous letters and pamphlets, and it is part of the succinctly phrased claims
in both the Declaration of Independence and the Constitution.
That this nascent nation needed to develop rituals to construct a national
identity was, besides all the other issues they had to deal with, clearly on the
minds of the members of the contemporary political class. The signing of the
Declaration, John Adams wrote to his wife Abigail on 3 July 1776, “will be the
most memorable Epocha, in the History of America. I am apt to believe that it
will be celebrated, by succeeding Generations, as the great anniversary Festival.
It ought to be commemorated, as the Day of Deliverance by solemn Acts of De-
votion to God Almighty. It ought to be solemnized with Pomp and Parade, with
Shews, Games, Sports, Guns, Bells, Bonfires and Illuminations from one End of
this Continent to the other from this Time forward forever more” (Massachusetts
Historical Society). Adams’s idea took years to catch on, and, even after the end
of the Revolutionary War, it had to compete with New England’s Muster Day or
the celebrations of Washington’s Birthday. Independ-ence Day was by no means
universally cherished, but rather a matter of party affiliations. Into the nineteenth
century, Federalists stuck to celebrating the first president of the United States,
while those leaning towards the Democrat-Republicans and their leader, Thomas
Jefferson, celebrated the 4
th
of July just as Adams (a Federalist) had envisioned
it. This dichotomy is even obvious in the toasts (always as many as states in the
Union) they drank: the first toast of the day at Federalist meetings was always
drunk in honor of Washington, and with the Democrat-Republicans it was al-
ways to “the Spirit of 1776” or “Congress.”
Thus, while the pattern of these celebrations may have been quite similar, the
differently arranged content displayed ideological disparities in interpreting the
rules of the constitutional machine. Both political groups, however, would have
subscribed to Adams’s vision that the celebrations would take place from one
end of the continent to the other. Eventual domination of the whole North
American continent by the United States was perceived as almost unavoidable.
In their attempt to incorporate the fourteenth British colony in North America,
Quebec, to join the rebellion, the revolutionaries had met stiff resistance from
the Francophone population that shied away from a union where they would be
but a small minority; and the Roman-Catholic church in Quebec put a stop even
to an earnest discussion of independence by threatening to ex-communicate its
proponents. Benjamin Franklin’s suggestion to make the secession of the entire

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 33

northern part of the continent part of the peace terms had come to nought
(Horsman 3). Still, the threat of an incursion in the American territory from the
north seemed unlikely, and Spanish controlled parts of the continent west of the
Mississippi were far away.
In the late eighteenth century, the American government, still too weak to
contemplate changing the territorial landscape by force, had to integrate the
individual states into one union. Given the deeply held and broadly based local
or, at most, regional identities in these times of uncertainty, integration would be
a difficult task. Congress was the only viable body that could provide political
input into the process of constructing this sense of belonging on a national level.
Here, the checks and balances framed the discourses of dissent, interest, com-
mon goals, and unity that informed the first chapters of the national narrative.
ii.

As a symbolic fixture for this process of nation building, however, Congress
was hardly a reliable entity as long as it remained an elusive body of men
meeting at this or that town or city. It may have been envisioned as a body of
enlightened citizens keeping the nation afloat in the precarious waters of the
immediate postwar years, warding off any attempts to destroy the hard won
fruits of the revolution by keeping the republic in that uncertain balance between
a semi-democratic system and a tyrannis that the Hellenistic historian Polybius
had determined would automatically follow one another.
That Congress was to be an institution that would only meet when in session,
helped to limit popular anxieties about its exertion of too much power over the
daily lives of the people because this forced its members to concentrate on issues
to be debated and resolved before returning home to their constituents. Here the
representatives could be informed about their constituents’ worries and demands,
hopes and thoughts, and senators could realize what the individual states
expected from them in protecting their interests. For a body of men to meet, no
permanently fixed location was necessary, so Congress met in small towns, such
as Princeton, Trenton, and in Annapolis in 1783 and 1784 before moving to New
York City in 1785. Nonetheless, while meeting in different cities might not have
been much of a problem for members, the increasingly voluminous files led to
an increase in costs, and transportation risked the loss of valuable and unique
documents. Thus, Congress debated early on to settle in a permanent seat of
government. The choice of Trenton, contested by southern states, led to the
compromise between two seats, one at Trenton, the other at Georgetown, Mary-
land, with Congress meeting alternately at each location for one session. This
compromise never materialized, nor did the capital at the Delaware near Trenton
or the decision by the House of Representatives to place it close to Harrisburg,
Pennsylvania, at the Susquehanna River.

34 | MICHAEL WALA

The problem became an obvious one after Congress felt threatened by
veterans of the Continental Army protesting in Philadelphia. Aside from the
earnest attempts to find a solution, this problem provoked a number of not quite
serious technical solutions including the proposal to put the whole capital on a
platform that, drawn by horses, could indeed become a transitory capital. This
concept of a town on wheels “would avoid the trouble and confusion of packing
and unpacking, arranging and deranging, their books and papers at every
adjournment” (“A summary of some late proceedings in a certain great assem-
bly,” Freeman’s Journal, quoted in Arndt 94). A more serious backroom deal
then was responsible for finally deciding on the site where the capital of the
United States is located now, a deal in which the southern states accepted federal
payment of wartime debts in exchange for placing the capital in the South. It was
a deal that also satisfied George Washington. He was well aware that the capital
was to be named after him, and, pretending to be impartial, he never mentioned
the name of the city. But he had long favored that place just ten miles distant
from his plantation (Bowling/Gerhard 34-35).
Washington and Jefferson, as his secretary of state, hired Pierre L’Enfant, an
engineer and architect. Drawing on his knowledge of the French capital, of
garden architecture and of plans of other European cities, L’Enfant began
drafting maps that would not only specify roads and places, public and private,
but that would also serve as a visible—at least from a bird’s-eye view—pattern
inscribed onto the wilderness and plantations along the Potomac River. Before
this period, a number of different terms had been used for the future capital. It
was referred to as a “residence of Congress,” the “seat of government,” a “fede-
ral town” among other things. Now, terms such as “federal city,” “capital,” “im-
perial seat,” and “imperial city” (Meyer 23) entered the public and political dis-
course, thus marking the rough outlines of competing visions not only of the
capital itself, but also of the anticipated future of the United States.
L’Enfant had written to the President to offer his services to plan the capital
of what he termed the “vast Empire” of the United States. He called the capital
“Washingtonople,” a name that matched his visions of grandeur while paying
tribute to the great general and first president (Reps Monumental Washington
9).
iii
It was to display broad streets and avenues, circles and parks, “Grand
spaces,” an equestrian figure of George Washington that Congress had voted on
in 1783, a “historic Column” that would serve as the point from which all
distances throughout the continent would be measured, a national church for
public prayer, five grand fountains to sprout water, and lots for houses neatly
lining the streets.

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 35

L’Enfant soon lost his commission when the strong-headed engineer was unable
to accept that limited funds prevented the commissioners responsible from
putting all the features of his plans into reality. He was dismissed by Washington
and Jefferson; and Andrew Elliot, who had helped to survey the area where the
capital would be built, took over, modifying L’Enfant’s plans. The sheer size of
the city was revealed when this modified plan was engraved and distributed to
attract investors, who had to be convinced to buy lots along the grand avenues to
fund the buildings that were to be the seat of Congress and the president’s house.
Landowners at the Potomac were taken aback when they realized the size of
Figure 1: L'
Enfant's plan for the national capital, 1791
Source:
Library of Congress

36 | MICHAEL WALA

what was to be built at their doorsteps, encompassing the small towns of
Carrolsburg and Hamburg. President Washington had to calm the spreading
unease by proclaiming that the capital overshadowing Georgetown would be “of
uniformity and beauty” and, a selling point for many: a commercial empire. It
would be a smaller city than London with its close to one million inhabitants—
the whole of the United States had no more than three million citizens—but
would be “of a magnitude inferior to few others in Europe” (Bowling 54). Quite
obviously, Washington envisioned the capital to be the seat of an empire, not
simply a place where Congress met and government was located.
Thomas Jefferson’s ideas differed widely from what L’Enfant envisioned
and George Washington cherished. He communicated frequently with L’Enfant,
mentioning his ideas about the capital and its buildings. He also discussed these
ideas in a number of letters to his friends. When L’Enfant had asked him for
maps of European cities, Jefferson supplied him with a score of city plans. From
the beginning, however, he had developed ideas on a much less magnificent
scale than L’Enfant, suggesting that 1,500 acres would be sufficient for the
capital. He conceived a grid of streets, a common layout for most newly planned
cities in North America, which was to be, with 40 feet, less broad than the
French engineer had planned. He proposed that the capitol and the President’s
house would be built on a west-east axis but apart from one another. They would
be connected via “public walks,” an idea that might have inspired L’Enfant’s
own design and today’s layout. In contrast to L’Enfant, he suggested that the
houses should not all be uniformly aligned along the streets because this would
produce “a disgusting monotony” (Reps 4). Jefferson sketched a small town, not
much larger than Georgetown. It was to encompass the area from its south-
easterly tip to the Tyber, a creek that was named when the area was known as the
“Rome” plantation and that would today line the Mall. He anticipated that the
capital would eventually encompass an area stretching farther south and to the
east, so that it reached the size of contemporary Philadelphia (the dotted area in
the chart). In the meantime, however, at the end of March 1791, President
Washington had reached an agreement with the landowners that would cede
about 5,000 acres for the future city, allowing for L’Enfant’s grandiose design;
this was three times the space Jefferson had calculated to be necessary (ibid. 13).
It was probably at this point in the evolution of plans for the national capital
that Jefferson had become fully aware that the president was planning on “con-
centrating the political authority of the federal government in the design and
components of the Federal City,” (Harris “Washington’s Gamble” 529) a design
that he began to subtly undermine. In particular, he began to obstruct plans to
build the Capitol above a tomb of George Washington’s earthly remains, a

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 37

scheme President Washington had approved of as a political symbol of central
governmental power and as a strategy to once and for all prevent the seat of
government from being moved again. For Jefferson, this scheme was
unacceptable. Instead of stabilizing the nation, it would hamper the rapid
development of the still young nation by adding an additional weight to the
constitutional machine of checks and balances guiding this process. It would
legitimize a predominance of the Executive Branch, which was unthinkable to
Jefferson. Behind the scenes, he successfully strove to prevent the tomb and to
save the seat of Congress from the inroads of this historical artifact Washington
and his Federalist friends had proposed as a constant reminder that Congress was
quite literally built on the bones of the first president: the embodiment of the
predominance of executive power.
A little more than one hundred brick houses had been built by mid-1800
when Jefferson was inaugurated, not even 300 wooden structures were strewn
across the vast territory. The District of Columbia remained a rural area, some-
thing John Adams had done little to change during his term as President. After
becoming President, Jefferson did even less to change this, and, by reducing
government spending on federal buildings in D.C., he prevented the connection
of the several small communities that had sprung up in the district. He was
convinced that republican virtues could hardly be preserved in a bustling city
that acted as a commercial center. Thus, when plans were drawn up to build
wharfs on city lots along the Potomac and Anacostia rivers, he simply declared
that the federal government lacked the constitutional powers for granting this
and thus precluded the establishment of shipping industry and commerce in the
area. This did not prevent him from spending considerable time and effort, how-
ever, on all stages of building of the Capitol and of the president’s house, a buil-
ding that resembled a large country villa under his guidance (“Washington’s
‘Federal City’” 49, 51-52). During his tenure he worried about planting trees,
cattle and hogs running loose, but he also voted against fencing in city ground to
preserve common open pastures. Collecting seeds for vegetables and fruits from
foreign nations through the diplomatic missions of the United States, he made
sure that gardeners in the District planted them (Nicolaisen 114).

38 | MICHAEL WALA

Figure 2: Jefferson’s [Proposed Plan of Federal City], March 1791
Source: Library of Congress
This is the setting Jefferson wanted to create: the calm serenity of a smaller town
composed of a few houses and public buildings surrounding the seat of Congress
and governmental buildings. This would provide for quiet contemplation away
from the corruptions of a metropolis, which distracted fellow politicians from the

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 39

altruistic policies of a citizen-president. His hopes for attracting a community of
like-minded thinker-politicians to provide guidance for his fellow countrymen,
however, did not materialize to the degree he seems to have been anticipating,
and at times the town he helped to shape and preserve as a country town offered
too little to suit his wishes and tastes for company (Harris “Washington’s
Gamble” 529, 553).
Charles Dickens, who visited Washington, D.C., in 1842, quite possibly had
seen one of Elliot’s maps that had been engraved in other languages than English
and distributed in Europe in large numbers to attract investors. “It is sometimes
called the City of Magnificent Distances,” he wrote in his American Notes, quite
obviously disenchanted with these sales pitches, “but it might with greater
propriety be termed the City of Magnificent Intentions; for it is only on taking a
bird’s-eye view of it from the top of the Capitol, that one can at all comprehend
the vast designs of its projector, an aspiring Frenchman. Spacious avenues, that
begin in nothing, and lead nowhere; streets, mile-long, that only want houses,
roads, and inhabitants; public buildings that need but a public to be complete;
and ornaments of great thoroughfares, which only lack great thoroughfares to or-
nament—are its leading features.” (116). While this might have been taken as a
scathing indictment of incompetence and a sure sign of groundless American
boasting at the time, what he saw was by no means that. It was the result of
Jefferson’s sabotage of Washington’s script for an imperial city and the implied
concept of a centralized and powerful federal government it was supposed to
symbolize. Washington’s vision of the nation’s future may have been carved into
the hills and pastures along the Potomac, but from the ground, the vantage point
of the small farmer—the foundation of Jefferson’s republican ideology and
vision—this could hardly be discerned. Both men had envisioned the capital as a
symbol for the nation and its future. Both were fearful that the United States
might not endure and invented the city on the Potomac as a focal point for the
republic—President Washington as a power that flowed from top down,
precluding local and regional interests to neutralize the great national experiment
he had made possible. His Secretary of State Jefferson, rather, regarded the
capital as a symbol for horizontal power: a vision that was anathema to the
strong center of power George Washington had believed to be necessary.
Jefferson’s suggestions for the design of the principal buildings, the capitol
and the president’s house provide a strong indication of what he had in mind:
“For the Capitol, I should prefer the adoption of some one of the models of
antiquity, which have had the approbation of thousands of years, and for the
President’s House I should prefer the celebrated fronts of modern buildings,
which have already received the approbation of all judges. Such are the Galleries

40 | MICHAEL WALA

du Louvre, the Gardes meubles” (Padover 59). This architecture pays tribute to a
republican political ideology, and even the houses were to be built low to keep
“the streets light and airy” (Arndt 111). When British forces invaded the United
States during the War of 1812-1814 and destroyed public buildings in the
undefended capital of the United States, this was of much less significance than
it would have been for other nations. Jefferson’s reaction to this act of violence
supports this argument and is well in line with his attitude as President: he
worried most about the books of the Congressional Library that had become
victims to the flames when the British burned down the Capitol, and he offered
his own library to make up for the loss.
The terms “Federal city” and “federal town” used by Washington and
Jefferson were ciphers for conflicting narratives of the future political system of
the United States. While Washington believed that an expanding commercial
metropolis, a central place to signify the power of the empire the United States,
would be necessary, Jefferson was content with a small town and a country
residence, “free from the noise, the heat, the stench, and the bustle of a close
built town” (quoted in Ketcham 409). Until the Civil War, when the capital by
necessity became the seat of power in a struggle for the Union and a symbol for
the nations’ unity, the streets and avenues, great places and wide spaces, were
mere useless props for a political narrative that was staged elsewhere for half a
century after Jefferson was inaugurated in the city named after the first president
of the United States.

