(Ebook) Toward a Unified Ecology by Timothy Allen; Thomas Hoekstra ISBN 9780231538466

(Ebook) Toward a Unified Ecology by Timothy Allen; Thomas Hoekstra ISBN 9780231538466
(Ebook) Toward a Unified Ecology by Timothy Allen; Thomas Hoekstra ISBN 9780231538466
(Ebook) Toward a Unified Ecology by Timothy Allen; Thomas Hoekstra ISBN 9780231538466

1. (Ebook) Toward a Unified Ecology by Timothy
Allen; Thomas Hoekstra ISBN 9780231538466
download
https://ebooknice.com/product/toward-a-unified-ecology-51910658
Explore and download more ebooks at ebooknice.com

2. We have selected some products that you may be interested in
Click the link to download now or visit ebooknice.com
for more options!.
(Ebook) Toward a Unified Ecology by Allen, Timothy F. H.;
Hoekstra, Thomas W ISBN 9780231538466, 9780231168885,
0231538464, 0231168888
https://ebooknice.com/product/toward-a-unified-ecology-5300350
(Ebook) Toward a Behavioral Ecology of Lithic Technology : Cases
from Paleoindian Archaeology by Todd A. Surovell ISBN
9780816599523, 0816599521
https://ebooknice.com/product/toward-a-behavioral-ecology-of-lithic-
technology-cases-from-paleoindian-archaeology-51418616
(Ebook) Piano adventures Performance 3b by Nancy and Randall
Faber
https://ebooknice.com/product/piano-adventures-performance-3b-52393612
(Ebook) Toward a Literary Ecology: Places and Spaces in American
Literature by Karen E. Waldron, Rob Friedman ISBN 9780810891975,
0810891972
https://ebooknice.com/product/toward-a-literary-ecology-places-and-spaces-
in-american-literature-5467280

3. (Ebook) Avoiding attack : the evolutionary ecology of crypsis,
warning signals, and mimicry by William L. Allen; Thomas N.
Sherratt; Michael Patrick Speed; Graeme D. Ruxton ISBN
9780199688678, 9780199688685, 0199688672, 0199688680
https://ebooknice.com/product/avoiding-attack-the-evolutionary-ecology-of-
crypsis-warning-signals-and-mimicry-43638210
(Ebook) Seeing Whole : Toward an Ethics and Ecology of Sight by
Mark Ledbetter; Asbjørn Grønstad ISBN 9781443888660, 1443888664
https://ebooknice.com/product/seeing-whole-toward-an-ethics-and-ecology-of-
sight-51572718
(Ebook) Honeybee Ecology: A Study of Adaptation in Social Life
by Thomas D. Seeley ISBN 9781400857876
https://ebooknice.com/product/honeybee-ecology-a-study-of-adaptation-in-
social-life-51944070
(Ebook) Hierarchy and Organisation: Toward a General Theory of
Hierarchical Social Systems by Thomas Diefenbach ISBN
9780415843928, 0415843928
https://ebooknice.com/product/hierarchy-and-organisation-toward-a-general-
theory-of-hierarchical-social-systems-22079474
(Ebook) Insect Ecology, Third Edition: An Ecosystem Approach by
Timothy D. Schowalter ISBN 9780123813510, 0123813514
https://ebooknice.com/product/insect-ecology-third-edition-an-ecosystem-
approach-2335532

5. toward
a unified ecology
complexity in ecological systems

6. complexity in ecological systems series
Timothy F. H. Allen and David W. Roberts, Editors
Robert V. O’Neill, Adviser
Robert Rosen Life Itself: A Comprehensive Inquiry Into the Nature, Origin,
and Fabrication of Life
Robert E. Ulanowicz Ecology, the Ascendent Perspective
John Hof and Michael Bevers Spatial Optimization for Managed Ecosystems
David L. Peterson and V. Thomas Parker, Editors Ecological Scale:
Theory and Applications
Robert Rosen Essays on Life Itself
Robert H. Gardner, W. Michael Kemp, Victor S. Kennedy,
and John E. Petersen, Editors Scaling Relations in Experimental Ecology
S. R. Kerr and L. M. Dickie The Biomass Spectrum: A Predator-Prey
Theory of Aquatic Production
John Hof and Michael Bevers Spatial Optimization in
Ecological Applications
Spencer Apollonio Hierarchical Perspectives on Marine Complexities:
Searching for Systems in the Gulf of Maine
T. F. H. Allen, Joseph A. Tainter, and Thomas W. Hoekstra Supply-Side
Sustainability
Craig R. Allen and Crawford S. Holling, Editors Discontinuities in
Ecosystems and Other Complex Systems
Jon Norberg and Graeme S. Cumming, Editors Complexity Theory
for a Sustainable Future
David Waltner-Toews, James J. Kay, and Nina-Marie E. Lister, Editors
The Ecosystem Approach: Complexity, Uncertainty, and Managing for
Sustainability

7. toward
a unified ecology
TIMOTHY F. H. ALLEN
AND THOMAS W. HOEKSTRA
WITH ILLUSTRATIONS
BY JOYCE V. VANDEWATER
Second Edition
columbia university press new york

8. Columbia University Press
Publishers Since 1893
New York Chichester, West Sussex
cup.columbia.edu
Copyright © 2015 Timothy F. H. Allen and Thomas W. Hoekstra
Illustrations © Joyce V. VanDeWater
All rights reserved
Library of Congress Cataloging-in-Publication Data
Allen, T. F. H.
Toward a unified ecology / Timothy F.H. Allen and Thomas W. Hoekstra. — Second edition.
 pages cm. — (Complexity in ecological systems series)
Includes bibliographical references and index.
ISBN 978-0-231-16888-5 (cloth : alk. paper)—
ISBN 978-0-231-16889-2 (pbk. : alk. paper)—ISBN 978-0-231-53846-6 (ebook)
 1. Ecology—Philosophy. I. Hoekstra, T. W. II. Title.
III. Series: Complexity in ecological systems series.
QH540.5.A55 2015
577.01—dc23
2014033202
Columbia University Press books are printed on permanent
and durable acid-free paper.
This book is printed on paper with recycled content.
Printed in the United States of America
c 10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
p 10 9 8 7 6 5 4 3 2 1
cover design: Noah Arlow
References to websites (URLs) were accurate at the time of writing.
Neither the author nor Columbia University Press is responsible for URLs
that may have expired or changed since the manuscript was prepared.

9. CONTENTS
Preface ix
Acknowledgments xiii
Introduction 1
1. The Principles of Ecological Integration 22
The Observer in the System 31
Emergence in Biosocial Systems 35
The Minimal Model 37
The Theoretical Basis for Scaling and Integrating Ecology 38
A Framework for Ecology 57
2. The Landscape Criterion 62
The Landscape Criterion Across Scales 64
Predictability in Ecological Systems 76
Repeated Patterns 78
Linking to Other Criteria 84
The Importance of Fluxes on Landscapes 85
The Size of Animals on Landscapes 89
Energetics of Movement on Landscapes 93
Topography and Distance as Surrogates for Interconnection 97
Landscape Signatures Across Biomes 100

10. vi contents
Landscape Position 104
Conclusion 108
3. The Ecosystem Criterion 112
The History of the Ecosystem Concept 114
The Organism in the Intangible Ecosystem 117
Organisms for Ecosystem and Community Scientists 118
The Size of Ecosystems 121
The Critical Role of Cycles 125
Biota in Ecosystems: Plants and Primary Production 129
Biota in Ecosystems: Animals and Primary Consumption 132
Biota in Ecosystems: Plants, Animals, and Nutrients 135
The Special Case of Aquatic Systems 137
Complexity and Stability Wars 138
The Empirical Strikes Back 143
Big Science Diversity Experiments 146
Conclusion 155
4. The Community Criterion 156
The Development of the Plant Community Concept 163
Analysis of Vegetation 172
Vegetation and Environmental Space 173
Data Analysis by Point Projection 177
Gradient Analyses and the Gleasonian Community 179
The Dynamic Synthesis Theory of Vegetation 183
Predictions Relating Vegetation and Environment 188
Competition, Ruderal, and Stress Strategies 193
Individual-Based Models 196
Cycling Inside Communities 200
The Population Biology Agenda 203
Conclusion 205
5. The Organism Criterion 208
Reifying the Organism 211
Emergent Properties in Organisms 216
The Critical Subsystems 218
Organisms as Perceiving and Responding Wholes 218
Basic Structural Units in Organisms 223
The Form of Plants and Animals 233

11. contents vii
Size Presses Plants and Animals Apart 238
The Worlds of Small and Large Organisms 242
Temperature Regulation in Organisms 245
Fluid Dynamics 248
Genetic Versus Structural Definitions 251
Scaling in Demography 252
Conclusion 254
6. The Population Criterion 255
Populations as Ecosystems 259
Different Ways to Study Populations 264
The Taxonomic Requirement 265
Populations, Communities, and the Relationship to Landscapes 266
The Processes Behind the Pattern 267
Equations for Population Dynamics 268
Equations for Two Species 279
Predator-Prey Patterns 282
Conclusion 289
7. The Biome and Biosphere Criteria 291
Comparing Biomes to Other Criteria 291
Plant-Animal Accommodations 296
Agrobiomes 297
Biomes in the Biosphere 298
Biospheric Scale–Applied Ecology 299
Scaling Strategy in Natural Systems 302
Scaling Principles in Application and Design 304
Conclusion 309
8. Narratives for Complexity 310
Hard and Soft Systems 311
Narratives in Research and Management 317
Research Lattices 325
The Cost of Floating Scale/One-Criterion Basic Research Protocols 327
Fixing the Scale 329
Putting Narratives Together 340
Soft Systems Methodology for Managing Natural Systems 344
Conclusion 351
Appendix 8.1 355

