Kristityn nöyrä vastaus tuli kokonaan toisellainen kuin Fabiola oli
odottanut. Että kukaan ei ole pyhä tahrattoman, puhtaan, pyhän
Jumalan edessä, ei yksikään, ei siis hänkään, tuo köyhä orja parka,
se oli tuon siveellisesti ylpeän roomalaisnaisen mielestä kovin outoa
ja töykeätä, ja vielä oudompi oli hänestä se väitös, että Jumala ei
katso ihmisen muotoa, vaan katsoo sydämeen, etteivät ainoastaan
ensimäisessä luvussa luetellut tekosynnit ole hänelle kauhistus, vaan
kaikki synnilliset ajatukset ja himotkin, jotka sydämestä lähtevät.
Syra olisi ilomielin puhunut enemmänkin siitä, mitä hänen
sydämensä oli täynnä, Jumalan ainosyntyisestä Pojasta, syntisten
Vapahtajasta, joka antaa meille kaikki syntimme anteeksi ja auttaa
meitä kaikista vioistamme, olisi puhunut lunastuksesta hänen
verensä kautta, mutta Fabiola keskeytti hänen puheensa. "Oo, Syra",
lausui hän liikutettuna, "millaisiin pohjattomiin syvänteisiin ja samalla
millaisiin huimaaviin korkeuksiin sinä minua johdat? Lopeta siihen,
minä en kykene tajuamaan tätä!"
"Kuinka mielelläni johdattaisinkaan sinut siihen, kallis
valtijattareni", vastasi orja, osoittaen säteilevin silmin viidennen
luvun ensimäistä värsyä, "näitten sanojen autuaalliseen
tuntemiseen: 'Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet,
niin meillä on rauha Jumalan kanssa Herramme Jeesuksen
Kristuksen kautta!'"
Ryhtymättä sillä kertaa laajemmin näitä asioita käsittelemään, teki
Fabiola Syralle antamansa merkin kautta ymmärrettäväksi, että hän
halusi olla yksin. Heti kuin Syra, viittausta totellen, oli poistunut, otti
Fabiola esiin lempiteoksensa, osaksi hankkiakseen itselleen huvia,
osaksi löytääkseen niistä vastanäytteitä niille totuuksille, jotka niin
voimallisesti olivat vallanneet hänen mielensä. Mutta kuinka typeriltä
ja pintapuolisilta hänestä tänään tuntuivat noitten suurten,