WORKS CITED

Adams, John. Letter from John Adams to Abigail Adams, 3 July 1776, “Had a
Declaration...” [Electronic edition]. Adams Family Papers: An Electronic
Archive. Massachusetts Historical Society, n.d. Web. 18 Sept. 2015. <http://
www.masshist.org/digitaladams/>
Arndt, Luzie-Patricia. ‘Imperial City’ versus ‘federal town’: Die Vision einer
Hauptstadt. Berlin: LIT Verlag 2008. Print.
Breen, T.H., and Timothy Hall. Colonial America in an Atlantic World: A Story
of Creative Interaction. New York: Pearson/Longman 2004. Print.
Bowling, Kenneth R. “A Capital before a Capitol: Republican Visions.” A
Republic for the Ages: The United States Capitol and the Political Culture of
the Early Republic. Ed. Donald R. Kennon. Charlottesville, VA: U of VA
Press 1999 (= United States Capitol Historical Society). 36-54. Print.

“FEDERAL CITY,” “FEDERAL TOW N,” “WASHINGTONOPLE ” | 41

Bowling, Kenneth B., and Ulrike Gerhard. “Siting Federal Capitals: The
American and German Debates.” Berlin—Washington 1800-2009: Capital
Cities, Cultural Representations, and National Identities. Eds. Andreas
Dahm and Christof Mauch. Cambridge: Cambridge UP 2005 (= Publications
of the German Historical Institute). 31-50. Print.
Dickens, Charles. The Complete Works of Charles Dickens. Pictures from Italy
and American Notes. New York: Cosimo 2009. Print.
Franklin, Benjamin; ed. Leonard W. Labaree. The Papers of Benjamin Franklin.
Vol. 4. New Haven: Yale UP 1959. Print.
Harris, C.M. “Washington’s Gamble, L’Enfant’s Dream.” William and Mary
Quarterly 56.3 (1999): 527-564. Print.
Harris, C.M. “Washington’s ‘Federal City,’ Jefferson’s ‘Federal Town.’”
Coming into the City: Essays on Early Washington D.C. commemorating the
Bicentennial of the Federal Government’s Arrival in 1800. Special Edition of
Washington History 12.1 (2000): 49-53. Print.
Heideking, Jürgen. Die Verfassung vor dem Richterstuhl. Vorgeschichte und
Ratifizierung der amerikanischen Verfassung 1787-1791. Berlin: DeGruyter
1988. Print.
Horsman, Reginald. “The Dimensions of an ‘Empire for Liberty’: Expansion and
Republicanism, 1775-1825.” Journal of the Early Republic 9.1 (1989): 1-20.
Print.
Jefferson, Thomas. [Proposed Plan of Federal City]. 1791. Library of Congress,
Washington, D.C. Web, n.d. Web. 18 Sept. 2015 <http://www.loc.gov/
exhibits/us.capitol/twteight.jpg|>
Ketcham, Ralph. James Madison: A Biography. Charlottesville, VA: U of VA
Press 1990. Print.
L’Enfant, Pierre Charles. Plan of the City of Washington. 1791. http://www.loc.
gov/resource/g3850.ct000091/
Computer-assisted reproduction of Pierre Charles L'Enfant's 1791
manuscript plan for the city of Washington. Washington, D.C.: Library of
Congress, 1991.
Meyer, Jeffrey F. Myths in Stone. Religious Dimensions of Washington, D.C.
Berkeley: UC Press, 2001. Print.
Nicolaisen, Peter. “Thomas Jefferson’s Concept of the National Capital.”
Washington, D.C.: Interdisciplinary Approaches. Eds. Lothar Hönnighausen
and Andreas Falke. Tübingen: Francke 1993 (= Transatlantic Perspectives).
105-115. Print.
O’Sullivan, John. “The Great Nation of Futurity.” The United States Democratic
Review 6.23 (1839): 426-430. Print.

42 | MICHAEL WALA

Padover, Saul K., ed. Thomas Jefferson and the National Capital, 1783-1818.
Washington, D.C.: Government Printing Office 1946. Print.
Reps, John W. Monumental Washington: The Planning and Development of the
Capital Center. Princeton, NJ: Princeton UP 1967. Print.

COMMENTS
i
Scripts are understood in this context as written directions, textual
explications and directives that frame imaginations about the future urban
layout and social as well as political function of the US capital.
ii
See Heideking’s detailed account of the efforts to sell the Constitution to the
states: Jürgen Heideking, Die Verfassung vor dem Richterstuhl.
Vorgeschichte und Ratifizierung der amerikanischen Verfassung 1787–1791.
DeGruyter: Berlin 1988. Print.
iii
See also Gazette of the United States, Philadelphia, 3.9.1791, p. 3

Insignificance at the Interstate
Crossroads Podunks and the Rise of a New Urban Strategy
NICK BACON

In the immediate days following the massacre of twenty-seven children and
teachers at Sandy Hook elementary school in Newtown, Connecticut, second
amendment activists traveling from far and wide bused into a parking lot about
an hour away from the bloodshed. The site was a popular store dedicated to
camping, hunting, and firearms. In fact, East Hartford’s 185,000 square foot
Cabela’s franchise was effectively the largest firearms retailer in the state. On
this day, the store, in partnership with the National Rifle Association (NRA),
offered free parking and shuttles between the superstore and the Connecticut
State Congressional Building in Downtown, Hartford (Kovner A1). At the store,
customers bought up arms before any law could be passed to restrict their
purchase. At the capitol, the same gun rights advocates joined together to protest
the assault rifle ban, which had driven them to buy up guns in the first place. To
the naked eye, these events seem to be in line with contemporary gun politics in
the U.S. What is perplexing is that this particular Cabela’s is located in one of
the most anti-gun towns and anti-gun states in the country. After all, Connecticut
has just been ranked second out of fifty in terms of gun restriction (LCAV). And
the assault rifle ban that brought Connecticut to this point was supported by all
three of East Hartford’s state representatives—representatives for a town which
has long been registered in the gun control advocacy organization Mayors
Against Illegal Guns.
If the store had been privately funded and developed in its entirety, the fact
that right wing politics had been centered in East Hartford and Connecticut
might be an ironic coincidence. But in fact, the very state and municipality that
had long promoted gun control are not just happenstance locations for Cabela’s.
About a decade earlier, East Hartford and Connecticut had used lucrative
subsidies to attract the massive Nebraska-based camping and hunting retailer to

44 | NICK BACON

build a new location at Rentschler Field—a recently abandoned post-industrial
airfield with an ideal regional location at the intersection of southern New
England’s most trafficked highways. Formally nicknaming itself the “Crossroads
of New England,” since the beginning of the second millennium, East Hartford
has made its name by capitalizing on its convenient accessibility to often far off
places down the interstates. Cabela’s is one of many emergent instances of
crossroads urbanism—a municipal economic redevelopment strategy used by
struggling urban municipalities in well-connected metropolitan peripheries. This
strategy is used in hopes of generating investment and tax revenue by means of
investment in externally owned businesses that cater to extremely specific
regional consumer bases located outside this community.
In contrast with traditional urban theories that write off transportation
infrastructures as socially static nonplaces that are at best utilitarian means to
move from one place to another and at worst instruments of outright sociospatial
destruction (Augé; Relph), in this article I examine a strategy that explicitly
recognizes highways and the locations produced alongside them (e.g. strip malls
and outlet centers) as potential infrastructures of new social relations
(Dalakoglou, Harvey), though not always in the expected way. Through a
discussion of the history of crossroads oriented development at the national
scale, in conjunction with a detailed historical examination of the development
of urban policy in my case study of East Hartford, my article will address
‘crossroads urbanism’—an emergent urban strategy with enormous but under-
researched significance that is being deployed in a variety of peripheral urban
sites throughout secondary and tertiary North American metropolitan areas.
My article begins with a historical and lexical analysis of transportation
infrastructure and its historic connection to urban development, before launching
into a theoretical explanation of how old and new urban strategies have been
oriented around the ‘crossroads.’ To illustrate the structural transformation of
crossroads urbanism, what follows is a detailed analysis of the particular case
study of East Hartford, Connecticut, which over the past four hundred years has
embodied (1) an insignificant and out-of-the-way podunk, (2) a center of
industrial production and transportation infrastructure, and (3) a struggling and
essentially post-industrial suburb desperately experimenting with crossroads
urbanism in order to generate investment. Focusing on this last period in
particular, I examine the logic(s) and implications of crossroads strategies that
capitalize on transportation infrastructure in paradoxical attempts to valorize a
local place by funding regional uses that are sometimes at odds with local
interests. I close with a discussion of the unexpectedly significant influence that

INSIGNIFICANCE AT THE INTERSTATE | 45

these deceptively local projects can have at local, regional, national, and inter–
national scales, focusing in detail on the aforementioned example of gun politics.

FROM PODUNK TO CROSSROADS AND BACK AGAIN

Linguists note that terms like ‘gateway’ and ‘crossroads’ emerged alongside the
industrial city, which became a transit hub that maximized travel to/from as
many potential points as possible during the nineteenth century (Allen 253).
Cities grew to bustle with middle-class consumers and vast pools of laboring
immigrants who had emigrated from dispersed points all around the nation and
the world. For this reason, and because of industrial needs to efficiently export to
and import from as many points as possible, the term ‘crossroads’ developed a
specifically urban connotation, signifying the city’s contradistinction to the small
town as an important central place at which many paths converged productively.
In sharp contrast, overly rural towns were derided for at best only being a stop
on the way to one other destination. One example of a designation of such a
place is the American colloquialism ‘podunk,’ signifying an insignificant or out-
of-the-way town. As Allen discusses, a podunk was literally the inverse of a
crossroads for urban writers in the nineteenth and twentieth centuries (252). The
term is simultaneously a pejorative condemnation of a particularly insignificant
place, and a stand-in for ‘everywhere’ and ‘all places without importance or
character.’ It expressed precisely the anxieties of increasingly restless and
industrious Yankees who lived in places that could be considered podunks.
These people desired depodunkfication, and faced two choices: either (a) leave
the town for a city, or (b) transform the podunk into a crossroads, i.e. a city.
And so, efforts at reversing a place’s insignificance would focus largely on
transportation. Even in places or regions that were particularly unknown,
transportation infrastructure became the key ingredient to success. For instance,
in 1924, an article in the Electric Railway Journal argued that politicians could
promote towns and railways alike by advertising what is special about “Podunk
to Squeedunk and vice versa” (Schade 513-514). Once people had a reason to go
to Podunk and knew how easy it was to do so, Podunk would cease to be a
podunk. At a macro-scale, the idea of the crossroads strategy was that integration
into rail, canal, and road systems would do more than just put places on the
map—it would make those places worth reaching in the first place. With time,
knowledge that a place was relevant and that it could be reached—that it was
‘in-the-way’—would give new investors confidence, leading to a podunk’s
eventual integration into the national industrial economy and thus an end to

46 | NICK BACON

backwardness and insignificance. The results of such projects were often quite
mixed, and expenses rarely justified costs. However, the nineteenth century de-
population of New England farming regions alongside the industrialization and
urbanization of America’s landlocked rust-belt is testament to the magnetic
power of man-made crossroads to industry and labor. Scores of Northeastern ci-
ties truly became crossroads with booming commercial hubs and downtown
commuter stations, while scores of satellites became connected enough to throw
away their podunk status. But the ultimate crossroads project did not come until
the 1950s, when the Eisenhower interstate highway system was erected, effect-
tively democratizing the ‘crossroads’ and providing access to the hinterlands.
Thus, twenty-first century crossroads urbanism comes after the last ‘true’
rural podunk is perhaps long gone and the designation of crossroads has become
less special. In fact, one could argue that contemporary suburbanization and
downtown redevelopment projects alike are both a product of cities having lost
their “monopoly on accessibility” as Edward C. Banfield noted as early as 1968
(45). In a post-suburban United States, where density converges across ever-
expanding and overlapping metropolitan areas, even the most seemingly
undeveloped and rural town is basically on-the-map and significant. Today, the
decline in inner cities of department stores, entertainment districts,
manufacturers, and even white-collar offices, has arguably caused many
formerly dominant city districts to become insignificant. And the integration of
most suburbs into regional transportation networks, along with an exponential
increase of free parking in evermore attractive and convenient autocentric
developments, has meant more than just taking away the city’s monopoly on
accessibility. In fact, the additional inner city problems such as parking shortages
and traffic surpluses now make urban centers essentially ‘out-of-the-way,’ i.e.
inaccessible in comparison to their suburban extensions.
Still, cities continue to function symbolically and geographically as regional
centers. And they even function practically as such when we account for their
continued national and global significance as corporate and touristic centers.
Yet, this is less true of the places that surround them, many of which have
experienced analogous bouts of deindustrialization, devaluation, and population
exodus. In fact, it is these inner ring suburbs and industrial satellites that are
currently experiencing the most profound devaluations in urban areas throughout
the country (Hackworth). Thus, the crossroads form of development is becoming
especially popular in historically peripheral portions of currently secondary and
tertiary American cities that are well integrated with urban services and regional
transportation infrastructure, but which lack the symbolic capital by which to
develop themselves.