12. viii contents
9. Management of Ecological Systems 357
The Subcultures in Ecology 371
Management Units as Devices for Conceptual Unity 373
The Distinctive Character of the Managed World 376
Managing Ecological Systems Away from Equilibrium 383
Supply-Side Sustainability 383
The Social Side of Sustainability and Livability 387
Conclusion 391
10. A Unified Approach to Basic Research 392
Fuzzy Criteria: A Problem and a Solution 392
Cycles and Their Points of Contact 397
The Difficulty of Seeking Ecological Size of Nature 406
Scaling Inside a Criterion 406
Rescaling Animal Functioning for Size 415
Conclusion 418
Conclusion 421
Notes 429
References 447
Index 473

13. PREFACE
T
his second edition of Toward a Unified Ecology comes some twenty years
after the first. Since the first edition, notions of complexity theory have
become current. The first edition was ahead of its time, but this new edition is able
to take advantage of more recent sources that were not available in the early 1990s.
We have since been involved with two books that pressed ideas of complexity and
hierarchy theory. Ahl and Allen presented a slim book in 1996, Hierarchy Theory: A
Vision, Vocabulary and Epistemology. That was the condensed version of Allen and
Starr’s 1982 Hierarchy: Perspectives for Ecological Complexity. In 2003, with Joseph
Tainter, we published Supply-Side Sustainability, one of the few books to integrate
social and ecological science into a workable whole. We have taken advantage of
that integration in this new edition. There was a set of principles there, and we
have folded them into the management sections of the new edition.
Another important idea in our work in the last decade has been notions of high
gain and low gain. Ecologists think about using resources, but focus in particular
on running out of resource. By contrast, economists know we do not run out of
anything; things just get more expensive. As a result, economists watch their sys-
tems adapt, while ecologists cry doom, gloom, and extinction. The idea of profit in
using resource is alien to ecology, but is well embedded in notions of high and low
gain. Gain is profit. High gain and low gain relate to r versus K selection in ecology,
but there is more generality in gain. For instance, high gain predicts system behav-
ior from flux driving the system. Low gain looks at constraints as predictors. The
high/low distinction pits rate dependence against rate independence, and notes
that the two classes of explanation cannot be readily applied at once. If you can

14. x preface
see the river flowing, you cannot see the effect of the dam; if you can see the dam
creating a lake, you cannot see the river (a wider purview would see them both, but
the rate dependence of the river would be lost in the ribbon). To an extent, high
versus low gain is a way of cleaving apart levels of analysis. Gain is the complexity
science version of r and K selection, where K gives structure and r is the dynamics
that links structure from different levels.
We were committed to narratives in the first edition, but could not be explicit
then for fear of out-and-out rejection. Narrative is now more acceptable in science.
Storytelling was always there, but was not recognized; it was used as a cheat in the
realist world of modernist science. The power of narrative is now accepted, but the
persistent overt realism in the mainstream of ecology has been unhappy that nar-
ratives are not about truth. Stories are statements of points of view. Focus on verity
and truth is associated with entrenched modernism, which insists that science
approaches truth. It may or may not, we can never know. There are subtleties here,
such as true and false versus not true and not false.
Reflexive realism will be frustrated at our position because we are denying some
of its premises. But we ask for tolerance; the reason is that we only want to rein
in realist excesses, not deny realism. In the end, we are realists too, but ours is a
realism that is so measured as not to be an easy target in more sophisticated logical
discourse. Our realism does not invite methods of investigation that get muddled.
We say to realists, we are on your side. But we do want to modify your claims about
reality so they are as fully valid as they can be in the final analysis. The device of
science from its inception is to investigate what appears before us, and indeed
what appears to be true. But scientific investigation always aims at showing our
first impressions to be untrue. Investigation never proves anything; it just shows
that such and such cannot be true. Science moves by disproving things, not by
proving anything. And science shows appearance at first glance to be wrong and
illogical time and time again, such that it would be unwise to expect anything else.
Asserting truth would seem reckless, at least until the investigative process is seen
as concluded.
To press the point home, we note that science is even detecting at a metalevel
that important reliable findings are incorrect across a range of fields. Jonathan
Schooler has reported the decline effect.
1
That work shows significance and reli-
ability to decline linearly as work is repeated by other scientists. Perhaps feeling
that parapsychology had it coming, many will be delighted that the effect was
first noted in the 1930s, where statistically reliable results in parapsychology were
shown to decline in attempts to validate early work. But not so fast; the decline
effect has been reported in a number of fields, tellingly in the effectiveness of
drugs for mental health. Drugs such as aripiprazole (e.g., Abilify) were at first
shown to be effective with robust statistical significance, but attempts to reproduce
those effects decline some 30 percent in significance each time. Decline effect has

15. preface xi
been shown in ecology with regard to symmetry of tail feathers and mating success
in birds.
2
Reliability of results declines faster in popular fields, where repetition
is most likely to occur.
3
If well-performed experiments, accepted in peer review,
achieving the highest professional standards cannot be validated and reproduced,
it would seem that a certain caution should be applied to truth and reality with
regard to science.
Science is designed to be a naysayer. So assertions at the outset that such and
such is true enough to be used as a benchmark are unwise. Such insistence inserts
a point of reference that exactly blunts science as a device. Science is as good a
device as we have, so keeping it honed is important. The danger with hasty real-
ism in science is that it interferes with doing scientific measurement and testing.
In the end, the authors here are hard bitten, driven by data and experience; there
is nothing airy-fairy about our posture, despite our proclivity for abstraction. We
were both empiricists in our training and early careers. All we are saying is that
using truth as a reference at the base of measurement and provisional notions is
unwise. We can never know ultimate truth, so it is not a reliable reference; sci-
ence itself shows us that fact time and again. As scientists take positions, we insist
that they take proper responsibility for those decisions; otherwise, they will fool
themselves. But we must hasten to add that once the decision making and testing
is over, and we agree the result is good, then saying, “We are now closer to reality”
does no harm and has intuitive appeal. So we are not bottom-line antirealist. Real-
ity as a conceptual device has its uses. The feeling of reality in stories is one of the
appeals of narrative, even if stories are neither true nor false. We do not need to
be tethered to reality as a device, but that does not stop it from being a powerful,
workable context.
The organization in this new edition follows that of the first edition. Indeed,
our philosophy has not changed. The introduction and chapter 1 lay out the gen-
eral premise that cleaves scale from type in investigating complexity. Clarity on
scale and type allows organized movement around a labyrinth that is complicated
by being tiered. The tools we introduce are ways of dealing with complexity in
remarkably practical ways.
The middle section of this edition works its way through types of ecology, inves-
tigating scaling issues within each type. We use the same types in the same order
as in the first edition. It worked then, and we are happy to use the same framework
again. Reference to new papers and recent research amplifies what we said two
decades ago. So there is old and new here.
New to this edition is an explicit chapter on the use of narratives and models in
ecology in particular, but also in science in general. That precision in philosophy
of science informs the last two chapters, which, as in the first edition, are about
management and basic science ecology. We feel the whole is better integrated in
this edition.

16. xii preface
Allen did use the first edition to teach his general ecology course. He made it
work well. The book has the advantage of covering the whole discipline with an
intellectual challenge. We invite others to do the same. But this is not a normal
textbook. Maybe it is time to rethink how textbooks might work. There is more
thinking here and fewer facts. It is sad that students like facts because facts appear
concrete for memorization for the test. But one does not have to use this volume as
a textbook for teaching ecology; a large part of our audience is likely to be seminars
in ecology. As teachers ourselves, we are aware of something like fifteen working
weeks in a semester. Here we have eleven units of text, so the number is not quite
right for one chapter a week. There are several ways to extend the readings to get
the fit with the weeks in a semester course. First, chapter 1 introduces material that
is likely to be very new and distinctive. It might make sense to give chapter 1 two
weeks of discussion: the first week for the conceptual setup, and the second week
to do justice to our solution, the cone diagram. We are also aware that some of the
chapters on types of ecology are large. Landscapes are given a long treatment. Eco-
systems and communities are behemoths. Each could be treated first as theory and
second with examples. In fact, even used as just one chapter for a whole discus-
sion, it makes sense to emphasize the theory/example tension in the big chapters.
But everyone in ecology needs this work. It anchors us in the world when mod-
ernist mechanism is breaking down. Our book is not so much a security blan-
ket while the old intellectual framework fidgets itself apart as it is something to
hold on to as ecology melts into economics and the humanities come to stay as
collaborators.
Timothy F. H. Allen
Thomas W. Hoekstra

17. ACKNOWLEDGMENTS
T
he critical role of Clyde Fasick in supporting our work was acknowledged
in the first edition dedication and described in the acknowledgments of that
edition, all of which are still well deserved and appropriate for the publication of
the second edition. This edition relies heavily on the first, and so acknowledg-
ments there still apply.
There were many groups who played critical roles in developing Allen’s ideas in
the new edition. There are so many people that they are ordered alphabetically in
their respective groups. All are significant. At the outset of the focused effort to cre-
ate the second edition, Allen’s graduate students met weekly for a semester to dis-
cuss what should be done: Peter Allen, Marc Brakken, Julie Collins, Keith Doyon,
Nissa Enos, Brian Garcia, Cassandra Garcia, Megan Pease, Steve Thomforde, and
Devin Wixon. Peter Allen there resigned to the fact, saying, “Tim will write what
Tim will write.” That does tend to be Allen’s method, but the influence of the
graduate students is not to be underestimated. Another group that has been crucial
in Allen’s development met every Tuesday during the semester, year after year until
2012. It was called “Sandbox,” and was a testing ground for many ideas. David Hall
was the longest inhabitant, and attended and contributed handsomely for almost
two decades. Preston Austin and Jerry Federspiel came from off campus to make
wonderful Sandbox contributions. Undergraduates figured large in Sandbox,
notably but not exclusively: Mike Chang, Ed Engler, David Evans, Amelia Krug,
Noel Lawrence, and Anna Marie Vascan. Some Sandbox undergraduates have been
wonderful coauthors with Allen on some big ideas on high and low gain and nar-
rative: Elizabeth Blenner, John Flynn, Michael Flynn, Amy Malek, Kristina Nielsen,

