kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin,
olkoonpa että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten
pauloihin, joita on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.
Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa
saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat — syntyessä ne alkavat
olemistansa, ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen
mittaan päästyä ne vanhenevat ja kuolevat — kaikki eivät ehdi
vanhaksikaan, mutta kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja
pyrkiessään olemassa oloon, sitä nopeammin jouduttavat
olemattomuuttansa, kuta nopeammin ne kasvavat ollakseen jotakin;
sellainen on heidän luontonsa laatu. Sen verran vaan olet olemista
heille antanut, koska ovat osia kokonaisuudesta, mikä aina vaan on
muodostumassa, mutta valmiina ei milloinkaan. Alinomaa vaihtuen,
syntyen ja kuollen ne muodostavat kaikkeuden, josta ovat osia.
Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta,
Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö aistillisen
rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina aikain alusta
ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat sielun
turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään olla levossa ja
levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä ei löydy lepopaikkaa
— eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan katoavat. Ken taitaa
niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas on, näet, havainto,
koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja hitaus niinmuodoin kuuluu
sen luontoon. Havainto riittää toisiin asioihin, joita varten se luotukin
on, vaan se ei riitä pidättämään kappaleita, jotka ovat kulkemassa
määrätystä alkupäästä määrättyä loppupäätä kohden. Sillä Sinun
sanastasi, jonka kautta ne luodaan, kuuluu niille "tästä ja tähän
asti".