INSIGNIFICANCE AT THE INTERSTATE | 47

CROSSROADS URBANISM DEFINED

Crossroads urbanism is a specifically contemporary form of urban renewal
through which local governments attempt to generate investment at and around
large dis-invested or otherwise vacant urban sites that are conveniently close to
key interstate intersections. This focus on sites that are particularly accessible to
regional and interstate transportation systems is foundational to crossroads
strategies, which always operate beyond the local scale despite their narrow
municipal goals. Rather than develop sites according to local needs or interests,
crossroads strategists deliberately ignore the desires of residents and instead
spearhead and finance extremely specialized projects that rely on interstate infra-
structure to attract consumers from a wide and dispersed regional market. These
regional projects are speculative investments designed by struggling urban loca-
lities with the goal of increasing local investment and tax revenue so as to ensure
the sustenance of basic urban services. Apart from the fact that these investments
rarely see a return, the major problem with crossroads urbanism is that muni-
cipalities may actually end up subsidizing projects that are not just anachronistic,
but which are also often silently but virulently antagonistic to local interests.
Crossroads urbanism shares much with other common contemporary urban
strategies that scholars like David Harvey contrast with mid-twentieth-century
planning approaches. However, the specific context of peripheral satellites
presents complications for dualistic characterizations such as that put forth by
Harvey, who distinguishes between contemporary entrepreneurial strategies
(through which struggling city governments compete without state assistance to
create branding projects that generate sustained local investment by drawing
suburban consumers and foreign tourists into dis-invested cities) and
‘managerial’ strategies used during the mid-twentieth century (through which
national governments develop, redevelop, and manage the urban environment at
a grand scale, with a particularly strong emphasis on common infrastructure for
residents and businesses alike: from housing, to transportation, to welfare). In
fact, since the 1970s, cities have practiced municipal planning without the
oversight and funding of federal technocracies; and they have increasingly
focused on the tourist—on making cities more attractive to visitors (Eisinger
319). Stadiums, convention centers, concert venues, and even malls have
sprouted up in just about every North American post-industrial city with a
planning department. However, most forms of visitor oriented developments are
considered place-making projects (Harvey 7). Even the most speculative, solip-
sistic, and artificial urban malls built in the most deindustrialized cities, such as
Harborplace in Baltimore, are in the end part of broader attempts to reinvigorate

48 | NICK BACON

an entire city’s image (14) by getting the public to associate metonymically a
well-received development project with the city itself (and thus to encourage the
appropriation of the entire city by the middle class). While this place-making
strategy may or may not work for core cities, it is far less likely to be effective
for peripheral urban satellites. Hence crossroads urbanism is designed for places
with less symbolic, political, and economic capital than core cities.
For instance, we cite the “burbs of the burgh” campaign (Dieterich-Ward), in
which several shrunken post-industrial cities of the Upper Ohio Valley
abandoned strategies that built on their longstanding identities as regionally
central cities, and instead re-branded themselves as suburbs of Pittsburgh. Thus,
a city like Wheeling, West Virginia—which had once been so keen to become a
major metropolitan crossroads city that it actually tried (albeit unsuccessfully) to
steal away Pittsburgh’s trade (by erecting a low-hanging bridge that would block
large trade ships from getting beyond the port of Wheeling)—essentially
resigned as a city and claimed the dubious status of a cheaper alternative suburb
of Pittsburgh. While Baltimore and Boston engaged in entrepreneurial place-
making by building up their waterfronts with attractive malls, Wheeling and
other Upper Ohio Valley cities like Steubenville, Ohio attempted to attract
revenue by deconstructing their sense of place—by steering money away from
downtown redevelopment plans and into new highway infrastructure (64). By re-
branding themselves as the accessible but less-expensive Pittsburgh periphery,
the plan of these ex-cities was to capture some of Pittsburgh’s business, from
which they would generate the tax dollars they needed simply to exist.
While the competitive, project-based, orientation of crossroads urbanism
certainly is entrepreneurial, I stress the critical importance of managerial
elements such as state support, funding, and leadership, along with regionalism,
slightly increased attention to local needs, and reliance on Fordist
infrastructures—most notably highways. Moreover, while crossroads strategies
are just as speculative as any other project in entrepreneurial urbanism, they
diverge widely in form from what is seen in larger central cities. Rather than
capitalize on existing urban identity to re-signify declining historical commercial
districts and neighborhoods, crossroads strategies capitalize on a periphery’s
placelessness and accessibility—requiring large open (but well serviced) spaces
and access to suburban and exurban markets. Moreover, rather than aiming to
leverage entrepreneurial projects in order to change the physical and
demographic composition of a place’s existing neighborhoods (into e.g. a
wealthy global metropolis), crossroads strategies are not meant to give the city a
recognizable independent brand or attract new classes of residents. Rather, such
urban ‘crossroads podunks’ stress their lack of identity and advertise the ease

INSIGNIFICANCE AT THE INTERSTATE | 49

with which potential customers can get in and out—often without disturbing
local residents. Finally, I hypothesize that because of the alienation required in
crossroads urbanism, projects are so detached from local consciousness that a
natural conclusion of this urban strategy is the uncritical and active subsidization
of retailers that are not only locally irrelevant, but that contain or represent
something that is literally at odds with local values—and which may surrep-
titiously act against these values at an unseen, e.g. national scale.

FROM PARADIGMATIC PODUNK TO CROSSROAD CAPITAL:
THE CASE OF EAST HARTFORD, CT

Founded as an obscure outskirt of Hartford in the 1630s, what is now the town of
East Hartford is the outcome of contradictory attempts to transform an
inaccessible and out-of-the-way podunk into an important crossroads location.
East Hartford gained crossroads status in the mid-twentieth century as a
manufacturing center for the aerospace sector of the military industrial complex
where every major highway in the region intersected. Immediately after
achieving this status, the same production and transportation infrastructure that
had allowed the town to function as a crossroads would doom the city to
devaluation, middle-class white flight, and perceptions by locals and outsiders
alike that East Hartford was essentially a non-place. Increasingly, as a reaction to
this perception, the town has explicitly drawn upon its disinvested industrial
infrastructure along with its underutilized highway access to initiate crossroads
urbanist strategies. These strategies revalorize the city as a place by promoting
activities that only outsiders can appreciate.
In the more than two-hundred-year stretch between East Hartford’s Puritan
colonization and the industrial revolution, East Hartford was the definition of an
inaccessible and out-of-the-way place—a paradigmatic podunk. Not least
because of its indigenous Native American population, the Podunk people
appear to have been the source for the term (Read). Separated from the bulk of
agrarian development in the Connecticut River Valley by New England’s largest
river, East Hartford remained an effectively uninhabited supply of surplus farm-
land and falling water mill production to be run only by rebellious pioneers who
settled in small numbers beginning in 1636, in spite of a number of policies
seeking to keep colonists in central villages on the other side of the river. It took
half a century until East Hartford would be marginally connected to the larger
emerging region and state, when in 1681 the first ferry across the Connecticut
River opened to limited and expensive trips (Goodwin 194). Far from any cross-

50 | NICK BACON

roads, East Hartford did not even have a bridge to connect to Hartford and the
remainder of the region until the beginnings of the industrial revolution in 1810
(Paquette 319).
It was only after this moment that the municipality began to become famous
for its Yankee entrepreneurial spirit. It finally had a bridge installed, even if a
road bridge meant nothing in an industrializing era where transport became more
and more dominated by railroads. In 1834, the town’s Pitkin brothers conceived
and manufactured the first machine-made watches (Woodward 79). Through
their composition of interchangeable parts, these watches would help set the
ground to revolutionize the industrialization of timepieces (and timekeeping).
While the Pitkins were certainly emblematic of a rising Yankee entrepreneurial
class that commonly took the first steps to industrialize podunk towns, the Pitkin
brothers themselves would soon move operations to New York and London—
legitimate crossroads locations in which access to markets, labor, capital, and—
of course—transportation allowed them to popularize their product. East
Hartford was quite simply too much of a podunk and too little of a crossroads to
mass produce and market this kind of technology.
East Hartford’s transformation from a podunk into a legitimate crossroads
was put into motion at the midpoint of the nineteenth century. In 1849, Irish
immigrant laborers working for the New York & New England Railroad finished
building the town’s first train tracks, creating a vast infrastructural base that
would forever change East Hartford (Paquette 320). While the town would
primarily remain a small agricultural place with limited manufacturing until the
twentieth century, it was soon to become a very different sort of podunk. The
shrinking of distance through the rapid connectivity of rail broke down the local
identities of hitherto unique and particular places (Schivelbusch), but in East
Hartford the idea of becoming a privileged point within the new transit system
attracted speculators and modernists alike. Precisely because East Hartford was a
quintessentially insignificant place, the town seemed to have nothing to lose and
everything to gain.
After railroad construction, East Hartford was no longer completely
inaccessible, but the town was in many ways still simply a stopping point
between the other industrial centers of the time—a heavily vacant or poorly
developed way to somewhere else. The viability of the crossroads was generally
put ahead of other concerns. In 1881, the New York & New England Railroad
built its freight yard in East Hartford and used legal maneuvers to secure private
property rights over paths that crossed with rail-lines inside neighborhoods,
enforcing ‘no trespassing’ rules that effectively closed local roads, banned travel,
and displaced local social networks (Paquette 142). Largely due to the town’s

Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

saakka piti kiinni taiteestansa. Syystä kun ei ollut harjoittanut
perusteellisempia opintoja, ei hän kyennyt kohottamaan
maisemamaalaustaan dilettanttimaisuuden kannalta. Kruskopfin,
Knutsonin ja Forsténin sekä kohta mainittavan Maunu von Wrightin
avulla rupesi kirjakauppias A. C. Öhman v. 1844 toimittamaan suurta
kuvateosta "Finland, framstäldt i teckningar" (Suomi, kuvissa
esitettynä). Kaikkiaan 120 (Dresdenissä tehtyä) kivipiirroslehteä
käsittävä teos tuli Z. Topeliuksen (ja A. Reinholmin) kirjoittamalla
tekstillä varustettuna valmiiksi 1852 ja ansaitsee muun muassa sen
tähden mainitsemista, että se suuntasi taidettamme
maisemamaalaukseen.
Edellisiä etevämmät ovat veljekset von Wright, Maunu (s. 1805, k.
Helsingissä 1868), Vilhelm (s. 1810, k. Ruotsin Bohuslän'issä 1887)
ja Ferdinand (s. 1822), joista ensimäinen ja kolmas ovat olleet
Suomen tunnetuimpia ja kunnioitetuimpia taiteilijoita. Veljekset olivat
syntyneet Haminanlahden tilalla Kuopion pitäjässä, paikkakunnalla,
joka luonnonihanuuteen nähden on meidän maan etevimpiä. Heillä
ei ollut halua lukemiseen, mutta varustettuina harvinaisilla
luontaisilla taiteilijalahjoilla, joita he itseksensä kehittivät, antautuivat
he kaikki luonnon tutkimiseen sekä metsän ja veden asukkaiden
kuvaamiseen. Tekniikan puolesta tyytyen piirustimeen ja vesiväriin
kohosivat he jo varhain mestariuteen tällä heidän omituisella
alallaan. Maunu lähti kuitenkin v. 1826 Tukholmaan ruvetakseen
taideakatemian oppilaaksi, mutta tämä ei saanut häntä eroamaan
hänen alkusuunnastaan. Päin vastoin ryhtyi hän siellä, kutsuttuaan
Vilhelm veljensä avukseen, kreivi Niilo Brahen kustannuksella
julkaisemaan suurta kuvateosta "Svenska foglar" (Ruotsalaisia
lintuja), luonnon mukaan kiveen piirustettuina (1828-30), teosta,
jota kaikkiaan ilmaantui 120 isoa kuvalehteä ja joka teki toimittajain
nimet kuuluisaksi molemmin puolin Pohjanlahtea. Alkuperäiset

akvarellit ostettiin myöhemmin Suomen yliopiston kirjastoon. Maunu
palasi jo v. 1829 kotimaahan, mutta Vilhelm jäi kuolemaansa saakka
Ruotsiin, jossa yhä edelleen taiteellansa palveli luonnontieteitä.
Hänen etevin luomansa lienee kuvateos "Skandinaviens fiskar"
(Skandinavian kalat, 1836-38), jolle kuvien uskollisuuteen ja hienoon
tekolaatuun nähden on vaikea löytää vertaa. Tauluja on tämä veli
vähän, tuskin nimeksikään maalannut. Maanmittausylihallituksessa
kartanpiirustajana (v:sta 1829) ja yliopistossa sekä
luonnontieteellisten kokoelmain konservatorina (v:sta 1845) että
piirustuksen opettajana (v:sta 1849) ollen Maunu von Wright
lakkaamatta toimieli taiteensa alalla. Puhumatta muutamasta
kivipiirrosmaisemasta pysyi hän tekniikaltaan ja aihepiiriltään kauan
entisellään. Vasta ruvettuaan ylempänä mainitun kuvateoksen
(Suomi, kuvissa esitettynä) toimitukseen, alkoi hän suuremmassa
määrässä käyttää taitoansa maisemain kuvaamiseen, ja
taideyhdistyksen perustamisen jälkeen, 40 vuoden vanhana, rupesi
hän öljyllä maalaamaan, siten pysyväisesti kiinnittäen nimensä
taiteemme historiaan. Tässä kohden hän noudatti nuoremman
veljensä Ferdinandin esimerkkiä, joka myös silloin ryhtyi
öljymaalaukseen. Niinkuin hänen veljensä oli Ferdinandkin jonkun
aikaa oleskellut Ruotsissa. Seitsentoista vuotiaana hän sinne lähti ja
asui milloin veljensä Vilhelmin luona Bohuslän'issä milloin
Tukholmassa. Ollen autodidakti niinkuin vanhemmatkin veljet
maalasi hän muun muassa vesivärillä kasvia luonnontieteellistä
tarkoitusta varten. V. 1844 hän palasi isänmaahan ja sen jälkeen on
hän enimmäkseen asunut Haminanlahdella. Ennen taideyhdistyksen
perustamista oli von Wright veljesten pääansiona se, että he olivat
mestarillisia luonnontieteellisten kuvain tekijöitä, mutta sen jälkeen
pyrkivät he maiseman- ja eläintenkuvaajinakin korkeammalle
taiteelliselle kannalle. Toistakymmentä vuotta ja enemmänkin olivat

heidän ylen lukuisat teoksensa huomatuimpia taideyhdistyksen
näyttelyissä, ja lähes yhtä kauan olivat heidän maisemataulunsakin
sekä yleisön että kritiikin silmissä mitä etevintä Suomen taide kykeni
tuottamaan. Eikä se ollutkaan aivan väärin, sillä
maisemanmaalaajinakin olivat he uskollisia kotimaisen luonnon
esittämisessä. Toista on jos varsinaisen taiteen kannalta arvostelee
heidän maisemiaan. Ne ovat tarkkoja ja hienotekoisia, mutta niiltä
puuttuu se vapauden leima, joka on tositaiteilijan tuotteiden
tunnusmerkki. Erityistä huomiota ansaitsevat ehkä kuitenkin Maunu
von Wrightin maisemapiirustukset (taideyhdistyksen kokoelmissa),
joissa hän varsinkin avaroita näköaloja kuvatessaan on osottanut
sekä kauneudenaistia että varmaa kättä suomalaisen maiseman
omituisuuden tavoittamisessa. Verrattomia ovat veljekset niin hyvin
myöhemmin kuin varhemminkin olleet ainoastaan elävien ja
varsinkin lintujen puvun ja värin esittämisessä. Edistystä suorastaan
taiteelliseen suuntaan osottavat ne teokset, jotka kuvaavat eläinten
elämää keskenään (esim. F. v. Wrightin "Rauhalliset olot" ja
"Taistelevia metsoja" taideyhdistyksen kokoelmassa). Maunu veli,
kuolemaansa saakka taideyhdistyksen johtokunnan jäsenenä, oli
aikoinaan Helsingin taide-elämän arvokkaimpia edustajia, jota paitse
hän on luonnontieteen alalla julaissut havaintorikkaita kirjoituksia ja
isomman teoksenkin (Finlands Foglar I). Ferdinand von Wright, joka
taulumaalaajana on ollut Maunua tuotteliaampi ja taiteellisesti
etevämpi, elää vielä, ahkerana kuten aina. Maisemamaalaus on
kuitenkin jäänyt syrjään. Hän asettaa tosin kotkansa, kyyhkysensä,
teerensä, peipposensa, pulmusensa keskelle kotimaista maisemaa,
mutta jos tilaajat tyytyisivät siihen, maalaisi hän ne mieluummin
yksistään vaan. Kuinka lieneekään ovat hänen taulunsa yhtä
tavallisia kuin rakastetuita koristuksia suomalaisissa kodeissa.