18. xiv acknowledgments
and Rachel Steller. Kirsten Kesseboehmer and Amanda Zellmer, as undergradu-
ates, made huge contributions to the notions of modeling and narrative and, as
authors, on some of the most important papers. Another crucial group met after
Sandbox, Allen’s “My engineers”: Gregori Kanatzidis, Nathan Miller, Samantha
Paulsen, and Edmond Ramly. They all played a role in developing the ideas for
chapter 8 here. Julie Collins, Kirsten Kesseboehmer, and Noel Lawrence have back-
grounds in the humanities, which they presented with unusual confidence to the
scientists. Bruce Milne and his graduate student Mike Chang were generous with
their new ideas on foodsheds.
Various senior scientists have been helpful as colleagues for Allen to discuss
aspects of the work between editions: Thomas Brandner, Martin Burd, Steve
Carpenter, Charles Curtin, Billy Dawson, Roydon Fraser, Robert Gardner, Mario
Giampietro, Philip Grime, Alan Johnson, James Kay, Ronald McCormick, John
Norman, Robert O’Neill, David Roberts, Edward Rykiel, John Sharpless, Duncan
Shaw, Hank Shugart, Joseph Tainter, and David Waltner-Toews. Henry Horn and
Tony Ives provided the anecdotes of their childhood memories. Judith Rosen was
most helpful in giving the inside story on her father, Robert Rosen, and for chasing
down several of his crucial quotations.
Hoekstra was fortunate to have the support of the U.S. Forest Service (USFS) in
integrating his work assignments there with work on and application of Toward a
Unified Ecology. That support allowed Hoekstra and his colleagues to test the appli-
cation of concepts in the first edition. The applied research studies were carried out
within the mandate for resource management by the agency and with the narrative
modeling scheme described in chapter 9 of the first edition, “A Unified Approach
to Basic Research.” They were able to develop and apply the concepts in Toward a
Unified Ecology from a national forest to the international scale. The results of these
applied efforts support and confirm our confidence in the value of these concepts,
which are expanded in this edition.
The geographic and ecological scope of these applied research studies required
the involvement of many people. Unfortunately, it is not possible to individually
recognize everyone involved, but only to mention the key participants. In addition,
it should be mentioned that many of these studies on Toward a Unified Ecology
concepts were also created within the context of Supply-Side Sustainability concepts
found in our companion book with our colleague Joseph Tainter.
The most significant of Toward a Unified Ecology tests of concept are briefly
described here. First, a 1994 workshop in Israel and its publication involved sev-
eral hundred scientists and managers from more than thirty nations focused on
the topic of Hoekstra and Moshe Shachak’s book Arid Land Management: Toward
Ecological Sustainability. Steve Archer, Linda Joyce, Joe Landsberg, David Saltz,
No’am Seligman, and Moshe Shachak led the technical sessions of the workshop.
Second, a North American applied research study in 1999 used the concepts in

19. acknowledgments xv
Toward a Unified Ecology for developing ecological protocols to monitor forest man-
agement unit scale sustainability, the Local Unit Criteria and Indicators Develop-
ment (LUCID) test. Gregory Alward, Brent Tegler, Matt Turner, and Pamela Wright
worked with Hoekstra on the test that involved more than one hundred individuals
in six USFS national forests and universities. In addition, there was one site in
both Canada and Mexico. An applied research study using a hierarchy of ecologi-
cal, administrative, and political units in 2005–2006 integrated the framework of
Toward a Unified Ecology with social and administrative requirements. The objec-
tive was to develop local scale inventory and monitoring criteria and indicators
necessary to work within the regional and national information and reporting
requirements of the Forest and Rangeland Renewable Resources Planning Act.
Joseph Tainter and Cedric Tyler, working with Hoekstra, led various phases of the
study. There were several other applications implemented on a smaller scale.
We want to especially acknowledge the following individuals for making a spe-
cial effort to provide photographs and illustrations that are used and duly cred-
ited in the book: Martin Burd, Mike Clayton, Kelly Elder, Robert Gardner, Mario
Giampietro, Philip Grime, William Hereford, Alan Johnson, Ronald McCormick,
Bruce Milne, Itshack Moshe, John Norman, Richard T. Reynolds, Charles Rhoades,
and Monica Turner. We also deeply appreciate Matt Turner’s editorial suggestions
on national forest policies and protocols.
Hoekstra is doubly indebted to his wife, Joyce VanDeWater—first, for having
her personal life seriously impacted by his unpredictable and challenging priori-
ties associated with work on this book; and second, as the illustrator and partner,
patiently developing and revising high-quality illustrations with us while we pro-
duced multiple versions of the book and equally as many versions of the illustra-
tions. It is a small token of our appreciation to have Joyce identified on the title
page as our partner in what is published here.
Allen remains eternally grateful to his wife, Valerie Ahl, for her huge intellectual
contributions, pulled together in their 1996 book and with ongoing influence right
up to the second edition. He greatly appreciates her patience and support as the
work dragged on and cluttered their lives since his retirement in 2010.

21. toward
a unified ecology

23. INTRODUCTION
I
t might seem an odd place to start, but the Beaufort scale is a combination
of science and poetry. This is apt for a book on our subject because ecology
is also about capturing nature and overcoming the difficulty of unambiguously
communicating an overwhelming amount of information. Scott Huler wrote a
splendid book, Defining the Wind, reporting the life of Rear Admiral Beaufort.
1

In 1806, Sir Francis Beaufort (1774–1857) was a captain in the British Admiralty.
For his own use, he wrote down a set of systematized observations for wind
speed.
2
One captain might write in the log that the wind was a moderate breeze,
while another might call it a fresh breeze. Beaufort’s words were accounts of
the sails that were up on the ship: At force 0, the ship would be in full sail, but
the sailors would be unable to steer because there was no flow of water past the
rudder. To steer a big ship would take a force 2 wind. At force 6, a strong breeze,
half the sails would be taken down in an orderly manner, with some sails only
taken in halfway as opposed to stowed. Any captain would be aware of the exact
conditions. At force 6, it would be “the wind to which a well-conditioned man-
of-war could just carry in chase, full and by single-reefed topsails and top-gale
sail.” Force 7 is a moderate gale, “to which a well-conditioned man-of-war could
just carry in chase, full and by double reefed topsails, jib, &c.” At force 12, all
sails would be down. There have been studies on past weather conditions from
times long ago, based on ships logs. With the coming of steam power, sails were
absent and so the description became the condition of the sea, for instance,
foam streaking on the waves.

24. 2 introduction
Beaufort did not pen the words that are so poetic for the wind on land; that
was done in a most unlikely way. In 1906, a committee of engineers, of all
things, created a lovely set of descriptions! A recitation of the Beaufort scale
sounds like descriptions of a collection of Turner paintings, from idyllic to
dramatic (figures 1A and 1B ). Huler (2004) notes that at force 5, “Small trees
in leaf begin to sway.” It is in iambic form. The second half goes on in trochaic
pentameter, “Wavelets form on inland waters.” Table 1 provides a complete list-
ing in the poetic wording of the 1906 British engineers; with two parts to most
entries, it rings of a set of Japanese haiku.
3
Beaufort and the 1906 engineers used their senses to capture a richly textured
fabric of experience and standardize it so that it could be reliably communicated.
Scott Huler appeared on a National Public Radio (NPR) interview, where he said he
bought a small anemometer so he could calibrate his experience of the wind.
4
On
a visit to a convenience store, there were some interesting wind conditions and he
was frustrated when he realized that he did not have his machine. But then Huler
made exactly the point we are making. He remembered the reason for his whole
study: to observe conditions so that he could calibrate them by making compari-
sons. So he made those observations, one of which was that it was difficult to open
the car door. Not as poetic as the engineers of 1906, but fully functional.
Figure 1A. Turner Painting, “Calm, from the Liber Studiorum,” 1812. Joseph Mallord
William Turner, 1775–1851, Collection Tate, 178 × 267 mm.

25. Random documents with unrelated
content Scribd suggests to you:

26. kukaan heistä. Mutta kuka sitten on sen tehnyt? Kuka on särkenyt
kiinalaisen?
Hetkisen olivat kaikki ääneti. Ankarat silmälasit tarkastelivat lapsia,
jotka hämmästyneinä ja levottomina katselivat toisiaan. Vihdoin
rohkaisi Svante mieltään, — hän arveli, ettei hänen arvonsa
oikeastaan kannattanut olla tämmöisessä asemassa; — hän vakuutti:
— minä en tiedä mitään koko asiasta, hyvä täti.
— Enkä minä, enkä minä, — kuului samassa koko lapsijoukosta.
Dika täti katsoi heihin tarkkaan. Ei, niin pahoiksi eivät olleet hänen
lapsensa voineet paatua, että he voisivat valhetella niin suoraan
vasten silmiä. Mutta samassa huomasi hän että Spirea seisoi muiden
takana hiukan kalpeana ja silmät maassa.
— Spirea, virkkoi Dika täti ystävällisesti, sillä Spirea oli hänen
lemmikkinsä. — Tiedätkö sinä mitään? Puhu vapaasti, lapseni!
Täti katseli ehdottomasti Fritz Amatusta, joka viattoman näköisenä
ja tyynenä imeksi kätkettyä korppupalasta ja suurilla silmillä tuijotti
ympärilleen. Kaikki kääntyivät nyt kummastellen katsoen Spireaan.
Tämä punastui, koetti änkyttää jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja
vaikeni.
— Spirea, onko se mahdollista? Voisitko se olla sinä!
— Minäkö? Voi en… kyllä… en voi sanoa mitään… Spirea, tuo kiltti,
luotettava, tasainen Spirea kätki kasvonsa käsiinsä ja hyrskähti
itkuun. Dika täti puristi huulensa yhteen ja sanoi ankarasti, vaikka
vieno katse pilkisti silmälasien takaa: — kerro suoraan, kuinka kaikki
tapahtui!

