silmin, taikka ehkä oikeammin: oltiin hereillään, vaan ei tohdittu
näyttää, että hereillään oltiin.
Unta ja pelkoa oli valtiollisella alalla ja sitä oli saman verran
muillakin aloilla. Niitä kansallishengen virvoittamisen yrityksiä, joita
1820-luvun nuoret, akateemiset kirjailijat olivat Mnemosynessä ja
Åbo Morgonbladetissa tehneet, ei katsottu ansaitsevan uudistaa. Ei
ollut olemassa ainoastaan uneliasta pelkoa, oli olemassa myöskin
valvova senssuuri. Sanomalehdistössä 1830-luvulla olivat
kansallisuus ja kansallishenki sanoja, joita hyvin varovasti piti
käyttää, ne esiintyivät ainoastaan koristuksina juhlallisemmassa
kirjoitustavassa. Eikä ne liene useammin esiintyneet jokapäiväisissä
puheissakaan. Suomenkieltä, joka oli suomalaisen kansallisuuden
varsinainen perustus, vielä vastaseksi, voinee sanoa, harvat tunsivat.
Me kasvava polvi tiesimme, että suomenkieli oli kansan suuren
enemmistön kieli, kuulimme sitä kadulla ja kyökissä, mutta että tällä
kielellä olisi muuta merkitystä, sitä emme oppineet. Herrasväen
joukossa ei yleensä tullut kysymykseen, että olisi luettu taikka opittu
suomenkieltä; suomenkielen halveksumisesta sen kumminkaan ei
tarvinnut johtua. Vanhempani esim. puhuivat usein ja kernaasti
keskenään suomea, mutta sen he tavallisesti tekivät, kun eivät
tahtoneet, että me lapset heitä ymmärtäisimme. Mitään
suomenkielistä kirjallisuutta, sanomalehtiä taikka kirjoja, ei
myöskään ollut sivistyneitä luokkia varten; jos suomeksi ilmestyi joku
muu kuin uskonnollinen kirja, niin herätti se tosin huomiota ja siitä
puhuttiin paljon, sanomalehdissäkin, vaan siitä puhuttiin melkein
kuin jostakin harvinaisuudesta. Gottlundia, joka oli uskaltanut
Tukholmassa ulosantaa "Otavansa", suuren, vaihtelevalla sisällöllä ja
runsailla, värillisillä kuvilla varustetun teoksen, jonka hän omisti
ruhtinas Mentschikoffille, pidettiin, ja osaksi syystä, jonkinlaisena
haaveksivana ihmeilmiönä!