Lopuksi kuuluu taideyhdistyksen perustamis-aikakauteen kaksi
maalaajaa, jotka, vaikka he lahjojensa ja yleisen merkityksensä
puolesta erosivatkin toisistaan, kuitenkin ovat yhdessä mainittavat
sen tähden, että nuoremman taiteilijapolven opettaminen on
molempain pääansioita. Ne ovat Berndt Abraham Godenhjelm (s.
Mäntyharjulla 1799, k. Helsingissä 1881) ja Robert Vilhelm Ekman (s.
Uudessakaupungissa 1808, k. Turussa 1873).
Godenhjelm kääntyi jo v. 1827 virkamiesuralta taiteesen, jossa
Heideken Tukholmassa oli ollut hänen ensimäinen opettajansa.
Mainittuna vuonna lähti hän Pietariin, opiskeli taideakatemiassa,
muun muassa harjoitellen vaskipiirräntöä, ja jäi sitten sinne
maalaamaan kopioita Eremitage'ssa, muotokuvia sekä pyhäin kuvia
venäläisiin kirkkoihin. V:n 1848 alussa muutti hän Helsinkiin ja
vaikutti täällä taideyhdistyksen (samana vuonna) perustaman
piirustuskoulun opettajana v:een 1869. Tämän sekä yksityisenkin
opetustoimensa kautta on hän parhaasta päästä ansainnut sijan
taiteemme historiassa. Hänen itsenäinen tuotteliaisuutensa on ollut
verraten vähäinen. Omituisella, nuorempien päiviensä
miniatyyrimaalausta muistuttavalla, hurskaalla tekotavalla käsitellen
Kalevalasta ja Runebergin runoelmista otettuja aiheita (esim.
"Väinämöisen laulu" ja "Kuningas Fjalar") on hän kuitenkin edustanut
ajan isänmaallismielistä taidetta. Myöskin alttaritauluja on hän
maalannut joitakuita (Janakkalassa: ristiinnaulitseminen;
Dragsfjärdissä: Kristus Getsemanessa).
Vaikka Ekman ei saanutkaan toimia taiteenharrastuksen puolesta
vilkkaammassa pääkaupungissa, vaan ainoastaan Turussa, on hän
kuitenkin muitten edellä pidettävä taiteen tienraivaajana tässä
maassa. Jo varhain orvoksi jääden sai hän nuorena kovaa kärsiä.
Ensimäinen opettajansa piirustuksessa oli Finnberg Turussa. V. 1824

lähti hän Tukholmaan tullakseen taideakatemiassa J. G. Sandbergin
oppilaaksi. Tukalista taloudellisista oloistaan huolimatta edistyi hän
hyvin ja sai palkintomitaleja toisen toisensa perästä. Laatukuva- ja
historiamaalauksen harjoittamiseen antauneena herätti hänen
maalaamansa soma "Taalain tyttö" ensiksi suurempaa huomiota. V.
1836 tuli hän akatemian agréé'ksi ja seuraavana vuonna sai hän
matkastipendin kolmeksi vuodeksi. Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin
ruveta Ruotsin alamaiseksi. Niin tapahtuikin, ja hänen käyntinsä
Suomessa 1837 (jolloin hän muun muassa osaksi harjoitelmia
tehdäksensä matkusteli Savossakin) näytti siis hyvästijätöltä
ikipäiviksi. Kuitenkaan ei mikään todista asian herättäneen huomiota
hänen isänmaassansa. Akatemian holhottina harjoitteli Ekman
taiteellisia opintoja Tanskassa, Hollannissa ja varsinkin Ranskassa
Delarochen oppilaana. V. 1841 matkusti hän Italiaan, josta hän vasta
v. 1844 palasi Ruotsiin. Ulkomaalta oli hän Tukholman
taidenäyttelyihin lähettänyt useita yhä jatkuvaa edistystä osottavia
tauluja, muun muassa "Hollantilainen sisusta" ja "Majoituskohtaus 30
vuoden sodan ajoilta", joista taideyhdistys Tukholmassa osti edellisen
ja kuningas Kaarle XIV Juhana jälkimäisen. Nämä molemmat oli hän
maalannut ennen Italian matkaansa. Siellä alppien eteläpuolella hän
mieltyi tuon niemimaan pittoreskiseen maalais- ja kaupunkielämään,
joka tarjosi niin runsaasti aiheita ajan romantillis-ihannoitsevalle
taiteelle. Hänen maalauksiaan kiitettiin silloin Ruotsissa samoin kuin
myöhemmin Suomessakin värinsä ja loistavain valaistuseffektiensä
vuoksi. Maalaajan taipumusta luonnonkaunistamiseen ei tuona
romanttisuudenkaan aikana hyväksytty. Hänen ensimäisiä teoksiaan
Tukholmaan tultuaan oli "Kansanjuhla Södermanlannissa", joka sekin
joutui kuninkaalliseen kokoelmaan. Ekman valittiin nyt akatemian
jäseneksi, mutta ei se eivätkä muutkaan kunnianosoitukset voineet
häntä Ruotsiin ainaiseksi kiinnittää. Syyskuulla 1845 tuli hän Turkuun

muka käymään vaan, mutta sinne hän sentään elinajakseen jäikin.
Ekman oli todenperäinen taiteilijaluonto, täynnä elämän voimaa ja
intoa, ja hänen jäämistään kotimaahan ei saata toisin selittää kuin
siten, että tuo silloiselle Suomelle omituinen isänmaallinen innostus
oli häneenkin tarttunut. Hän huomasi nimittäin itsellään olevan
jotakin tehtävää täällä ja tarmonsa takaa hän siihen ryhtyikin. Jo v.
1846 perustettiin piirustus-koulu Turkuun, jonka opettajana hän on
ohjannut lukuisien taiteilijanalkujen ensimäisiä askeleita. Se sekä
ylimalkaan nuorten innostuttaminen taiteesen oli toinen hänen
tehtävistään, toinen taas oli saattaa kotimainen taide isänmaalliseksi
sisällykseltään; sen vuoksi hän itse käsitteli ja koetti esimerkillään
saada muita käsittelemään suomalaisia aiheita. Näiden
perusohjeiden mukaan toimi hän elämänsä loppuun saakka, ja hyvä
tarkoitus onkin usein lukuun otettava, kun hänen lukemattomia
teoksiaan arvostelee. On näet myöntäminen, ettei Ekman, yksin kun
oli — jollei koko maassa niin ainakin kotiseudullansa — taiteen lippua
kantamassa sekä pakotettuna miltei yksistään taiteestansa elämään,
jaksanut pysyttäytyä sillä taiteellisella kannalla, jolla hän Suomeen
palatessaan oli ollut. Ainoastaan yhden kerran oleskeli hän vielä
pitemmän ajan ulkomaalla, Parisissa (1857-58), jossa olisi voinut
virkistyä taiteilijalle raskaasta koti-ilmasta. Totta puhuen ei Ekmanin
maalaus ollut koskaan kohonnut täydellisesti itsenäiseen vapauteen;
hänen paraimmatkin teoksensa ovat harvoin vapaita kankeudesta ja
tahallisuudesta järjestelyssä, vapaita sovinnaisuudesta muodon- ja
kasvojen tyypeissä (huomaa esim. ruusuiset, muhkeat kaunottaret).
Kun myöhemmin kilpailun ja kritikin puute sekä tilaajain tyytyväisyys
totutti maalaajaa asettamaan yhä vähempiä vaatimuksia omiin
teoksiinsa, tulivat nuo entiset heikot puolet yhä tuntuvammiksi —
sitä enemmän mitä painavampi aihe oli, niinkuin alttaritauluissa,
joissa heleät värit ja kaikenpuolinen sovinnaisuus liian usein

esiintyvät tositaiteellisen sopusoinnun ja omaperäisen vilpittömän
hartauden sijasta. — Suuremmoisin toimi, joka Ekmanille uskottiin,
oli Turun tuomiokirkon kuorin koristaminen al-fresco maalauksilla
(1850-51). Paitse raamatunaiheisia kuvia loi hän tätä varten kaksi
historiallista sommitusta: "Pyhä Henrik kastaa Suomalaisia" ja
"Agricola antaa Kustaa Waasan käsiin Uuden Testamentin
suomennoksen", jotka molemmat olivat arvokkaimpia siihen saakka
meillä nähtyjä yrityksiä historiamaalauksen alalla. Muut teoksensa
jakaantuvat aiheen puolesta seuraaviin pääryhmiin: laatu- ja
kansanelämänkuvia, ensi aluksi vielä italialaisia, mutta sitten
kotimaisia, niinkuin "Pentti Lyytinen lukee runojansa savolaisessa
pirtissä" (1848), "Kreeta Haapasalo soittaen kanteletta talon väelle"
(1868), "Venhematka kirkolle" y.m.; Runebergin ja Topeliuksen
runoelmiin liittyviä, esim. "Tanssi pirtissä" (1845) ja "Laukkuryssät
tarjoovat tavaroitaan talon naisille" (1856), molemmat
Hirvenhiihtäjäin mukaan, "Vänrikki Stål ja Runeberg", "Kohtaus
Regina von Emmeritz'istä" y.m.; Kalevalan aiheisia, joista merkillisin
on kolossimainen sommitus "Väinämöisen laulu" (1866); sekä
vihdoin noin 80 alttarilaulua, jotka suureksi osaksi ovat
samanaiheisia (m.m. Kristus Getsemanessa ja Kristuksen
ylösnouseminen, kumpanenkin vähintäin 6 kertaa maalattu) ja joista
paraimpia ovat "Jesus siunaa lapsia" (1849) Helsingin vanhassa
kirkossa ja "Kristus Getsemanessa" (1871) Perttilässä. Taiteemme
kehityksen puolesta ovat isänmaallisaiheiset tärkeimpinä pidettävät,
vaikka Ekmanilla ei ollut sitä alkuperäistä luomiskykyä, jota Kalevalan
aiheet ennen kaikkea vaativat. Se ankara kritiikki, joka kohtasi hänen
uskaliainta, mutta taiteellisesti heikkoa yritystänsä kuvata, miten
Väinämöinen laulullaan ihastuttaa maan, veden ja ilman asujamia,
lienee ollut taiteilijan loppuijän katkerin kokemus. Vaikka Ekman ei
saanut paljo semmoista toimeen, jolla on pysyvää taiteellista arvoa,

on hänellä kumminkin oleva himmentymätön kunnia siitä, että hän
on osottanut Suomen taiteilijoille ne kansalliset aiheryhmät, joita
käsitellessä he voivat antaa teoksilleen ei ainoastaan teknillistä vaan
myöskin kansan kehitykseen vaikuttavaa aatteellista arvoa.
C. Taideyhdistyksen perustusta myöhemmät maalaajat.
Kun Ekman etsi aiheitaan Suomen historiasta, Kalevalasta ja
kansanelämästä, ja veljekset von Wright kuvasivat Suomen luontoa,
noudattivat he Runebergin ja Topeliuksen runoudessa ilmaantuvaa
mahtavaa isänmaallista virtausta. Samaa suuntaa astui Werner G.
Holmbergkin (s. Helsingissä 1880, k. Düsseldorfissa 1860), etevin
niistä nuorista taiteilijakyvyistä, jotka esiintyivät taideyhdistyksen
ensi aikana. Arvossa pidetyn ja varakkaan virkamiehen poikana
Holmberg tuli ylioppilaaksi v. 1848. Jo sitä ennen olivat Kruskopf, M.
von Wright ja Lindh opettaneet häntä piirustamaan ja maalaamaan,
niin että hän samana vuonna ensi kerran esitti kaksi taulua
taideyhdistyksen näyttelyssä. Vaikk'ei sitä näistä eikä vielä
myöhemmistäkään nuoruuden aikana kotimaassa maalatuista
teoksista näekään, oli Holmberg todellinen taiteilijanero, joka vaan
kaipasi myötäisiä oloja täydelleen kehittyäksensä. Useilla
matkustuksilla maan sisäosissa hän ijäksensä rakastui Etelä-
Satakunnan ja Hämeen ihanaan luontoon alkaen yhä selvemmin
käsittää maisemamaalauksen varsinaiseksi alakseen, mutta kuitenkin
kului viisi vuotta ennenkuin hänen hehkuva intonsa voitti isän
vastustuksen, ja hän kesällä 1853 pääsi ulkomaalle taideopinnoita
harjoittamaan. Holmberg suuntasi matkansa Düsseldorfiin, joka,
kohottuaan Saksan ehkä etevimmäksi taidekaupungiksi, tähän
aikaan oli alkanut vastustamattomasti vetää puoleensa pohjoismaisia
maalaajia. Rupeamatta taideakatemian oppilaaksi sai hän ensi

vuonna ohjausta Eerik Bodomilta ja sittemmin Hans Gudelta, joka
mainio norjalainen maisemanmaalaaja v. 1854 nimitettiin
taideakatemian professoriksi ja joka oli entisestä historiallis-
tyylillisestä maisemamaalauksesta eronneen "naturalistisen",
todellisuutta harrastavan taidesuunnan johtaja. Erinomaisen
ahkerasti työskennellen, talviajat Düsseldorfissa ja kesät milloin
missäkin läntisessä Saksassa, edistyi Holmberg niin, että hän jo vv.
1856-57 loi pääteoksia, niinkuin "Syysaamu", "Puisto keväällä",
"Westfalilainen maalaistalo", (Helsingin keis. palatsissa) ja
"Poppelikujanne", jotka sekä yleisössä että taiteilijoissa herättivät
ihastusta ja kunnioitusta maalaajaa kohtaan. Jopa ilmaantui
Holmbergin taide jo näissä tauluissa yhä vapaampana
sovinnaisuudesta, kun näet nuori taiteilija valitsi ennen vältettyjä
aiheita ja luodessaan entistä enemmän valoa tauluihinsa osottautui
itsenäiseksi värityksen kehittäjänä. Tehtyään kesällä 1856 Guden
seurassa pitkän matkustuksen Saksassa ja muun muassa
oleskeltuaan ajan Baierin Berchtesgadenissa, palasi hän kesäksi
1857 kotimaahan. Tehdäkseen harjoitelmia oleskeli hän enimmän
aikaa Kurun kappelissa, ja siellä isänmaan luontoa väritykseen
nähden yksinkertaisissa, mutta piirustuksen ja käsityksen puolesta
erinomaisen taiteellisissa akvarelleissa kuvatessaan Holmberg
saavutti täyden itsenäisyytensä. Düsseldorfissa käsitteli hän tästä
lähtein lähes yksinomattain suomalaisia aiheita ja talvelta 1857-58
mainittakoon erittäin "Suomalainen hongisto", "Näköala Kurun
kappelista, aamuvalaistus" ja vallan kaunis "Näköala Kurun
kappelista, iltavalaistus", molemmat jälkimäiset taideyhdistyksen
kokoelmassa, "Torppa kylätien varrella", Porvoon lysein oma,
"Hatanpään kartano" y.m. Kesällä 1858 lisäsi maalaaja
harjoitelmavarastoansa Norjassa ja loi, Düsseldorfiin jälleen
palattuansa, kaksi pääteostansa "Syysaamu Ringerikessä" (prof.