27. Ei mitään vastausta. Muut lapset tuijottivat säikähtyneinä
Spireaan.
— Oletko sinä särkenyt kiinalaisen?
— Ei vastausta.
— Onko mahdollista, että tahdot suurentaa tekoasi
valhettelemalla?
— Ei, ei, Dika täti, — änkytti Spirea puoleksi tukehtuneella äänellä,
— Mutta elkää kyselkö minulta, en voi vastata kysymyksiinne.
Sanaakaan sanomatta nousi Dika täti ja viittasi Spirealle
seuraamaan itseään sänkykamariin. Lapset vetäytyivät pelästyneinä
ja hämmentyneinä tyttöjen huoneeseen, josta alkoi kuulua puhelua
ja surinaa, ikäänkuin mehiläispesästä. Kaikki puhuivat yhtaikaa,
jotkut koettivat toteen näyttää omaa, toiset Spirean viattomuutta,
toiset taas ihmettelivät, josko hän todellakin oli tehnyt sen ja mikä
rangaistus hänelle määrättäisiin. Kamilla itki katkerasti, jopa antoi
Masselle korvapuustin, kun tämä arveli, että Spirea ehkä oli
tyrkännyt hyllyä, kun hän oli noussut pianon tuolilta. Vasta kun
tyttöjen piti mennä kouluun, — heillä oli lisätunti jälkeen
puolenpäivän — näyttäytyi Spirea jälleen, itkettyneenä, mutta
tyynenä ja rauhallisena. Kukaan ei uskaltanut häntä puhutella ja
koko iltapäivä kului raskaan mielialan vallitessa. Jälestäpäin saivat
lapset tietää Dea tädiltä, joka oli enemmän puhelias, ettei Spirea
ollut tahtonut mitään vastata Dika tädin kysymyksiin, vaan
innokkaasti pyytänyt, että saisi olla rauhassa. Jonkun ajan kuluttua
tulisi kyllä muka kaikki ilmi.

28. Kamillan seikkailu.
Koko viikon vallitsi sama ikävä mielentila muinoin iloisessa
joukossa. Potaatit ja paistettu puuro illoin aamuin nielaistiin kyllä
yhtä halukkaasti kuin ennenkin, mutta Kamillan sukkeluuden lähde
oli kuivunut, eikä pöydässä enää kuulunut mitään iloista mahtisanaa.
Dea täti oli suruissaan, Dika täti katseli useasti tarkkaan Spireaan
sekä ylläpiti ankaraa vaitioloa. Spirea näytti pysyvän hiukan erillään
kaikista muista, mutta oli tyyni ja lempeä kuin ennenkin, kun hän oli
yhdessä heidän kanssaan. Lasten puhellessa tästä salaperäisestä
tapahtumasta kiinalaisen suhteen, vakuutti Fritz nenä pystyssä, että
ennen saisi häntä uskomaan, että hän oli varastanut omat korvansa,
kun että Spirea oli syyllinen. Svante, joka oli ritarillinen ja
hajamielinen, unhotti ehtimiseen koko jutun. Eufrosyne oli samaa
puolta kuin Fritz ja Masse oli yksimielinen Kamillan kanssa. Kasse
taas sai välistä vilkkaimpien mielet kuohumaan ja veret miltei
kiehumaan, hän kun matemaatillisella tarkkuudella laski milloinka ja
kuinka vähäisessä ajassa asia olisi voinut tapahtua.
Tänä surkeana aikana käyttäytyi kumminkin koko pieni yhteiskunta
mallikelpoisesti! Kukaan ei unhottanut kumartamista, niiaamista,
kiittämistä sekä käydä hiljaa ovissa. Tapahtuipa sekin kumma, että
kun Fritz Amatus tapansa mukaan kaasi jotakin pöytäliinalle, hän
varsin kohteliaasti lausui: — anteeksi, täti hyvä! — joita lausetapoja
siihen saakka ei ollut hänen sanakirjassaan löytynyt.
Mutta samaten kuin monet ihanat, lämpimät kesäpäivät usein
päättyvät aika ukkosen ilmaan, tapahtuu myöskin, että pitkällinen
päiväpaiste nuorten kesken muuttuu rajuilmaksi. Tilhisten pesä ei
ollut mikään poikkeus tästä, eikä aikaakaan, ennenkuin rajuilma tuli.

29. Kamillalla oli luokkatoveri ja hyvä ystävä, nimeltä Perpetua
Petterkvist, joka oli vuotta nuorempi häntä. Perpetuan parhaan
paperinuken, kreivitär Sdalia Romarhjertan, piti nyt viettää häitä
vapaaherra Kurt von Adeler'in kanssa ja Kamilla kutsuttiin häihin
oikein kutsumuskortilla. Kamilla juoksenteli ihastuneena ympäri koko
talon, näyttäen korttiaan, hänen täytyi näyttää sitä yksin
Puttosenkin, — rengin — vaimolle. Sitten pukeutui hän parhaaseen
siniseen mekkoonsa ja lähti häätaloon, johon jo neljä muuta
Perpetuan koulutoveria oli saapunut. Siellä oli erinomaisen hauskaa.
Morsiamella oli valkoinen silkkipaperinen hame, pitsitettynä ja
koristettuna ja sulhanen (joka ennen oli ollut miespalvelijana
muotilehdessä), oli puettu kenraalin univormuun, rinnassa iso tähti.
Nekkuja ja karamelleja tarjottiin ja hääväki tanssi komean soittimen
mukaan. Kun kello löi yhdeksän, piti Kamillan lähteä kotiin, mutta
samassa kutsui Perpetuan äiti lapsia ruokasaliin teetä juomaan. Sen
jälkeen täytyi Perpetuan soittaa Kamillalle uutta soittokappaletta ja
vielä sitten ei Kamilla malttanut olla katselematta erästä Alcott'in
uusinta kertomusta. Kuinka kävikään, niin löi kello kymmenen,
ennenkuin hän muisti jäähyväisiä heittää.
— Voi, mitähän nyt sanookaan Dika täti? — huudahti Kamilla, kun
kuuli nuo kymmenen hirveää lyöntiä. Ajattelepas, jos en pääse
sisään, jos ovat jo panneet portin kiinni! Dika täti sanoi niin
vakavasti, että minun piti olla kotona kello yhdeksän.
— Elä huoli, minä saatan sinua, — lohdutti Perpetua. — Jos
juoksemme aika kyytiä, pääsemme kotiin viidessä minuutissa. Tule!
—
Jos Perpetuan äiti olisi tämän tietänyt, niin ei hän tietysti olisi
laskenut noita kahta tyttöä ulos niin myöhään iltaselta. Mutta nytpä

30. oli hän sattunut menemään pienokaisten luo lasten kamariin, eikä
aavistanut, että Kamilla ja Perpetua ääneti ja vikkelään juoksivat
pimeää katua myöten Tilhiläisten nurkkaan.
Kas tuossa nyt olikin jo se nurkka!
— Hyvästi, hyvästi, kyllä minä nyt jo osaan. Kiitoksia vaan
saattamasta! Portti on auki… eikä, odotahan hiukan, elä mene!
Perpetua, mitä minä teen! — Portti on kiinni!
— Etkö saata kolkuttaa?
— Ei, ei, silloin herää koko talo. Dika täti suuttuisi niin hirveästi!
Mikä nyt neuvoksi? Kaikki oli hiljaa. Portin lukko vastusti kaikkia
ponnistuksia. Katu oli autio ja tyhjä, mitäpä jos jotakin pahaa heille
tapahtuisi! Tyttöjen sydämmet sykkivät melkein kuuluvasti ja he
katselivat neuvottomina toisiinsa. Silloinpa juolahti hyvä aate äkkiä
Kamillan päähän. Hän juoksi tyttöjen ikkunan alle ja heitti kourallisen
hiekkaa ruudulle. Spirea ei koskaan nukkunut raskaasti, kyllä hän
kuulisi. Hetki kului; sisältä ei näkynyt mitään elon merkkiä. Ajuri ajaa
rämähytti ohitse, kaksi kissaa naukui naapurin pihassa, siinä kaikki.
Kolme kertaa sai Kamilla heittää hiekkaa vasten ikkunaa, ennenkuin
uudin vedettiin hiukan ylös ja pienet levottomat kasvot näkyivät
ikkunassa.
— Spirea! — huusi Kamilla hiljaa.
Nyt vedettiin uudin ihan ylös, ikkuna avattiin ja Spirea isoon huiviin
käärittynä tirkisti ulos.
— Spirea, Spirea kulta, kuinka pääsen sisälle, portti on kiinni?

31. — Odota hiukan, minä pyydän portin avaimen Miinalta.
— Ei, ei, Dika täti herää varmaan. Minä kiipeän ikkunasta…
— Sitä et voi. Odotas, minä vaan pistäydyn avainta noutamaan…
— Elä, elä, Spirea, rukoili Kamilla levottomana, — anna minun
koettaa tulla ikkunasta… ei, se on liian korkea… mitä minä teen?
Maltahan, Spirea, pistä minulle tänne tuoli… sukkelaan, sukkelaan,
joku voisi tulla…!
Spirea hiipi hämmästyneenä ympäri huonetta sukkasillaan, peläten
koko ajan, että kylmä yöilma voisi vahingoittaa tai herättää
Eufrosyneä. Vihdoin löysi hän vankan puutuolin ja laski sen alas
ikkunasta. Mutta voi, tuoli oli liian matala, Kamilla ei ylettänyt, vaikka
nousi seisoalleen tuolille.
Rohkeus väheni häneltä taas. Vaan silloin huudahti Perpetua, joka
tavallisesti oli kekseliäs: — nytpä tiedän keinon! — asettui polvilleen
tuolille ikäänkuin kameeli ja kuiskasi hyvin toimessaan: — kas nyt,
nouse selkääni, Kamilluschka, nouse vaan, kyllä se kestää!
Kamilla päätti koettaa. Ja selkä kestikin, mutta eipä kestänyt tuoli.
Sillä juuri kun Kamilla iloisena aikoi kiivetä sisään ikkunasta, katkesi
tuolista toinen takajalka ja kameeli sekä Kamilluschka putosivat
suinpäin maahan. Kamilla sai kuhmun otsaansa ja kameeli valitti,
että jalka oli mennyt sijoiltaan. Spirea väänteli käsiään ikkunassa,
osaksi naurusta, osaksi levottomuudesta, laski alas toisen tuolin, jolla
ensin nostettiin ylös edellisen jäännökset ja sitten uudistettiin koe.
Hetken heiluivat Kamillan jalat kirjavine sukkineen avuttomilla
ilmassa, mutta pian Spirea sai hänet vyötäisistä kiinni ja hilasi hänet
sisälle. Jos hän olisi tietänyt, kuka kaukaa katseli tätä

32. voimistelutemppua, ei hän ehkä olisi niin ylpeästi huutanut alas
Perpetualle: — no, kiitos nyt, sulosuu! Hyvinpä onnistui!
Perpetua nyökäytti päätään, heilutti hattuaan ja pötki tiehensä.
Ani varhain seuraavana aamuna, ennenkuin Miina oli ennättänyt
asettaa kahvikuppeja tarjottimelle, jonka hänen oli tapa kello 6
säntilleen viedä sisälle neitien luo, kolkutettiin keittiön ovea ja eräs
mies pisti ovesta kirjeen ja kääryn, osoitettuina neiti Konkordia
Tilhiselle. Miina kiirehti kaatamaan kahvia kuppeihin, pani kirjeen
tarjottimelle ja otti käärynkin mukaansa.
Dea täti, puettuna yömyssyyn ja toppanuttuun, kastoi tyytyväisenä
korppuaan kahviin, kun samassa säikähtyi siitä, että sisarensa, joka
silmälasit nenällä oli lukenut kirjeen, löi kätensä yhteen ja huudahti:
— mitä ihmeitä ja kummia nyt taas kuuluu! —
— Mikä on? — kysyi Dea täti levottomana ja pudotti kahvissa
pehmitetyn korpun puhtaalle raidilleen.
— Kas tuossa, lue itse! Tämä ei voi olla kuin erehdystä!
— Ja Dika täti nieli tylyllä katseella kahvipisaransa sekä varustautui
nousemaan vuoteelta.
Kirje kuului:
"Neiti Konkordia Tilhinen.
Kun minä eilen illalla kello yhdentoista aikana kävelin
asuntonne läheisyydessä, huomasin kaksi henkeä, jotka
nähtävästi tekivät merkkejä jollekulle Teidän kunnioitettavassa
talossanne asuvalle. Hetken kuluttua aukesi ikkuna ja vilkas

33. keskustelu alkoi, jota en kuitenkaan kaukaisuuden tähden
voinut kuulla. Sitten laskettiin alas ikkunasta joku esine.
Rupesin aavistamaan murtovarkautta ja käännyin poliisia
hakeakseni, mutta sitä ei ollut lähitienoilla. Samassa
huomasin minä, että toinen varkaista kiipesi sisälle ikkunasta,
jota vastoin toinen lähti pois juoksujalassa, arvattavasti saaliin
kanssa. Sillä kun minä sitten lähestyin paikkaa, jossa rikos oli
tapahtunut, en löytänyt mitään paitse nämä kaksi esinettä,
jotka minun täten on kunnia lähettää Teille, toivossa että ne
voivat johtaa Teitä varkaiden jälille.
                                   Erinomaisel la kunnioituksella
                                            nöyrimmästi
                                         Eusebius Pilleri
                                          D:r Pharmacie.
— Mitä tämä merkitsee? — huudahti Dika täti, joka nyt oli avannut
kääryn ja veti esille tuolin jalan ja rutistuneen hatun, — mitä tämä
merkitsee? Yksi ruokasalin tuolin jalka… ja hattu… mies ei
varmaankaan ole aivan täyspäinen!
— Pidetäänhän apteekkari Pilleriä hyvinkin kunnioitettavana
miehenä, — keskeytti Dea täti painolla.
— Pidetään kyllä, mutta hänellä mahtaa olla joku vika päässä, —
intti
Dika täti, — Murtovarkautta? Ja mekö emme olisi mitään kuulleet…?
— Niin, olisihan edes Mobelle herännyt…

34. — Ja mistä hän on saanut käsiinsä ruokasalin tuolin? Tämä ei ole
ikinä rehellisesti tapahtunut.
Dea tädin hellä sydän täyttyi surullisilla aavistuksilla. Hän pudisti
päätään. — Tyttöjen kamarista ei kuulu hiiskahdustakaan. Kunpa
vaan lapsirakat, eivät viruisi vuoteillaan murhattuina, — lisäsi hän
miltei itkien.
— Tässäpä ei auta nyt itku, vaan toimia tässä täytyy, — vastasi
Dika täti ja sitoi päättäväisen näköisenä paksun harmaan
alushameensa nauhat. Viiden minuutin kuluttua kulki hän Miinan ja
Katrin saattamana kaikkien huoneiden läpi, tutki kaikkea ja kaikkia,
herätti niitä, jotka vielä nukkuivat ja säikähdytti niitä, jotka jo pukivat
päälleen. Murtovarkautta? Kolme varasta? Poliisi? Massen,
Eufrosynen ja Fritz Amatuksen sydämet sykkivät iloisesta
odotuksesta. Mutta kun Spirea ja Kamilla vihdoin pääsivät selville
asiasta, kohtasivat heidän katseensa toisiaan. Spirea näytti olevan
pahoillaan, Kamilla lensi tummanpunaiseksi ja kääntyi poispäin.
— Kamilla sinä teet väärin kun et kerro Dika tädille koko asiaa.
— Sitä ei sinun tarvitse minulle sanoa, joka et itse tahtonut
tunnustaa! — vastusti Kamilla kiivaasti.
Seuraavassa silmänräpäyksessä katui hän kuitenkin katkerasti
sanojaan, sillä kun hän kiersi käsivartensa Spirean kaulaan ja pyysi
anteeksi, suuteli häntä kyllä Spirea, mutta huokasi: — sinäkin siis
luulet minua syylliseksi… valhettelijaksi ja pettäjäksi…?
— En, en, — huusi Kamilla tuskallisesti, — en ole sitä koskaan
uskonut.

35. — Jos voisin tätä jollakin lailla ymmärtää, — päivitteli Dika täti,
puhuen oven takana Miinalle.
— Kukaan ei ole mitään kuullut eikä nähnyt. Mutta — entä
tuolinjalka? Ja ruokasalin tuoleista puuttuu yksi. Eikö kukaan
todellakaan ole kuullut mitään melua tänä yönä?
Hän astui nyt tyttöjen kamariin, tuolin jalka toisessa kädessä,
hattu toisessa ja yömyssy toisella korvalla. Kun Kamilla näki Dika
tädin, joka muuten niin ankarasti noudatti kaikkea järjestystä,
tämmöisessä tilassa, purskahti hän nauramaan. Spirean rukoilevat
katseet saivat hänet kuitenkin tyyntymään, hän astui suoraan Dika
tädin luo ja tunnusti koko asian.
— Nyt täytyy minun istautua, — sanoi Dika täti, puoleksi
huvitettuna puoleksi suuttuneena tuosta odottamattomasta
uutisesta. — Sinä sinä ja Pernilla olette siis…
— Perpetua, täti kulta, — oikaisi Kamilla.
— Sinä ja Perpetua olette siis kiivenneet ikkunasta, särkeneet
tuolin, polkeneet rikki hyvän hattusi sekä juosseet kuin kaksi
kummitusta keskellä yötä läpi katujen! En olisi uskonut että Pernilla…
— Perpetua, hyvä täti!
— Että Perpetua oli semmoinen. Ja mitä nyt sanoo Pernillan äiti…
— Perpetua on hänen nimensä, täti rukka.
— Se on yhdentekevä! Minä kutsun häntä Pernillaksi, sitä on
helpompi muistaa. Niin, mitä minun pitikään sanoa…? Se on

36. todellakin niin kuin Dea sanoo, että se, joka pitää koululapsia
luonaan, sillä on hirveä edesvastaus.
Kun Dika täti oli ennättänyt hiukan tointua ja suonut anteeksi
katkerasti katuvalle Kamillalle, päätti hän rauhoittaa apteekkaria
murtovarkauden suhteen ja lähetti hänelle seuraavan kirjeen:
"Korkeasti kunnioitettava Herra Apteekkari Pilleri.
Samassa kuin minulla on kunnia kiittää Teitä
kohteliaisuudestanne, kun ilmoititte minulle murtovarkaudesta
rehellisessä talossani, saan minä täten ilolla antaa Teille
tiedon siitä, että varas olikin yksi luonani asuvista
koululaisista, joka ovien kiinni ollessa kiipesi sisään ikkunasta,
sillä luvallisella aikomuksella, että saisi muutaman tunnin
lepoa omassa vuoteessaan. Hän on tunnustanut, katunut ja
hänelle on anteeksi annettu. Rikkinäinen tuoli korjataan
kohta. Vielä kerran saan kiittää siitä tarkasta huomiosta ja
kohteliaisuudesta, jonka olette osoittaneet ja piirrän
syvimmällä kunnioituksella
Konkordia Tilhinen."
Päivällispöydässä ei osattu paljon muuta puhua kuin Kamillan
hauskasta seikkailusta. Masse oli piirustanut koko tapahtuman ja
salaa pistänyt paperin Kamillan lautasen alle.
— Kuinka te uskalsitte mennä yksinänne kotiin pimeällä, — irvisteli
Kasse. — Jospa olisi tullut poliisi vastaan…!
— Ja vienyt teidät putkaan; jatkoi Eufrosyne kiiluvin silmin.