Gudella Berlinissä) norjalaisten ja "Metsä sadeilmalla" (Helsingin
keis. palatsissa) pääasiallisesti suomalaisten aiheiden mukaan. Viime
mainitun johdosta tunnusti ulkomainen kritiikki taiteilijan astuneen
etevimpäin saksalaisten maisemanmaalaajain rinnalle. Kesällä 1859
kävi Holmberg viimeisen kerran kotimaassa. Huolimatta kalvavasta
keuhkotaudistaan ja raskaanlaisista taloudellisista oloistaan maalasi
hän seuraavana syksynä, talvena ja keväänä düsseldorfilaisessa
kodissaan hämmästyttävällä ahkeruudella parikymmentä maisemaa,
joista noin puoli määrä valmistui, toinen puoli jäi enemmän tai
vähemmin keskieräiseksi. Näiden joukossa tavataan mestarin
kauniimpia teoksia niinkuin "Talo Kurussa" ja "Näköala torpan
tienoilta Kurussa" (taideyhdistyksen omat), "Aihe Torisevalta",
"Postitie Suomessa" ja "Sadeilmanaihe Näsijärveltä", "Rajuilma
Näsijärvellä" ja "Humalatarha" sekä lopuksi "Helteinen kesäpäivä"
(Yliopiston piirustussalissa) ja "Ihanteellinen maisema"
(taideyhdistyksen kokoelmassa). Useissa Holmbergin viime ajan
maalauksissa vivahtaa väritys hopeanharmajaan, jota vastoin
varhemmissa kullankarva on voitolla. Kevätpuolella 1860 tapahtui
taiteilijalle se kunnia, että hänelle tarjottiin professorin virka
Weimariin perustettavassa taideakatemiassa — tarjoomus, joka
suuriruhtinaan oikusta myöhemmin peruutettiin. Seuraavana syksynä
vei säälimätön keuhkotauti hänet hautaan, ennenkuin hän oli
täyttänyt kolmannen kymmenennen ikävuotensa. Holmbergin
maisemamaalaus oli aikansa oma varsinkin siinä, että jokainen
hänen taulunsa on huolellisesti ajateltu sommittelu, samalla kuin
jokainen erityiskohta oli luonnosta otettu. Sommittelutaidossa,
valojen ja varjojen valitsemis- ja järjestämiskyvyssä sekä ihanien
viivojen keksimisessä, jossa hän oli omakseen ottanut ja kehittänyt
paraimman mitä Düsseldorfin koulu voi hänelle opettaa, tuskin
kukaan onkaan häntä etevämpi. Tämän taitonsa kautta, joka joskus

johti häntä paikallisluonteen todellisuutta himmentävään
ihanteellisuuteen, oli hän kouluun kuuluva; muuten oli hän muita
suorempi "naturalisti" ja astui siten korkeimmilleen kehjettyänsä
edistyksen etunenässä. Akvarelliharjoitelmissaan aikaansai hän
tehovoiman semmoisen, jonka vertaista ei silloin oltu nähty. Niissä oli
hän enimmin aikansa edellä. Muutoin oli Holmberg
maisemanmaalaajana lyyrikko puhdasta suomalaista luonnetta;
kotimainen luonto määräsi ikäpäiviksi hänen aihevalintansa.
Mieluimmin hän maalasi metsää taikka taloa, milloin järven rannalla
milloin viljellyssä seudussa, josta ei koskaan puita puutu; elolliskuvia
hän käyttää säästäväisesti. Mitä ylimalkaan suomalaisen maiseman
luonteesen tulee, ei tähän saakka yksikään ole sitä todellisemmin
eikä alkuperäisemmin kuvannut.[24] Holmberg, ensimäinen
suomalainen taiteilija, joka on kohonnut aikansa edistyneimmän
taiteen kannalle, on suuresti vaikuttanut taideoloihimme:
suoranaisesti siten, että hän mahtavasti kohotti meillä vallitsevat
käsitykset ja vaatimukset taiteesen nähden sekä välillisesti siten, että
hän perusti 1850-luvulta luettavan düsseldorfilaisen suunnan
taiteemme kehityksessä.
Yhdessä jaksossa lueteltakoon muutkin tämän suunnan
vanhemman taiteilijapolven jäsenet, nimittäin ne, jotka 1850-luvun
kuluessa opiskelivat Düsseldorfissa. Etevin näistä oli historia- ja
muotokuvanmaalaaja Eerik Juhana Löfgren (s. 1825 ja k. 1884
Turussa), joka taideyhdistyksen matkarahan saatuansa saapui
Düsseldorfiin samana vuonna kuin Holmberg. Hän oli jo v. 1842
päässyt Tukholman taideakatemiaan, siellä yhä edelleen opiskellut ja
sieltä pitäen kotimaahansa lähettänyt ensimäisen huomiota
ansaitsevan teoksensa, "Psyche" (1851). Düsseldorfissa oli Löfgren
viisi vuotta, työskennellen Hildebrandtin ja Mengelbergin ohjaamana,
mutta saamatta paljoa tehdyksi. Hän oli näet hyvin lahjakas, mutta

hidasluontoinen henkilö. Tämän ajan maalauksia ovat suuri
alttaritaulu "Kristus Getsemanessa" (Jaakimvaaran kirkossa), F.
Cygnaeuksen muotokuva (yliopiston oma) sekä "Hagar ja Ismael
erämaassa" (1858, taideyhdistyksen kokoelmassa). Palattuansa
kotimaahan asettui hän Helsinkiin, jossa enemmiten maalasi sekä
tekotavan että luonteenkäsityksen puolesta osaksi sangen eteviä
muotokuvia, niinkuin paroni K. Munckin, kreivi A. Armfeltin ja kenties
vähemmällä menestyksellä J. L. Runebergin (kaikki kolme
Yliopistossa), F. Cygnaeuksen sekä Z. Topeliuksen (Ylioppilastalossa)
y.m. V. 1862 hän lähti Parisiin, jonka matkan kypsynyt hedelmä oli
taiteilijan kaunis ja kiitetty historiamaalaus "Eerik XIV ja Kaarina
Maununtytär" (1864), ja myöhemmin v. 1879 Müncheniin, missä
valmisti kaksi suurempaa teosta, "Kristuksen kirkastus" (Someron
kirkossa) ja "Vallasnainen menneen vuosisadan puvussa"
(taideyhdistyksen kokoelmassa). Tosin ovat molemmat teokset
jääneet viimeistelyä vaille, mutta kumminkin ne osottavat
maalaajassa olleen kehityskykyä silloinkin kuin hautaan hivuttava
kivulloisuus jo oli alkanut. Taiteilijana oli Löfgren haaveksivainen,
alati ihanteellisuutta tähtäävä. Hänen maalauksensa eivät ole
piirustukseltaan eivätkä ylimalkaan teknilliseltä kannalta katsoen
nuhteettomia, mutta kun niissä kuvastuu alkuperäisen taiteilijan
omituinen hienotunteinen käsitystapa, on niiden arvo pysyvää
laatua. Vaikutukseltaan taiteen kehitykseen ei Löfgren ole verrattava
Holmbergiin, siksi oli hänen tuotteliaisuutensa liian vähäinen, mutta
kuitenkin on hän omalla alallaan vielä luettava taiteemme
tienraivaajain joukkoon, sillä kaikkine omituisuuksineen oli hän
ensimäisiä todellisia taiteilijoita meidän maassa.
Sitten kun paljon lupaava laatukuvanmaalaajan-alku, R. W.
Ekmanin veljenpoika Kaarle Andreas Ekman (s. Wiipurissa 1833, k.
Düsseldorfissa 1855), oli tuskin vuoden oltuaan taideakatemian

oppilaana, kuollut, tuli v. 1857 Düsseldorfiin neiti Aleksandra
Frosterus, sittemmin rouva Såltin (s. Ingossa 1837), ruvetakseen
myöskin hän laatukuvanmaalaajaksi. Tämä R. W. Ekmanin oppilas
antautui Mengelbergin johdannon alaiseksi ja edistyi hyvästi. Hänen
teoksensa taideyhdistyksen kokoelmassa "Venematka kirkkomaalle"
(1861), "Äiti nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä" (1862) y.m. sitä
todistavat, vaikka niissä enemmän huomaa silloisen koulusuunnan
kuin itsenäisen taiteilijaluonteen leiman. Mentyänsä v. 1866 naimisiin
ja jouduttuaan leskeksi 1873, on maalaajatar tämän jälkeen ollut
opettajana Turun piirustuskoulussa ja maalannut toistakymmentä
alttaritaulua, siis enemmän kuin tiettävästi kukaan muu paitse R. W.
Ekman.
Taideyhdistyksen näyttelyissä 1850-luvulla nähtiin paljon
maisemamaalauksia, mutta melkoinen määrä oli lähtenyt nykyään
unohtuneiden dilettantein käsistä. Kaksi naista, Augusta E. Soldan (s.
Lappeenrannassa 1826, k. Sortavalassa 1886) ja U. Viktoria Åberg
(s. Loviisassa 1824), tuli kuitenkin Holmbergin aikana Düsseldorfiin,
edellinen v. 1857, jälkimäinen v. 1858. Neiti Soldan näytteli aikoinaan
taideyhdistyksen näyttelyissä monta sekä suomalais- että
norjalaisaiheista maisemaa, mutta rupesi myöhemmin
opettajatareksi. Sitä vastoin on neiti Åberg pysynyt taiteelle
uskollisena, vaikka hän, ulkomaalla kun asuskelee, on kotimaassa
melkein tuntematon. Taideyhdistyksen kokoelmassa on hänen
maalaamansa "Savonlinnan näköala" (1864) ja keis. palatsissa
"Monrepos" (1865).
* * * * *
Tässä on tilaa suotava muutamille taiteilijoille, jotka eivät
kehityksen ja ajan puolesta sovi ennen mainitsemiin suomalaisten

taiteilijain pääryhmiin. Taideyhdistyksen ensimäisissä näyttelyissä
herätti Edla Gustava Jansson (s. Helsingissä 1817), Lindhin ja
Tukholman taideakatemian oppilas, hyviä toiveita laatukuvillaan,
joista "Kehräävä muori" on taideyhdistyksen kokoelmassa; mutta
avioliitto (ruots. historiamaalaajan N. J. O. Blommerin kanssa) ja
kivulloisuus vieroittivat hänet taiteesta. Huomattavaa taipumusta
maalaukseen oli myöskin myöhemmin koulunopettajattareksi
ruvenneella Elisabet Blomqvistilla (s. Helsingissä 1827), joka,
opiskeltuaan ainoastaan kotimaassa, herätti suurta ihastusta
taulullaan "Hanna kangaspuissa" (Runebergin mukaan) 1851 v:n
näyttelyssä.
Vaikka vaan puoleksi suomalainen on Vladimir Swertschkoff'kin (s.
Loviisassa 1821, k. Firenzessä 1888) muistettava. Kenralimajurin
poikana rupesi hän ensin sotapalvelukseen, mutta ryhtyi sittemmin
v:sta 1844 taiteen viljelykseen, jossa Legler ja Kruskopf olivat olleet
hänen ensimäisinä opettajinansa. Hän harjoitteli myöhemmin
opinnoita Pietarissa, Roomassa, Münchenissä ja Parisissa (Couture'n
luona) ja vietti milt'ei koko elämänsä ulkomailla. Tässä mainittakoon
vaan mitä hän on tehnyt Suomessa tahi Suomea varten. V. 1854 hän
julkaisi kivipiirrosteoksen "Kuvia sodasta Suomessa 1854" sekä
maalasi saman sodan johdosta ison sotamaalauksen ja pari
muotokuvaa (Helsingin keis. palatsissa). V. 1867 perustettuansa
Schleissheimissä Münchenin lähellä tehtaan lasimaalausta varten,
teetti hän siinä muutamia mitä kauniimpia koko ikkunan täyttäviä
lasimaalauksia Turun tuomiokirkkoa varten, nimittäin "Kaarina
Maununtytär laskien pois kruununsa", "Kristus ristinpuussa" ja
"Kustaa II Aadolf Eevert Hornin kuolinvuoteen vieressä". Tällä
taiteellisesti ja muutenkin kallisarvoisella lahjalla, puhumattakaan
hänen muista lahjoituksistaan on Swertschkoff ikipäiviksi kiinnittänyt
muistonsa synnyinmaahansa ja erittäinkin Turkuun, jota hän

nuoruudessaan oli oppinut rakastamaan. Viime vuosinaan maalasi
hän oivallisia "Stilleben"-kuvia, joista yksi, "Kaaliksia kellarissa"
(1883) on taideyhdistyksen kokoelmassa. Melkein päin vastaiseen
tapaan muodostui Severin G. Falkmanin (s. Tukholmassa 1831, k.
Helsingissä 1889) elämä, hän kun näet oli ulkomaalla syntynyt ja
täällä suomalaistui. Perhe muutti näet 1840-luvulla Helsinkiin, missä
Falkman tuli ylioppilaaksi v. 1850. Hän oli jo ennen tuloansa
nauttinut opetusta piirustuksessa ja lähti v. 1857 useaksi vuodeksi
Parisiin. Myöhemmin oleskeli hän monta vuotta Roomassa, jonka
luonto ja taide valtavasti vaikutti taiteilijaan ja josta hän v. 1870
palasi Helsinkiin. Falkman on ylipäätään harjoittanut
laatukuvamaalausta; useimmat taulunsa ovat aiheeltaan italialaisia.
Paraimmissa (esim. "Kaksi munkkia" 1864) on tuon kuuluisan T.
Couturen koulussa opittu värityksensä jotenkin sopusointuinen,
mutta toisissa "Italialainen talonpoikaisperhe Subiacon seuduilta",
(1864, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja etenkin myöhemmissä ei
voimakkaita raskasluontoisia väriaineksia ole riittävästi toisiinsa
sulatettu. Hänen muotokuvistaan mainitsemme suomalaisen
näyttelijän O. Vilhon, esitettynä Molière'n saiturina. Taiteilija oli
muutoin vähän tuottelias. Sitä vastoin rakasti hän tutkia entisten
aikojen tyylimuotoja ja pukuja. Tätä hänen taipumustaan on
kiittäminen suuresta historiamaalauksesta "Kaarlo Knuutinpoika
Bonde, lähtiessään Viipurin linnasta kuningasvaaleihin Tukholmaan
1448" (1885, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja kansatieteellisestä
kuvateoksesta "Itä-Suomessa". Falkman oli viimeisenä kahtena
vuosikymmenenään hienona taiteen ja taideteollisuuden tuntijana
Helsingin taide-elämän johtavia henkilöitä.
Pari vuotta myöhemmin saapui Parisiin laatukuvanmaalaaja Aadolf
von Becker (s. Helsingissä 1831), joka jo virkamiesuralla oli ehtinyt
Turun hovioikeuden palvelukseen, ennenkuin hän lopullisesti päätti