37. — Olisipa ollut somaa, jos meidän tänään olisi täytynyt panna
ilmoitus
Hufvudstadsbladetiin, — arveli Dika täti silmää iskien.
— Ja ehkä saaneet maksaa löytöpaikkaa, — huokasi Dea täti.
Kamilla oli sekä nolostunut että huvitettu, kuin niin suuressa
määrin oli kiinnittänyt itseensä yleisen huomion. Massen piirustusta
katseli jokainen ja paljon naurua se herätti.
Epäselvällä taustalla nähtiin ikkuna ja siitä oli heilumassa kaksi
valkoista säärtä. Hattu ja nenä alempana osoittivat toisenkin
henkilön läsnä oloa. Kaikki muu oli vaan mustaa kuin Egyptin
pimeys.
Kaikki nauroivat paitse Spirea, joka yhä pysyi vakavana ja
surumielisenä. Jos kohta toverit eivät epäilleet häntä, katselivat he
kuitenkin väliin hiukan arasti häneen ja ikäänkuin vierastelivat häntä.
Hänen käytöksensäkin tuntui heistä välistä oudolta. Joskus meni hän
ulos, ei tahtonut ketään mukaan ja viipyi kauan poissa. Joskus vaipui
hän syviin mietteisiin iloisimman leikinkin kestäessä. Entä sitä
surullista katsetta, jolla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin!
Myöhemmin samana päivänä, jolloin Dika täti oli kirjoittanut
apteekkari Pillerille, soi kello ja apteekkari itse omassa korkeassa
persoonassaan tuli talossa käymään. Hän oli pieni ja laiha,
siristelevät mutta suopeat silmät ja kovin kohtelias käytökseltään.
Spirea istui salissa läksyjään lukien, koska Kamilla tyttöjen
huoneessa kuulusteli Eufrosynen ja Fritz Amatus oli jostakin toisesta
syystä myös vetäytynyt sinne kirjoineen karttoineen.

38. Kun Dika täti astui sisälle vieraansa kanssa ja kohteliaasti pyysi
häntä istumaan, lensi Spirea tulipunaiseksi ja hän kokosi hätäisesti
kirjansa hiipiäkseen pois kenenkään huomaamatta. Dika täti meni
käskemään Miinaa kahvia keittämään ja juuri samassa kun Spirea
apteekkarin selän takana aikoi hiipiä tiehensä, kääntyi tämä ja otti
askeleen häntä kohti, näytti iloisesti hämmästyvän ja ojensi hänelle
kättä. Fritz Amatus kuuli hänen ystävällisesti sanovan: — kas,
neitihän se on! Toivon teidän jo löytäneen ihmeitten tekijän ja…
Äkillinen rukoileva katse keskeytti hänet ja ennenkuin hän pääsi
jatkamaan, oli Spirea poistunut. Fritzkin vetäytyi toiseen
huoneeseen, ja kovasti häntä arvelutti, kun oli kuullut tuommoisia
salaperäisin sanoja. Mitä salaisuuksia saattoi Spirealla olla
ventovieraan herran kanssa? Missä tekemisessä saattoi hän olla
ihmeitten tekijän kanssa? Oliko hän ehkä sairas? Fritz Amatus tunsi
ritarillisen sydämmensä käyvän levottomaksi. Mutta ei hän kaikessa
tapauksessa tahtoisi urkkia Spirean salaisuuksia.
Kaisaniemellä.
Eufrosyne Tähtinen oli äidiltään saanut lähetyksen kotona
leivotuita mesileipäsiä ja päätti panna toimeen pidot. Eräänä
lauantain iltapäivänä maaliskuussa, kun oli pari astetta kylmää ja
mäet Kaisaniemellä [eräs puisto Helsingissä] olivat ihan jäisiä, kutsui
hän luokkatovereitaan Annia, Selmaa, Heddiä sekä Perpetuaa ja
Kamillaa mäenlaskuun Kaisaniemelle. Spirea jäi kotiin, vaan muut
lähtivät iloisina ja juhlatuulella määrättyä kelkkamäkeä kohti,
jokainen vetäen jälessään "Mustia", "Pelleä" tai "Kettua" tai mikä

39. minkinnimistä kelkkaa. Eufrosynellä oli hyvästi täytetty laukku
toisella käsivarrella ja toisella veti hän kelkkaansa "Iloa", joka oli
hiukan ruostunut kesällä ja nyt teki melkoista vastarintaa.
Mäelle tultua näkivät he, että ennen heitä oli sinne ennättänyt
muutamia lyseolaisia.
— Hyi, kuinka ikävää! — huudahti Kamilla. Nyt täytyy meidän
hakea itsellemme toinen mäki.
— Eikö mitä, tämä on kaikista paras, — sanoi Eufrosyne, —
sovimmehan nyt täällä poikain kanssa.
— Mutta kuinka uskallamme syödä mesileipiä heidän nähden, —
ihmetteli
Selma.
— Me käännymme heihin selin! Ja sitä paitse ennättävät he
mennä tiehensä senkin seitsemän kertaa, ennenkuin me rupeamme
syömään.
Eufrosynen levollisuus tarttui toisiin ja he päättivät jäädä siihen
paikkaan. Kamilla pani asian alulle siten, että äkkiä heittäytyi kelkalle
ja laski menemään semmoista kyytiä, että jääsirpaleet sinkoilivat
ympärille. Toiset seurasivat, muutamat vatsallaan, toiset sirosti
poikkipuolin kelkkaa, kaikki reippaina ja rohkeina, vaikka koko
ruumista tärisytti nopea kulku.
Ei huolittu yhtään pojista, huudettiin heille vaan välistä
kohteliaasti: pois tieltä! kun nämä eivät joutuneet kylliksi sukkelaan.
Mutta pojilla näkyi olevan enemmän halua tekemään tuttavuutta
tyttöjen tai ehkä oikeammin heidän eväspussinsa kanssa. Yksi heistä

40. tarjoutui vetämään ylös Kamillan kelkkaa, mutta sai kiellon. Toinen
nosti maasta Annin puhkion, jonka hän oli pudottanut ja toi sen
hänelle. Kolmas ajoi Selman ohitse, jolla sivumennen sanoen oli
melkoisen suuri nenä ja huusi hänelle samassa: — tehkää hyvin ja
kääntäkää pois nenänne, että pääsee sivuamaan!
Tämä viimeinen pisteleväisyys harmitti tyttöjä ja he päättivät
selvällä ylenkatseella rangaista noita nokkaviisaita nuorukaisia. Kun
sentähden yksi heistä, kulkiessaan mäkeä ylös, koetti alottaa
keskustelua Eufrosynen kanssa, ei tämä vastannut sanaakaan. Nuori
herra suuttui nyt vuorostaan ja päätti kostaa. Kun Eufrosyne
seuraavan kerran kiiti hänen ohitsensa, oli hän varoillaan ja sieppasi
hänen päästään lakin varsin taitavasti sekä lähti juoksemaan portista
ulos kadulle, riemuitsevien, hurraavien toverien seuraamana.
Tytöt seisoivat neuvottomina ja hämmästyneinä ja Eufrosyne
kuohui vihasta. Hän hyökkäsi rosvoa takaa ajamaan, milloin uhaten
milloin rukoillen, mutta tämä oli jo päässyt liiaksi edelle. Hän katosi
ja hänen kanssaan Eufrosynen ihka uusi, valkoinen
kaniininnahkalakki.
— Nytpä vasta kummia nähtiin, — huudahti Kamilla, kun Effi
punaisena ja hengästyneenä palasi ajosta. — Kuinka nyt pääset
kotiin lakittomana?
— Ei ole hätää, — vastasi Effi, jonka huolettomuus ja hyvä luonto
vähitellen pääsivät voitolle, — minä sidon pienen huivini päähän.
— Et sinä tohdi mennä siten katuja pitkin…
— Enkö tohdi? Sen saat kohta nähdä. Mitä minä siitä! Mutta nyt
emme enää anna noitten ilkeiden poikien häiritä itseämme. Tulkaa,

41. niin lohdutamme itseämme mesileipäsillä.
Effi alkoi tarjota tovereilleen, jotka istuivat kelkoillaan hänen
ympärillään.
— Sinäpä et ole milläsikään, — tuumasi joku tytöistä. — Jospa se
olisi ollut minun uusi lakkini, niin itkisin harmista.
— Ja se se sitten auttaisi, — nauroi Effi. — Minäpä sanon teille,
etten kärsi tyttöjä, jotka aina itkeä tillittävät. Minä aijon mennä
poliisikamarille ja ilmoittaa asian.
— Poliisikam… puhkesivat tytöt hämmästyneinä sanomaan. —
Kenenkä kanssa?
— Yksinäni tietysti, ellei teillä ole halua tulla mukaan. — Ja
Eufrosyne nousi päättäväisen näköisenä. — Meidän täytyy lähteä
nyt, että ennätän käydä siellä sivumennen. Lupasin tädeille olla
kotona kello seitsemän.
Tytöt korjasivat hiussuortuvat lakkien alle, laittelivat huivien
rusetteja ja pudistivat lumen toinen toisestaan. Eufrosyne sitoi
pienen vaaleansinisen huivin pyöreitten, kuumentuneiden kasvojensa
ympäri ja kulki tyttörivin etunenässä pitkin Mikonkatua, huolimatta
niistä ihmettelevistä katseista, joita yksi ja toinen heitti häneen.
Aleksanterinkadun nurkalla tuli heitä vastaan Fritz Amatus, joka oli
käynyt apteekissa ostamassa itselleen lakritsia sunnuntairuuaksi.
— Minnekä sitä nyt ollaan menossa? — kysyi hän ihmetellen, kun
näki
Eufrosynen huivi päässä.

42. Kaikki tytöt kiiruhtivat yht'aikaa kertomaan julmasta tapauksesta ja
Fritz Amatus oli kylliksi oikeutta harrastava asettumaan heidän
puolelleen.
— Malttakaahan, kun minä saan sen rosvon kiinni, — sanoi hän
ritarillisesti ja katsoi synkästi kahteen viattomaan poikaan, jotka juuri
katosivat nurkan taakse. Hän tarjoutui sitten seuraamaan Eufrosyneä
poliisikamarille, sekä oli erittäin hyvillään, kun huomasi millä
kiitollisuudella muut tytöt vastaanottivat tämän tarjouksen, he
pelkäsivät näet Effin puolesta. Senaatin torilta he erosivat toisistaan
ja Kamilla meni kotiin edeltäpäin kertomaan tapauksesta.
Eipä Fritz ja Eufrosyne kauas ennättäneet, ennenkuin
jälkimmäinen äkkiä seisahtui ja tarttui Fritz'in käsivarteen. — Tuossa
hän on, — kuiskasi hän kiivaasti, — juuri tuo… Etkö näe, tuo, jolla on
niin isot korvat… Tuossa pilkistääkin jotakin valkoista hänen
taskustaan… se on ihan varmaan minun lakkini…
— Tuoko? Sehän on Kalle Blomstén! Sepä veijari! Kyllä minä lakin
siltä sieppaan, siitä saat olla varma!
Fritz kahlasi pitkin askelin luulotellun varkaan jälkeen ja Eufrosyne
seisahtui erääseen porttikäytävään näkemään, kuinka kävisi. Hän
huomasikin, että Fritz saavutti pojan ja että hän uhkaavalla liikkeellä
vaati häneltä lakkia takaisin.
Kalle Blomstén näytti kummastunutta ja vihaista naamaa. Fritz
sieppasi hänen taskustaan sen valkoisen esineen ja sai korvalleen
vaivastaan. Effi näki jotakin vierivän ulos lakista, näki poikien
kumartuvan alas poimimaan niitä, näkipä Fritzin lopuksi lyövän kättä
Kallelle ja kääntyviin takaisin jotenkin nolona.

43. — No, eikö se ollutkaan minun lakkini? kysäsi Eufrosyne pahaa
aavistaen.
— Eikä, kun pussillinen mantelia ja ne vierivät kudulle, kun minä
repäsin pussin. Kalle suuttui ja minun täytyi pyytää häneltä anteeksi.
Mutta sepä olikin kaikki sinun syysi, tytöt ovat aina niin kiven kovaan
varmat tuhmuuksistaan.
Fritz oli suuttunut ja Eufrosyne nolo. He astuskelivat äänettöminä
rinnakkain poliisikamarille, jossa eräs poliisi hyväntahtoisesti kuunteli
heidän kertomuksensa rosvoamisesta Kaisaniemellä ja lupasi hankkia
heille takaisin kadonneen lakin. Kello löi seitsemän. Fritz ja Effi
kulkivat aika vauhtia kotiinpäin läksyjä lukemaan. Etehiseen astuttua
tuli Kamilla heitä vastaan. Dika tädin ketunnahkaturkkiin käärittynä,
päässä Eufrosynen kaivattu lakki.
— Mitä, — mitä se merkitsee? — Effiltä jäi suu auki
kummastuksesta.
— Mi-tä?… Oletko sinä löytänyt sen? — puhkui Fritz ja heitti
päältään päällystakin.
— Ei, mutta sano, mistä olet sen löytänyt?
Kamilla suvaitsi vihdoin vastata. — Kotiin kulkiessani kuulin kiireitä
askeleita takanani. Minäkin rupesin kulkemaan kiireemmästi, enkä
tohtinut yhtään kääntyä, mutta tunsin, että joku mies ajoi minua
takaa ja minä aloin jo oikein pelätä…
— Entä sitten?…
— Niin, ja sitten kuulin jonkun huutavan: "neiti, seisahtukaahan
neiti!" Ja kun käännyin, näin pitkän poikanulikan kahlaavan jälessäni,

44. yksi niistä, jotka olivat mäessä, mutta ei rosvo. Hän tuli hyvin
kohteliaasti luokseni, antoi minulle lakin ja pyysi anteeksi toverinsa
puolesta. Minä annoin hänelle pienen sopivan saarnan syylliselle
vietäväksi ja me erosimme hyvässä sovussa.
Lasten laveasti puhuessa Effin seikkailusta, soi kello ja Miina pisti
hämmästyneenä päänsä ruokasalin ovesta.
— Täällä on eräs ryssä, joka kysyy Fritziä.
— Se on Kostja! — huusi Fritz ja syöksi etehiseen suoraan erään
nuoren venäläisen sotamiehen syliin, joka nauraen ja itkien syleili
häntä, huudahtaen kerta toisensa perästä: — voi sinua Fritz
Konstantinovitsch, voi sinua Fritz Konstantinovitsch! — Sitten alkoi
heidän kesken vilkas keskustelu. Muut koululaiset, jotka kokoontuivat
heidän ympärilleen, eivät kuitenkaan ymmärtäneet yhtään sanaa, he
vaan tuijottivat suu auki Fritziin, kun tämän kieli niin sukkelaan
kääntyi sanomaan itsch ja atsch, mutschi, putschi ja murremutschi.
Jäähyväisiä sanoessa veti tuo hyväntahtoinen palvelija varovasti
taskustaan pussillisen prenikoita sekä ruudukkaisen pumpulisen
nenäliinan, josta otti esille kauniin posliinisen pääsiäismunan. Ilosta
sädehtien antoi hän tämän Fritz'ille, suuteli häntä kumpaisellekin
poskelle, niinkuin Venäjällä on tapana, ja meni tiehensä.
— No, Fritz Konstantinovitsch, — sanoi Masse, — jos enää
ollenkaan osaat puhua ruotsia tai suomea, niin kerro meille mitä te
puhuitte. Toimita meille käännös!
— Hän sanoi, — mumisi Fritz, joka juuri oli puraissut prenikan
poikki, — että hän oli poliisimestarin luona, jolle oli tuonut kirjeen
isältä. Kun hän näki minut siellä, tuli hän levottomaksi ja tuli tänne

45. kuulustelemaan. Hän on hirveästi hyvä tuo Kostja ja osti minulle
matkalla nämä prenikat.
— Jospa minunkin isälläni olisi semmoinen palvelija, — tuumasi
Masse, vastaanottaessaan osansa makeisista, joita Fritz runsaasti
jakeli. Iltapäivä lopetettiin tavallisuuden mukaan läksyjen lukemisella
ja paistetuilla potaateilla illalliseksi.
Serenaadi.
Svante Pingelbom kävi tanssikoulussa. Hän harjoitteli ahkerasti
seisomista, kävelyä, kumartamista ja tanssia, sillä hänellä oli muuten
tapana käydä varpaat sisäänpäin käännettyinä ja tiesi äitinsä tulevan
hyvin iloiseksi, jos hän luopuisi tästä rumasta tavasta. Sitä paitse
toivoi hän vihdoinkin kesällä saada tanssia neitien Päronblad'ien
kanssa kylpytanssiaisissa Lovisassa. Nämä neidit olivat aina tähän
saakka nauraen kieltäytyneet tanssimasta hänen kanssaan, koska
hän muka valssissa vei väärään suuntaan ja sotki temput
franseesissa.
Tanssikoulussa kävi kaikenlaisia tyttöjä ja poikia, kauniita ja rumia,
kömpelöitä ja notkeita, semmoisia, jotka oppivat tanssimaan ja
semmoisia, jotka eivät oppineet. Tytöistä ihailtiin enin erästä nimeltä
Emelie Dentsch, joka kävi saksalaisessa tyttökoulussa ja käytti
otsatukkaa. Hän oli hienosti puettu ja tanssi kevyesti kuin höyhen.
Svante ihaili häntä sanomattomasti. Hän ei malttanut olla uskomatta
tätä Spirealle, sekä kertoi hänelle laveasti kaikki mitä tapahtui
tanssitunneilla, — että hän oli tanssinut Emilien kanssa, mitä tämä
oli sanonut ja sen semmoista.