ruveta taiteilijaksi. Opiskeltuansa muutamia vuosia Köpenhaminassa
sekä muutaman kuukauden Düsseldorfissa, asettui hän Parisiin,
tullakseen Suomen ensimäiseksi maalaajaksi, jonka koko varsinainen
kehitys on ollut ranskalaisen vaikutuksen alaisena. Ensiksi ja
pisimmän ajan maalasi hän T. Couturen, myöhemmin myöskin
Cogniet'in, Hebert'n ja Bonnat'in ateliereissä. Helsinkiin palattuansa
on hän v:sta 1869 ollut opettajana yliopiston piirustuskoulussa, joka
hänen toimestaan on asetettu nykyajan vaatimuksia vastaavaan
kuntoon, ja sen ohessa ahkerasti vaikuttanut yksityisenä opettajana.
Sillä välin on hän tavan takaa käynyt Parisissa. Hänen lukuisat
taulunsa, joista melkoinen määrä on ollut näytteillä Parisin
salongissa, kuvaavat pääasiallisesti pikku kohtauksia ranskalaisen
työväen sekä Suomen talonpoikain elämästä. Mielellään on hän
kuvannut lapsia, milloin missäkin toimessa. Vaikka maalausten
sommitus usein tuntuu enemmän mietityltä kuin välittömästi
luonnosta otetulta, ovat tämän taitavan maalaajan sekä
piirustukseltaan että väritykseltään huolellisesti suoritetut teokset
ulkomaallakin herättäneet huomiota. Kotimaassa oli hän kauan ja
oikeudella enimmin kiitetty laatukuvamaalauksen edustaja, sillä
niinkuin Holmberg maisemamaalauksessa oli v. Becker
laatukuvamaalauksessa ensimäinen aikansa kehityskannalle
kohonnut maalaaja. Ranskalaisuudellaan on hän muutoin viitannut
siihen suuntaan, jonne nuorin taiteilijapolvemme oli kääntyvä, v.
Beckerin tauluista mainitsemme pääteoksina taulut "Korttipeli
ranskalaisessa kapakassa" (1869, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja
kotimaisaiheinen "Sairasvuoteen ääressä" (1874, keis. palatsissa).
Molemmissa hän esittäikse eteväksi, värityksen puolesta Couturen
atelierista tulleeksi taiteilijaksi. Muita ovat "Après le diner" (keis.
palatsissa), "Pienokaisen esittely", "Kahvilassa" ja "Ennen
metsästystä" (1880). Viime mainittu taideyhdistyksen omistama

maalaus sekä muut myöhäisemmät osottavat värityksen käyneen
raskaammaksi ja tummemmaksi samalla kuin tuotteliaisuus on
vähennyt.
Vihdoin on tähän ryhmään luettava maisemanmaalaaja Julia F. de
Cock-Stigzelius (s. Turussa 1840), joka R. W. Ekmanin oppilaana
oltuaan opiskeli Tukholmassa ja Parisissa ja mentyään (1880)
naimisiin belgialaisen maisemanmaalaajan Cesar de Cock'in kanssa
silloin tällöin on lähettänyt kotimaahan uusimman ulko-
ilmamaalauksen tapaan suoritettuja maisemakuvia, sekä laatukuvan-
ja maisemanmaalaaja Sigfrid Aukusti Keinänen (s. Kuopiossa 1841).
Jälkimäinen on, saatuaan taiteellisen opetuksensa kotimaassa,
Köpenhaminassa ja Tukholmassa, toiminut piirustuksen opettajana
Helsingissä, mutta sen ohella 1870-luvulta alkaen maalannut
aiheeltaan itäsuomalaisia, luonnollisen todenperäisiä laatukuvia
("Juttutuvassa käräjillä", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa) ja
maisemia. Sitä paitse on hän Kalevalan kuvittamista varten
toimitetuissa kilpailuissa saanut palkintoja sommituksistansa.
* * * * *
Jo edellisessä on mainittu monta vielä elävää ja työskentelevää
maalaajaa. Nyt kun käymme tutustumaan düsseldorfilaisen
koulusuunnan nuorempaan taiteilijapolveen, tapaamme yhä
useammin täydessä toimessa olevia maalaajia. Se pakoittaa
lyhentämään esitystä ja rajoittamaan arvostelua, mahdollista
vähimpään.
Werner Holmberg oli kuollut liian nuorena kasvattaaksensa
oppilaita; mutta kuitenkin oli hänen loistava jos lyhytkin
taiteilijatoimensa pääasiassa syynä siihen, että kaksi nuorempaa
kykyä etsiessään opetusta Düsseldorfissa tuli niin sanoaksemme

hänen maisemamaalauksensa perilliseksi. Ne ovat M. Hjalmar
Munsterhjelm (s. Tuuloisissa 1840) ja Berndt A. Lindholm (s.
Loviisassa 1841), jotka vielä tänä päivänä ovat suomalaisen
maisemamaalauksen pääedustajat. Munsterhjelm tuli Düsseldorfiin
pari kuukautta ennen Holmbergin kuolemaa ja sai kohta Guden
opettajakseen. Kun tämä mestari erosi Düsseldorfin
taideakatemiasta, kääntyi oppilas Oswald Achenbach'in puoleen,
mutta v. 1866 muutti hän Karlsruheen, jossa jälleen kolme vuotta
nautti Guden ohjausta. Itsenäiseksi taiteilijaksi varttuneena on
Munsterhjelm toiminut Helsingissä, ollen kuitenkin 1870-luvun
keskivaiheilla pari vuotta Münchenissä ja käyden 1880-luvun alussa
Düsseldorfissa ja Parisissa. Jo 1860-luvulla oli maalaaja tehnyt
nimensä tunnetuksi ulkomailla, jonne hän silloin ja myöhemminkin
on myynyt suuren osan taulujansa; suurempi osa on kuitenkin jäänyt
tänne kotimaahan, missä hän jo kauan on ollut yleisimmin suosittuja
taiteilijoita. Munsterhjelmin useimmat taulut kuvaavat Suomen
sisämaan, eritoten Hämeen luontoa, josta hän mieluimmin valitsee
aiheeksensa järven, joen tahi puron elähyttämiä maisemia. Näitä
maisemiaan hän erinomaisella taidolla ja tekotavan siroudella esittää,
milloin minkin vuoden- ja vuorokauden ajan valaistuksessa, milloin
kirkkaan, milloin pilvisen taivahan alla; mutta säännöllisesti on
idyllimäisen vieno runollisuus kuvan päätunnusmerkkinä. Hän on
ylimalkaan koko aikansa noudattanut tuota Düsseldorfissa opittua
tapaa sommitella taulu atelierissa osaksi harjoitelmain, mutta vielä
enemmän muiston avulla. Maiseman muoto ja viivat eivät kuitenkaan
ole hänen teoksissaan läheskään niin tärkeä puoli kuin väritys, johon
hän ennen kaikkea luottaa Suomen luonnon vaihtelevaa mielialaa
tulkitessansa. Ainoastaan viime aikoina on hän joskus yrittänyt n.s.
ulkoilmamaalaustakin. Arvattavasti näiden kokeiden johdosta ja
tietysti myöskin uusimman maalauksen vaikutuksesta ylipäätään on

maalaaja viimeisellä vuosikymmenellä teoksissaan noudattanut yhä
heleämmäksi viritettyä väriasteikkoa. Munsterhjelmin taulut ovat niin
lukuisat — noin 5-600 — että eri teosten mainitseminen tuskin voi
tulla kysymykseen; taideyhdistyksen kokoelmassa on useita
eriaikuisia, niinkuin "Suomalainen maantie" (1865), "Hämäläinen talo
talvimaisemassa" (1866), "Laiduin Hämeessä" (1881), "Maantie
Hämeessä" (1883), "Ehtoo saaristossa" (1886). "Marraskuunilta"
(1889) ja keis. palatsissa "Järvimaisema" (1880). "Ensi lumi" (1886)
on yksityisen oma. — Lindholm oli, ennenkuin tuli ylioppilaaksi 1862,
harjoittanut piirustusta ja maalausta Knutsonin ja R. W. Ekmanin
johdolla. M. Holmbergin teokset saivat hänen lopullisesti valitsemaan
maisemamaalauksen alakseen, ja mainittuna vuonna lähti hän
Düsseldorfiin. Käytyänsä pari vuotta taideakatemiassa, hän matkusti
1864 Baieriin ystävänsä Philip Rothin kanssa, joka siellä ohjasi hänen
työtänsä. Vv. 1865-67 oli hän Karlsruhessa Guden oppilaana, mutta
työskenteli sitten v:sta 1868 aina 1870-luvun keskivaiheille saakka
Parisissa, jossa mainiot maisemanmaalaajat Daubigny ja Corot ovat
enimmin vaikuttaneet häneen. V:sta 1875 asuu hän Göteborgissa.
Vaikka Lindholm täten on enimmältään oleskellut ulkomailla, ei hän
kuitenkaan ole maastamme vieraantunut. Paitse viime aikoina on
hän käsitellyt paljo kotimaisia aiheita ja usein lähettämällä taulujansa
näyttelyihin Helsinkiin osottanut itsensä Suomen taiteilijapiiriin
kuuluvaksi. Jo aiheiden valinnassa ilmaantuu Lindholmin eroavaisuus
Munsterhjelmista, jonka rinnalla hän muutoin on valloittanut
pysyväisen sijan yleisömme suosiossa. Lindholm rakastaa enimmin
raikas-ilmaista havumetsää ja saaristo- tai merenrannikko-maisemia.
Hän on suorempi ja tarmokkaampi tosiluonnon kuvaaja, vähemmin
kysyen onko aihe itsessään entiseen tapaan runollinen. Tämä hänen
taiteensa realistisempi ja uudenaikaisempi luonne on saanut
vahvistuksensa ranskalaisista opinnoista, jotka myöskin ovat

johtaneet hänen teknilliseen mestariuteen ja siihen
ulkoilmamaalauksen raittiuteen, joka nykyään on hänen teoksilleen
omituinen. Etevimpiä taulujansa on "Havumetsiin sisusta" v:lta 1882
(yksityisen omistama Helsingissä); muita löytyy taideyhdistyksen ja
keis. palatsin kokoelmissa, nimittäin: "Metsämaisema Itä-Suomesta"
(1866), "Höyrylaiva jäässä" (1875), "Näköala Hisingen saaressa
Göteborgin lähellä" (1876), "Laksen järvi Ruotsin Dalslannissa"
(1885) y.m. ja yksityisen hallussa "Metsälampi" (s. v:lta).
Paitse näitä ovat useat muutkin suomalaiset maalaajat 1860-
luvulla opiskelleet Düsseldorfissa ja Karlsruhessa. Oskar C. Kleineh
(s. Helsingissä 1846), oli siellä vuosina 1866-70. V. 1869 kävi hän
Bretagnessa, josta otti aiheita sekä meri- että arkkitehtuuri
maalauksiin. Erottuaan Karlsruhesta ja Gudesta, nautti hän 1870-
luvun alkupuolella merimaalaajan Bogoljubow'in ohjausta Pietarin
taideakatemiassa. Vv. 1879-80 oleskeli hän Norjassa, josta niinikään
on valinnut monta aihetta käsitelläkseen, mutta muutoin on hän
asunut Helsingissä melkein ainoana merimaalaajanamme saavuttaen
melkoista suosiota yleisön puolelta. Taideyhdistyksellä on "Katu
Quimper'istä Bretagnessa" (1871), "Katu Quimper'istä Bretagnessa,
yö-valaistuksessa", "Douarnenez'in satama Bretagnessa" (1873).
Torsten A. Waenerberg (s. Porvoossa 1846), joka suoritettuaan
ylioppilastutkinnon v. 1865 antautui taiteilijaksi, on ollut edellisen
toveri molemmissa noissa taidekaupungeissa. Myöhemmin on hän
pari kertaa käynyt Hollannissa, jonka rannikoilta hän on tuonut
aiheen useaan tauluun. Opettajatoimi Turun piirustuskoulussa (1874-
87) sekä taideyhdistyksen taidekokoelman intendentin virka v:sta
1887, jolloin suomalaisen taiteen ja taiteilijain harras ja toimelias
ystävä B. O. Schauman siitä luopui, ovat jossakin määrin ehkäisseet
maalaajan tuotteliaisuutta. Hänen maisemistaan mainittakoon "Ilta
Hoglannissa" (1974), "Sydänkesä Hoglannilla" (1891) ja

hollahtilaisaiheinen "Ilta rantavalleilla" (1889). Näihin liittyy kaksi
naispuolista maisemanmaalaajaa nimittäin Emma von Schantz, synt.
Gyldén (s. 1835 ja k. 1874 Helsingissä) ja Fanny M. Churberg (s.
Waasassa 1845). Edellinen, joka Godenhjelmin ja ruotsalaisen
maisemanmaalaajan E. Bergh'in johdon alta vihdoin tuli Guden
oppilaaksi, esiintyi jo v:sta 1861 taideyhdistyksen näyttelyissä
teoksilla, jotka huolimatta teknillisistä puutteista runollisen mielialan
ja yksinkertaisen somuuden kautta herättivät mieltymystä.
Jälkimäinen nautti muun muassa Lindholmin opetusta, ennenkuin
hän v. 1867 moneksi vuodeksi lähti Düsseldorfiin. Hänen taulujensa
rohkeassa, jyrkistä vastakohdista omituisessa värityksessä ilmaantuu
peräti itsenäinen luonnonkäsitys ("Auringonlaskun jälkeen,
talvimaisema", 1880, taideyhdistyksen kokoelmassa). Kun
kivulloisuus esti häntä maalaamasta, ryhtyi hän "Suomen käsityön
ystäväin" nimisen yhdistyksen perustajana suurella innolla ja
menestyksellä harrastamaan alkuperäisten suomalaisten kuosien
käytäntöä nykyajan tarpeisiin — asia, jota tämä lahjakas nainen on
sanomalehdissäkin taidokkaasti ajanut. — Vielä myöhemmin ovat
samoja polkuja käyneet J. Fridolf Weurlander (s. Kuopiossa 1851) ja
Elias Haukka (s. Lemin pitäjässä 1853), molemmat alkuansa
taideyhdistyksen ja Hj. Munsterhjelmin oppilaita.
Ensimäisenä henkilömaalaajain joukossa sopii mainita A. Fredrik
Ahlstedt'in (s. Turussa 1839), koska hän samalla on
maisemanmaalaaja ja siis oikeastaan molempain ryhmäin välillä. Jo
1850-luvun alkupuolella rupesi hän opettelemaan maalausta R. W.
Ekmanin johdolla, mutta täytyi sittemmin kauan muun muassa
muotokuvia maalaten harjoitella taidettaan omin päin, siksi kuin hän
1860-luvun loppupuolella pääsi ensin Tukholman taideakatemiaan ja
E. Bergh'in oppilaaksi ja vihdoin (1869) Düsseldorfiin, jossa hän,
sota-aika poisluettuna, on ollut neljä vuotta. Kotimaassa hän on ollut

ahkerimpia opettajia. Ahlstedtin etevimmät ja tunnokkaan
suorituksensa puolesta arvokkaat teokset ovat joko muotokuvia
niinkuin talonpoikaissäädyn puheenjohtajan A. Mäkipeskan, tohtori
N. H. Pinellon, arkkipiispa T. T. Renvallin ja kenralitirehtöri F.
Saltzmanin taikka maalauksia, joissa nähdään henkilöitä
maisemassa, niinkuin "Lepo leikkuun aikana" taideyhdistyksen
kokoelmassa, "Luistelijat" y.m. Varsinaista henkilömaalaajaa esiintyi
samaan aikaan ainoastaan kolme. Ensimäinen niitä oli neiti H. A.
Viktorine Nordensvan (s. 1838 ja k. 1872 Hämeenlinnassa),
yksinäinen siinä, että hän sisällisestä taipumuksesta suorastaan
ryhtyi uskonnolliseen maalaukseen. Kotimaassa olivat Godenhjelm ja
Löfgren hänen opettajansa, mutta v. 1864 tuli hän Düsseldorfissa
ensin Mengelbergin ja myöhemmin Virossa syntyneen realistisista
uskonnollista maalauksistaan tunnetun E. von Gebhardtin oppilaaksi.
Neiti Nordensvanin harvoissa valmistuneissa tauluissa ("Evankelista
Johannes" 1866, taideyhdistyksen kokoelmassa) ilmaantuu hyvä
koulutus ja hurskas mieli. Kaksi vuotta myöhemmin lähti R. W.
Ekmanin oppilas E. Arvid Liljelund (s. Uudessakaupungissa 1844)
Düsseldorfiin, perehtyäkseen laatukuvamaalaukseen, jota taiteen
haaraa hän 1870- ja 1880-luvuillakin eri matkoilla on harjoitellut
Münchenissä, missä hän m.m. on maalannut "Kirkkoon hankkiaiset"
(1872), ja Parisissa sekä taas uudelleen Düsseldorfissa. Tämä
maalaaja on menestyksellä käsitellyt aiheita kotimaisen
maalaiskansan elämästä, niinkuin tauluissa "Säkylän pukuin osto",
"Kellonvaihtajat", aihe Pohjanmaan Korsnäs'istä, y.m. Hän on
vaikuttanut opettajana Helsingissä, Wiipurissa sekä viime aikoina
oleskellut milloin missäkin maaseutukaupungissa etupäässä
maalaten muotokuvia.

Edellisen toverina Düsseldorfissa oli Kaarle Emanuel Jansson (s.
Ahvenanmaalla Finströmin pitäjäässä 1846, k. 1874), joka on
luettava Suomen nerokkaimpien taiteilijain joukkoon. Provasti F. K.
von Knorring, joka ensin huomasi mitkä luonnonlahjat piilivät tässä
talonpoikaisista vanhemmista syntyneessä taiteilijanalussa, toimitti
hänelle taideyhdistykseltä apurahan, millä hän pääsi Turkuun R. W.
Ekmanin oppilaaksi. Vuosina 1862-67 kävi hän Tukholman
taideakatemiassa erittäin historiamaalaaja J. C. Boklundin
ohjaamana ja muutti v. 1868 Düsseldorfiin, missä sai kuuluisan
laatukuvanmaalaajan B. Vautier'in opettajakseen. Täällä hänen
varhain ja nopeasti kehinnyt taiteensa vakaantui, ja hän alkoi luoda
pikku laatukuviansa ahvenanmaalaisesta kansanelämästä. V. 1870
tuli hän vuoden ajaksi Suomeen, mutta lähti sitten uudestaan
Düsseldorfiin ja sieltä Italiaan ja Schweitziin etsiäkseen parannusta
uhkaavaan keuhkotautiinsa. Toivottamana hän vihdoin palasi kotia
kuollakseen. Ne taulut, jotka sekä kotimaassa että ulkomailla ovat
tuottaneet Janssonille alkavan mestarin nimen, ovat "Risti-ässä",
kohtaus ahvenanmaalaisessa kajutassa (taideyhdistyksen
kokoelmassa), "Kosinta" ja "Ropo haaviin" (J. L. Runebergin kodissa
Porvoossa), kaikki aiheeltaan taiteilijan kotiseuduilta. Niissä on
luonteva sommittelu ja raitis, lämmin väritys, sanalla sanoen
teknillinen suoritus yhtä etevä kuin luonteiden kuvaus, ja lisäksi se
nimittämätön alkuperäisyyden sävy, joka antaa tositaiteilijan
tuotteille tehokkaimman viehätyksen. Janssonin varhainen poismeno
oli suurin tappio minkä Suomen taide oli Holmbergin jälkeen
kärsinyt.
Niinkuin edellisestä näkyy ovat useimmat "düsseldorfilaiskoulun"
taiteilijat olleet maisemanmaalaajia, samoin kuin suunnan perustaja
Werner Holmbergkin oli ollut, emmekä erehtyne, jos pidämme tämän

seikan melkoisessa määrässä hänen taiteensa aikaansaamana.
Viisitoista vuotta mestarin kuoleman perästä ei kuitenkaan hänen
jälkensä enään houkuttele nuorinta polvea, ja se isänmaallinen
innostus, jonka vallitessa oli ruvettu kotimaan ihanuutta kuvaamaan,
on luonteeltaan muuttunut. Sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella
alalla on ryhdytty tosiasioihin, heränneen kansanhengen vaatimia
uudistuksia ja parannuksia harrastamaan, ja entinen, kaikille
yhteinen, ihanteellinen isänmaallisuus on vaihtunut vastakkaisia
puolueita kannustavaan intoon. Sanalla sanoen uusi realistisempi
aika on koittanut, ja ihan kuin itsestään tapahtuu myöskin käänne
taiteemme kehityksessä. Ranskan virkeintä elonvoimaa uhkuva taide
vetää vastustamattomasti taiteilijanalut puoleensa, ja 1880-luvulla
ovat lähes kaikki nuoret ja nuorimmat uuden, ranskalaisen koulun
miehiä. Ikäänkuin rajapyykkinä, josta uusi suunta alkaa, voidaan
pitää 1876 v:n yleistä näyttelyä. Siinä Suomen taide ensikerran
esiintyi julkisesti tavalla, joka osotti, kuinka odottamattomasti oli
edistytty taideyhdistyksen perustuksen jälkeen. Kun kymmenen
vuotta myöhemmin taiteilijat kutsuttiin 1885 v:n näyttelyyn oli tuo
muutos tapahtunut. Muutoin on vuosi 1876 taideyhdistyksenkin
historiassa käännekohtana muistettava. Silloin näet sai tämä yhdistys
kauppias Victor Hovingin tekemän testamentin kautta noin puoli
kolmatta sataa tuhatta markkaa suuren pääoman käytettäväkseen,
joten se voi ruveta entistä vaikuttavammin toimimaan taiteen
hyväksi.
Syynä mainitun taiteensuunnan muutoksen äkkinäisyyteen lienee
kai osaksi sekin, että nyt niinkuin 1850-luvullakin ensimäiseksi uuden
suunnan maalaajaksi ilmaantui harvinaisen lahjakas taiteilija. Se oli
näet Albert G. A. Edelfelt (s. Kiialan kartanossa Porvoon pitäjässä
1851), joka Janssonin kuolinvuonna ensiksi asettui Parisiin ja
verraten lyhyessä ajassa saavutti sellaisen nimen ja maineen, jonka

vertaista ei ainoallakaan Suomesta lähteneellä taiteilijalla ja harvalla
pohjoismaisellakaan on ollut. Jo koulunkäynnin aikana olivat hänen
taiteelliset taipumuksensa herättäneet huomiota, ja niin varhain oli
hän opetellut piirustamaan ja maalaamaan, että hän kohta
ylioppilaaksi tultuaan (1871) voi esiintyä taideyhdistyksen
näyttelyissä, mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin hän lopullisesti
päätti antautua maalaajaksi. Hän lähti silloin Antwerpeniin ja v. 1874
Parisiin, missä pääsi "Ecole des Beaux-Arts'iin" ja Gérômen
oppilaaksi. V. 1877 rupesi hän työskentelemään omassa
atelierissaan, ja jo samana vuonna herätti historiallis-peräinen
laatukuva "Kuningatar Blanka" huomiota Parisin salongissa, soma
hienotunteinen nuoruuden teos, jota ei taiteilijan myöhemmät
maalaukset ole saaneet unohtumaan. Tästä lähtien on taiteilija
säännöllisesti joka vuosi näytellyt yhtä tai useampaa taulua tuossa
maailman taiteen tärkeimmässä kilpailunäyttelyssä, siten jakaen
vuoden ajan, että hän on viettänyt kesänsä kotimaassa ja täällä
myöskin tavan mukaan maalannut vuoden pääteoksen salonkia
varten ja talvikaudet työskennellyt Parisissa. Jo 1870-luvun
loppupuolelta lukien on hän siellä saanut ostajia ja tilaajia tarpeen
mukaan, ja hänen teoksiansa on levinnyt ei ainoastaan useimpiin
euroopalaisiin maihin, vaan myöskin Amerikaan. Tutustuakseen eri
maiden ja aikojen taiteesen ja samalla harjoitelmia tehdäkseen, on
hän eri aikoina matkustellut milloin Italiassa ja Wälimeren rannoilla,
milloin Espanjassa, milloin Englannissa ja Hollannissa. Suomessa on
hän pääasiallisesti valinnut aiheensa Uusmaalta, Porvoon seuduilta,
sekä myöskin Itä-Suomesta ja Hämeestä. Edelfeltin nuoruuden
teoksiin ovat vielä luettavat historiamaalaukset "Kaarle herttua
herjaa Klaus Flemingin ruumista" (1878) ja "Poltettu kylä, kuvaus
nuijasodasta", joista edellinen kumminkin on luonteenkuvaukseltaan
tehokas ja teknillisesti ansiokas luoma. Kun hän sen jälkeen rupesi

nykyajan kansanelämää kuvaamaan teoksissa, joissa henkilöt tahi
kohtaus säännöllisesti ovat asetetut taivasalle, oli hän joutunut alalle,
jolla hän oli entistä paremmin menestyvä. Semmoisia tauluja ovat
Parisissa 3:nen luokan mitalilla palkittu "Ruumiinsaatto saaristossa"
(1881, Botkinin gallerissa Moskovassa), 2:sen luokan mitalilla palkittu
ja Parisin Luxembourgin galleriin ostettu "Jumalan palvelus
Uudenmaan saaristossa" (1882), "Merellä" (1884, Furstenbergin
gallerissa Göteborgissa), "Lauantai-ilta" (1886, Köpenhaminan
kunink. gallerissa), "Leikkiviä poikia merenrannassa" (s. v:na, kolme
melkein saman aiheista, joista yksi on Venäjän keisarinnalla ja toinen
Johnssonin gallerissa Philadelphiassa) ja "Kirkkomäellä" (1887,
taideyhdistyksen kokoelmassa). Aiheisen nähden on toinen
mainittuja suurisuuntaisin ja "Merellä" niminen, joka kuvaa
purjehtivaa luotsia tyttärineen, ehkä välittömin ja raitishenkisin,
mutta jokaisessa näkyy teknillisen mestariuden leima. Muita tämän
ryhmän lähellä, vaikkei kansanelämää kuvaavia ovat lisäksi
keisarinnan ostama "Koivujen alla" (1882), suuri monihenkilöinen
"Luxembourgin puutarhassa" (1886, yksityisellä Helsingissä) ja pari
kuvaa Köpenhaminan satamasta (1890, keisarillisten tilaamia).
Näiden luomien rinnalla on monipuolinen taiteilija, joka paitse
öljymaalausta myöskin suurimmalla taidolla harjoittelee vesiväri- ja
pastellimaalaustakin, maalannut toisia, jotka eivät ole vähemmin
taiteellisia. Niin on hän esim. tehnyt erittäin eteviä, osaksi
mestarillisia muotokuvia, joista sikseen jättämällä ulkomaalla
maalatut, ainoastaan mainittakoon muutamat kotimaassakin
tunnetut nimittäin taiteilijan äidin (1884), mainion tiedemiehen
Pasteur'in (1885), joka tuotti maalaajalle kunnialegionan ritariristin
(1880 v:n mailmannäyttelyn johdosta hän nimitettiin saman
ritarikunnan upseeriksi) ja ostettiin Parisin yliopistoon, Sorbonne'en,
Z. Topeliuksen (yliopistolla) ja kauppaneuvos J. Kurténin

(säätytalossa). Kolmessa viimeisessä on hän enentänyt luonteen
kuvauksen tehoa asettamalla kuvatun semmoiseen ympäristöön ja
tilaan, jotka ovat sopusoinnussa henkilön kanssa. Kolmas
runsaslukuinen teosten ryhmä näyttää aiheiden puolesta olevan
täydellisessä ristiriidassa noiden kansanelämää kuvaavien taulujen
kanssa. Niissä näet hienosti ja aistikkaasti kuvataan milloin
laatukuvan, milloin muotokuvan tapaan säätyluokan lapsia ja naisia
joko nykyajan Parisista taikka vallankumouksen ja 18:nen vuosisadan
ajoilta. Semmoisista mainitsemme vaan Keisarin omistaman "Kaksi
ystävää" (1881), Amerikaan myydyn "Isoäitini 10 vuoden vanhana"
ja "Pianon ääressä" (Göteborgin museossa). Neljännen ryhmän
muodostavat maisemakuvat, joihin taiteilija milt'ei säännöllisesti
käyttää vesiväriä. Aivan viime aikoina on Edelfelt luonut kaksi teosta,
jotka viittaavat ihan uuteen suuntaan nimittäin uskonnolliseen
maalaukseen. Ensimäinen oli varsinkin värityksen puolesta soma
"Jouluaamuksi" nimitetty Madonnan kuva (1889) ja toinen
"Mataleenan vesimatka", jossa taiteilija Kantelettaren samannimisen
runon mukaan on esittänyt keskellä suomalaista syysmaisemaa
syntisen vaimon polvillaan Jesuksen jalkojen juurella, molemmat
suomalaisessa puvussa (1890). Erinomaisella teknillisellä taidolla ja
tarkalla miettelyllä on hän antanut sommittelulle sen ylevyyden, joka
oli tarpeellinen rohkean yrityksen oikeuttamiseksi. Kun tämän lisäksi
tulee, että Edelfelt tänä vuonna kilpailun jälkeen on saanut
yliopistolta tilauksen maalata sen juhlasalia varten suuren, yliopiston
vihkimissaattoa v. 1640 kuvaavan seinämaalauksen, on ehkä syytä
toivoa, että tämä maalaaja, joka taiteensa puolesta kilpailee
aikakauden etevimpäin mestarien kanssa, perehtyy alaan, joka on
tuottava hänen teoksilleen aatteellisesti painavamman sisällyksen
kuin niillä tähän saakka ylipäätään on ollut.

Tässä seuraa muut tärkeimmät, Parisissa opiskelleet, nuoret
maalaajamme. Gunnar F. Berndtson (s. Helsingissä 1854) opetteli
piirustamaan taideyhdistyksen koulussa ja maalaamaan saksalaisen,
ahkerana muotokuvaajana tunnetun, muutaman vuoden
Helsingissäkin asuneen maalaajan B. Reinholdin johdolla jo ennen
kuin oli ylioppilastutkintonsa suorittanut (1872). Käytyänsä jonkun
aikaa polyteknisessä oppilaitoksessa lähti hän v. 1876 Parisiin, jossa
hänkin nautti opetusta Ecole des Beaux-Arts'issa ja Gérôme'en luona
ja sai v. 1878 ensimäisen taulunsa salonkiin näytteille. Berndtsonista
on kehittynyt laatu- ja muotokuvanmaalaaja, jonka omituisuus on
sekä piirustukseen että väritykseen nähden erinomaisen hieno ja
siro, melkein miniatyyrimaalausta muistuttava tekotapa. Hänen
etevimpiä teoksiaan ovat seuraavat, osaksi Parisissakin huomiota
herättäneet maalaukset: "Taiteentuntijoita Louvre'ssa" (1879,
yksityisellä Helsingissä), "Morsiamen laulu" 1881, kuvaus
parisilaisesta keskisäädystä (yksityisen suomalaisen oma, Parisissa),
v. 1882 Egyptiin tehdyn matkan hedelmät: "Arapialainen värjäri" ja
"Almée", keisarin ostama "Vakoilemassa" 1885, jota on seurannut
muitakin suomalaisen sotilaselämän kuvauksia, "Lepo matkalla"
(1886, taideyhdistyksen kokoelmassa) y.m. Kivulloisuus on
melkoisesti ehkäissyt tämän maalaajan tuotteliaisuutta, joka siitä
huolimatta on viime aikoina alkanut opettajana vaikuttaa Helsingissä.
Vuotta myöhemmin matkusti talokkaan poika, yhden vuoden
ylioppilaana ollut Aukusti Uotila (s. Urjalassa 1858, k. Ajaccio'ssa
Corsican saaressa 1886) Parisiin jatkaakseen taideyhdistyksen
koulussa ja yliopiston piirustussalissa aloitettuja taideopintojaan. Hän
pääsi Ecole des Beaux-Arts'iin ja Lehmann'in atelieriin oppilaaksi.
Varojen puute ja lisäksi sairaalloisuus piti hänet myöhemmin neljä
vuotta kotimaassa, josta hän keväällä 1885 lähti Nizza'an ja sieltä
Corsican saareen turhaan parannusta etsimään. Jo ensimäinen

Suomeen tullut taulunsa "Apelsiinityttö" (1879) herätti toiveita, jotka
kotona, taudin ahdistaessa, maalatut maisemat "Metsässä" (1883),
taideyhdistyksen kokoelmassa, ja "Vallinkoski" (1884) y.m. kuvat
ylläpitivät ja viimeiseltä matkalta kotiin lähetetyt todistivat
oikeutetuiksi. Tosin eivät nämäkään olleet kypsyneitä, mutta "Nizzan
tori" (taideyhdistyksen oma), "Kalastajia Välimerellä", "Ajaccio" y.m.
sekä keskieräiseksi jäänyt "Kalastajia Corsican rannalla" osottavat
alkuperäistä ja erinomaisen hienoa väriaistia, joka olisi taannut
Uotilalle itsenäisen aseman taiteessamme.
Paitse näitä on toista kymmentä suomalaista naista 1870- ja 80-
luvuilla Parisissa opiskellut paraasta päästä laatukuvamaalausta.
Niistä mainitsemme seuraavat H. Amelie Lundahl (s. Oulussa 1850),
Maria K. Wiik (s. Helsingissä 1853), Elin Danielson (s. Normark'ussa
lähellä Poria 1861), Helene S. Schjerfbeck (s. Helsingissä 1862) ja
Hanna Frosterus (s. Helsingissä 1867). Kaikki ovat saaneet
ensimäisen opetuksensa Helsingissä ja Parisissa työskennelleet eri
taiteilijain ateliereissa; 1880-luvun keskivaiheilla oleskelivat
suomalaiset naismaalaajat halusta Bretagnessa, josta ovat monta
aihetta ottaneet. Neiti Lundahlin pienet taulut kuvaavat tavan
mukaan kohtausta tai henkilöitä kesämaisemassa; taideyhdistyksen
kokoelmassa on hänen maalaamansa "La jardinière" (1885).
Taiteessaan edistynein ja vakaantunein on neiti Wiik, joka on luonut
sekä huomatuita laatukuvia niinkuin "Vastus" (1884), "Kukkien
keskellä" y.m. että oivallisia muotokuvia, niinkuin Ida Basilier-
Magelsenin, B. O. Schaumanin ja Th. Reinin. Neiti Danielson on
niinikään tullut tunnetuksi raittiisti maalattujen laatukuviensa kautta,
joissa on oma miellyttävä sävynsä: "Nuori äiti" (1885)
taideyhdistyksen kokoelmassa. Suuria toiveita on lahjakas neiti
Schjerfbeck herättänyt, vaikka itsenäistyminen näyttää hänelle
käyvän sangen vaikeaksi. Hänen teoksistaan mainittakoon

"Linköpingin vankilan pihalla v. 1600" (1882), "Kurjuuden lapsia"
(1883), "Wilhelm von Schwerin" ja taideyhdistyksen omistama
"Taudista parantuva" (1888). Neiti Frosterus, nykyään rouva
Segerstråhle, vihdoin on ilmaissut synnynnäistä kauneudenaistia
"Hartaus" nimisessä ja muissa tauluissaan. Näiden naismaalaajain
ryhmään liitettäköön lopuksi Margareta E. W. Kiseleff (s.
Münchenissä 1862), vaikka hän, joka on oppinsa saanut etupäässä
Schweitz'in Vevey'issä Rosalie Gay'n luona, kukkaismaalaajana heistä
eroaa.
Kaikkia muita 1880-luvulla Parisiin lähteneitä huomattavammat
ovat kumminkin seuraavat kaksi maalaajaa, nimittäin Eero N.
Järnefelt (s. Wiipurissa 1863) ja Aksel W. Gallén (s. Porissa 1865).
Helsingin suomalaisen alkeiskoulun läpikäyneenä Järnefelt tuli
ylioppilaaksi v. 1881 ja päätti silloin etenkin Lindholmin,
Munsterhjelmin ja Holmbergin maisemamaalauksen viehättämänä
ruveta taiteilijaksi. Ensin hän opiskeli neljä vuotta Pietarin
taideakatemiassa, mutta vasta v:sta 1886, jolloin hän muutti Parisiin
ja tuli T. Robert-Fleuryn oppilaaksi, pääsi hänen taiteilijakehityksensä
oikeaan vauhtiin. 1888 v:n salongissa Järnefeltillä oli näytteillä
laatukuva "Kapakassa" ja taideyhdistyksen näyttelyssä s.v. useita
teoksia, joista etevin oli "Savolaisvene". Jo näissä teoksissa hän
osottautui ranskalaisen koulun taitavaksi oppilaaksi, jonka
vakavanluontoinen realismi kuitenkin on omatakeinen ja
käsitykseltään terve. Myöhemmistä teoksista mainitsemme hienoa
väriaistia todistavat, raitisluontoiset maisemakuvat "Pyykkiranta"
(1889) ja "Maisema Pohjois-Savosta" (1891), sekä A. Ahlqvistin, A.
Meurmanin ja J. Ph. Palmenin muotokuvat. Talvikautena 1890-91
ollessaan Parisissa on nuori taiteilija muun muassa työskennellyt
kahden alttaritaulun suorittamiseksi ("ristiinnaulitseminen" Keuruun
ja "Jesus käypi veden päällä" Jyväskylän kirkkoa varten) ja

kilpailussa yliopiston juhlasalin seinämaalauksia varten saanut
palkinnon luonnoksistaan. Vaikka samasta taidekoulusta lähtenyt on
Gallén taiteilijaluonteeltaan melkoisesti eriävä. Erottuaan
ruotsalaisen normalikoulun neljänneltä luokalta nautti hän neljä
vuotta Helsingissä tarjona olevaa alkeisopetusta taiteessa ja lähti
sitten v. 1884 Parisiin tullakseen Bouguereau'n y.m. johdon alaiseksi.
Gallénin teoksissa ei kuitenkaan opettajain vaikutusta ole
huomattavissa, vaan on hän koko luontonsa vilkkaudella omistanut
Parisin taiteen edistyneimmän realismin perusjohteet. Jo kotona
näytteillä ollut "Akka kissan kanssa" oli hänen ensimäinen taulunsa
salongissa (1885). Vv. 1888 ja 1889 on hän Parisissa ja myöhemmin
Lontoossakin näytellyt "Kansanelämää" ja "Ensimäinen oppitunti"; ja
v. 1891 "Johanna kirkossa" ja "Haavakuume", jonka viimeisen taulun
tähden hän nimitettiin sen taiteilijaseuran jäseneksi, joka v:sta 1890
alkaen toimittaa näyttelyjä Marskentän palatsissa. Näihin kaikkiin
kansanelämän kuviin taiteilija on etsinyt aiheet Suomen sisämaista.
Hänen mieltymyksensä perisuomalaisiin aiheisiin osottaa myöskin
suuri kolmiosainen, valtion tilaama maalaus, jossa hän on kuvannut
Kalevalan Ainotarinaa. Gallén'in tekemistä muotokuvista ovat
seuraavat kaksi tärkeimmät, nimittäin tehtaanisännän G. A.
Serlachiuksen, jonka hän on kuvannut keskellä tehdastansa, ja
talonpoikaissäädyn puhemiehen K. J. Slotten. V. 1891 annettiin
taiteilijalle ensimäinen palkinto savokarjalaisen osakunnan
toimeenpanemassa kilpailussa Kalevan kuvittamista varten sekä
palkittiin hänen soinnutuksensa juur'ikään mainitussa yliopiston
toimittamassa kilpailussa. Tämän lahjakkaan taiteilijan teosten
tunnusmerkkinä on paitse erinomaista teknillistä taitoa
impressionismin tapainen realismi, väriaistin tuoreus ja harvinainen
kuvitusvoiman virkeys.

Ulkoilmamaalaus, jota nuoret taiteilijamme ovat oppineet Parisissa
yksinomaisesti suosimaan, on vaikuttanut sen, että useimmat heistä
maalaavat samalla aikaa sekä henkilö- että maisemakuvia.
Varsinaisia maisemanmaalaajia on sen tähden taiteemme
myöhimpänä kehitysjaksona tuskin ilmestynytkään. Ainoa mainittava
on Viktor A. Westerholm (s. Turussa 1860), joka saatuaan
alkuopetusta R. W. Ekmanin ja Th. Waenerbergin johdolla opiskeli
Düsseldorfissa taideakatemian ja Eug. Dückerin oppilaana. Tämän
ajan huomattavimmat teokset, henkilömaalaus "Atelierin sisusta,
sanomia lukeva mies" (1888) ja maisemakuva "Lokakuunpäivä
Ahvenanmaalla" (1885), molemmat taideyhdistyksen kokoelmassa,
ja "Ekkeröön postilaituri" (1885), ovat voimalliseen tekotapaan ja
maiseman mielialan käsittämiseen nähden arvokkaita, mutta
kuitenkin on Turun piirustuskoulun johtajana toimiva taiteilija sen
jälkeen parin Parisin matkan johdosta kerrassaan antautunut
ulkoilmamaalaajaksi tavoitellakseen välittömimpää luonnon
tulkitsemista.
* * * * *
Vaikka Suomen taiteen kehitys entisyyteen verrattuna on ollut
hämmästyttävän nopea, ja sen historialla siis on eteviä taiteilijoita ja
kauniita teoksia mainittavana, on toiselta puolen myöntäminen, että
näiden ilahuttavain ilmiöiden hajanaisuus vielä tekee vaikeaksi
huomata sitä yhdistävää "punaista lankaa", joka osottaisi ne yhden
maan ja yhden kansan tuottamiksi. Tosin voisi luetella yhteisiä
piirteitä ja niiden etupäässä huomauttaa siitä suoruudesta ja
teeskentelemättömyydestä, joka on suomalaisten taiteilijain
kiitettävin puoli, mutta ylipäätään on kehityskausi liian lyhyt
sentapaiseen arvosteluun.

Kuitenkaan ei ole syytä epäillä, että tuo yhtenäisyys kerran selvästi
ilmaantuisi. Jos myönnämmekin että ulkomaalaisen taiteen mahtava
vaikutus ja se uudenaikainen oppisääntö, joka unohtamalla
aatteellisen sisällyksen asettaa tekniikan taiteen pääasiaksi, yhteen
aikaan näytti johtavan kehitystä harhaan; niin on viime aikoina
jälleen ilmaantunut vastakkaisia oireita. Nuoremman polven
etevimmät maalaajat ja kuvanveistäjät osottavat näet jälleen
kasvavaa taipumusta palata kotimaisten aiheiden käsittelemiseen.
Tämä onkin ilahuttavin puoli nykyaikaisessa taiteessamme, sillä jos
taiteilijat verrattomasti edistyneemmällä teknillisellä taidolla
varustettuina alkavat noudattaa Ekmanin ja hänen aikalaistensa
osottamaa aihevalintaa, niin on taiteemme suomalaisuus taattu.
Viiteselitykset:
[1] J. R. Aspelin, Suomen asukkaat pakanuuden aikana,
Helsingissä 1885. sisältää tietoja ja kuvia näistä ja kohta alempana
mainituista muinaisesineistä.
[2] Vrt. W. Stassow, L'ornement national russe. Pietarissa 1872.
[3] Vrt. W. Lübke, Taiteen historia. I. s. 353.
[4] Vanhempien pilarien yläpuolelle jääneet entisten holviruoteiden
olkakivet ja muurissa nähtävät jäljet niiden kohdalla sekä akkunain
korkea asema osottaa, että keskilaivan seinät ovat yhtä myöhäisiä
kuin v. 1466 rakennettu uusi holvi.

Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com

Urban Transformations In The Usa Spaces Communities Representations 1 Aufl Julia Sattler Editor

About This Presentation

Slide Content

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

Urban Transformations In The Usa Spaces Communities Representations 1 Aufl Julia Sattler Editor

About This Presentation

Slide Content

Slide 1

Slide 2

Slide 3

Slide 5

Slide 7

Slide 8

Slide 9

Slide 10

Slide 11

Slide 13

Slide 14

Slide 15

Slide 16

Slide 17

Slide 18

Slide 19

Slide 20

Slide 21

Slide 22

Slide 23

Slide 24

Slide 25

Slide 26

Slide 27

Slide 28

Slide 29

Slide 30

Slide 31

Slide 33

Slide 34

Slide 35

Slide 36

Slide 37

Slide 38

Slide 39

Slide 40

Slide 41

Slide 42

Slide 43

Slide 44

Slide 45

Slide 46

Slide 47

Slide 48

Slide 49

Slide 50

Slide 51

Slide 52

Slide 53

Slide 54

Slide 55

Slide 56

Slide 57

Slide 58

Slide 59

Slide 60

Slide 61

Slide 62

Slide 63

Slide 64

Slide 65

Slide 66

Slide 67

Slide 68

Slide 69

Slide 70

Slide 71

Slide 72

Slide 73

Slide 74

Slide 75

Slide 76

Slide 77

Slide 78

Slide 79

Slide 80

Slide 81