46. Eräänä päivänä seisoivat muutamat Svanten vanhimmista
luokkatovereista portailla kuiskailemassa, Svanten ohitse kulkiessa.
He viittasivat hänet luokseen ja kertoivat aikomuksestaan. Sykkivällä
sydämellä kuuli Svante nyt, että oli aikomus toimittaa serenaadi
Emilie Dentsch'ille. Ensin piti yksinkertaisen kvartetin laulaa, mutta
sitten tahtoi Kåhlfelt, eräs pitkä reaalikoululainen, laulaa soloa "Ich
weiss nicht was soll es bedeuten" viulun säestäessä ja tähän
tarvittiin Svante viuluineen.
Tämä ihan hurmautui ihastuksesta. Päästä mukaan serenaadin
pitoon, — sepä vasta asia! Töin tuskin saattoi hän olla tästä
puhumatta asuintovereilleen ja hänen sydämmensä paisui
ylpeydestä ja ilosta, kun hän ahkerasti harjoitti mukasoittoa, joka
pian alkoikin sointua jotenkin hyvin paitse alku.
Vihdoin muuttui päivä tuoksi merkilliseksi illaksi. Svantea oli jo
kauan aikaa sitä ennen kutsuttu Kåhlfeltin luo ja hän sai monilla
varoituksilla varustettuna ottaa mukaansa portin avaimen.
Kello kymmenen seisoivat nuo viisi laulajaa sykkivin sydämin talon
portilla, jossa Emilie asui; Svante kantoi rakkaan viulunsa mustassa
serttinkipussissa kainalossaan.
Portti oli kiinni.
— Sen kyllä avasin, — sanoi Kåhlfelt. — He pelkäävät koirien tai
varkaiden tulevan makkarapuotiin.
— Makkarakopuotiin?
— Niin, onhan hänen isänsä makkarantekijä. Etkö sitä tiennyt?
Mutta eipä siitä mitään, — me kiipeämme aituuksen yli.

47. Hiukan alakuloisena kiipesi Svante toverien jälessä; — viulu heilui
kuin porsas säkissä. Hiljaa otettiin ääni ja alotettiin. Viulu oli huonosti
viritetty ja antoi epävarman äänen; tenorilla oli tavallista enemmän
ääni painuksissa, bassolla oli yskä. "Hiljaa, oi hiljaa", laulettiin niin
hiljaa, että se kaikui kuulumattomille korville, mutta kun kvartetti
lauloi viimeisiä tahtia "Kirkas tähti" -laulusta, kiskaistiin ikkuna auki
ja eräs pää pilkisti ulos.
— Ala soittaa! Sukkelaan, hän on tuolla uutimen takana! —
kuiskasi Kåhlfelt kärsimättömästi. Svante tarttui vapisevalla kädellä
jouseen ja viulu alkoi naukua etusoittoa lauluun "Ich weiss nicht…",
jonka jälkeen tenori yhtyi häneen. Heti sen jälkeen heitettiin ovi
selälleen ja mies puettuna turkkiin ja tohveleihin hyökkäsi laulajien
luo, purkaen sappeansa mitä eriskummallisimmalla suomenkielellä.
— Mitte kissannaukkujaisi teme on? Hyi häpee, lurjuset, ku
heiritse kunno ihmisii öölle! Pojs paikkala tahi mine huuda poliis…!
Kåhlfelt alotti puolustuspuhetta ja Svante pisti sukkelaan viulunsa
pussiin.
— Emilie? Mitte tekkemist' teille on Emilie kanss? Pojs sukkila,
tahi…
Melu oli saanut muitakin talossa asuvia liikkeelle. Makkarantekijän
sällejä pitkissä esiliinoissa ja palvelustyttöjä isot huivit päässä. Kaikki
puhuivat yht'aikaa, kukaan ei kuunnellut poikien selityksiä.
— Ne ovat katupoikia, jotka pitivät melua ja lauloivat rumia
lauluja, — sanoivat jotkut.

48. — Varkaita ne ovat, jotka tahtoivat päästä puotiin kinkkujen
kimppuun.
Kåhlfelt ja ne muut kolme laulajaa olivat sillä välin käyttäneet
hyväkseen hälinää ja pötkineet käpälämäkeen kiiveten taaskin
aituuksen yli. Mutta Svanten ponnistuksia esteli viulu, niin että juuri
kun hänkin oli pois pääsemässä, veti hänet joku jaloista alas.
— Kas sitte joka hypi pois minu' kinkkuni kanss! Mitte pussiss,
kanalja? — Se oli makkaraherra, joka oli siepannut Svantea sääristä.
Räiskis! Siinä hän nyt makasi särkyneen viulunsa sirpaleilla! Hän
loukkautui kipeästi pudotessaan eikä saattanut olla huutoa
päästämättä.
— Poika parka, koskiko häneen? — puhui ystävällinen naisääni,
sillä välin kun sällit nauraen katselivat Svanten vaivaloisia
ponnistuksia päästä jaloilleen. Hänen otsastaan vuoti verta ja toinen
käsivarsi tuntui ihan kuin olisi ollut poissa sijoiltaan.
— Tulkaa minun kanssani, niin sidon huivin päähänne, — jatkoi
sama ystävällinen ääni. — Mennään tänne "itkun parantajan" luo,
hän tietää kyllä neuvoja tämmöisillekin vammoille.
— Viuluni…! — valitti Svante, alakuloisena liikatessaan
hyväntahtoisen vaimon jälessä. Mutta viulusta ei ollut kukaan
tietääkseen.
Svante vietiin sisään pieneen, matalaan huoneeseen ja sai istua
tuolille. Eräs mustaverinen mies, jota talon lapset kutsuivat "itkun
parantajaksi", tutki hänen haavaansa, pesi sen ja pisti siihen
laastaria. Hän vakuutti sen kyllä paranevan muutaman päivän

49. kuluttua. Makkarantekijäkin tuli sinne tiedustelemaan, oliko jokin
todellinen onnettomuus tapahtunut ja aikoi pistää muutamia
vaskirahoja Svanten käteen, mutta tämä työnsi ne pois ylenkatseella.
Svante-paran päätä pyörrytti, kun hän koetti nousta, multa hän
ikävöi kotiin omaan vuoteeseensa, jonka tähden pani viimeisetkin
voimansa liikkeelle. Liivinsä taskusta löysi hän 50-pennisen, jonka
tarjosi "itkun parantajalle" vaivasta.
Mennessään heitti hän katseen ympärilleen ja huomasi silloin että
huone, jossa hän oli ollut, näytti hyvin kummalliselta. Se oli köyhä ja
kurja suuressa määrin, mutta valossa, jonka levitti pieni
huononlainen lamppu, näki hän, että ympäri huonetta kaikilla
hyllyillä ja pöydillä seisoi kalliita kukkavaaseja, rintakuvia,
kynttiläjalkoja ja koristekaluja pronssista ja posliinista. Ikäänkuin
unessa luuli hän myös eräällä hyllyllä näkevänsä erään päätä
nyökkäävän kiinalaisen, ihan samanlaisen kuin se, joka katosi Tilhis-
tätien salista. Hän oli kuitenkin nyt liijan hämmentynyt voidakseen
ajatella tätä lähemmin. Pihalle tultua kokosi hän niin hyvin kuin
pimeässä saattoi viulunsa palaset ja hiipi kovin alakuloisena ja
suuttuneena ulos portista, jonka "itkun parantaja" hänelle avasi.
— Kummallinen nimi, — arveli hän itsekseen. — Mitähän varten ne
häntä niin kutsunevat?
Kun hän seuraavana aamuna heräsi omassa mukavassa
vuoteessaan tutussa huoneessa Antin kadun varrella ja näki Fritz
Amatuksen makaavan vatsallaan peite pois potkittuna, tunsi hän
itsensä tyytyväiseksi. Millä ihmeen tavalla oli hän antanutkaan
houkutella itseään moiseen tuhmuuteen? Tuo kiittämätön Kåhlfelt ei
ollut edes yrittänyt häntä auttaa, vaan pötkinyt tiehensä. Ja
tanssikoulussa kysyi hän sitten huonosti peitetyllä ivalla, oliko

50. makkarantekijä ottanut hänen viulunsa panttiin kinkun sijaan, jonka
Svante muka oli varastanut. Pahinta oli kuitenkin että Emilie
kaunotar veti suunsa hymyyn ja käänsi pois päätään, kun näki
Svanten tulevan.
Pari päivää kantoi Svante yksin nöyryytyksen ja ikävän taakkaa.
Vihdoin uskoi hän kaikki surunsa Spirealle. Tämä kuunteli häntä
lempeästi ja lohdutteli niin hyvin kuin taisi. Ei pitänyt olla
millänsäkään, eihän hän ollut mitään pahaa tehnyt, ainoastaan…
ainoastaan…
— Niin, olen saattanut itseni naurun alaiseksi, lausui Svante
surkeasti.
— Mutta sepä on parempi tulla naurun alaiseksi, kuin tehdä
pahaa.
Svante huokasi. Sydän keveni kuitenkin tunnustuksen tehtyä ja
hän kertoi nyt lähemmin tapauksesta. Kun hän mainitsi miestä tuolla
kummallisella nimellä "itkun parantaja", näki hän Spirean äkkiä
punastuvan ja kääntyvän pois.
— Ja tiedätkö, kaikesta kummallisinta oli, että minusta ihan
näytti…
Hän keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni. Epäilykset Spirean
suhteen, kiinalainen ja "itkun parantaja" kaikki pyöri hänen päässään
yhtenä sekasotkuna.
— Svante hyvä, — sanoi Spirea ja tarttui hänen käteensä, — odota
vielä hiukan, niin saat tietää kaikki. Sano minulle vaan numero ja
kadun nimi, jonka varrella herra Dentsch asuu.

51. Miettiväisenä antoi Svante vaaditut tiedot ja koko päivän ajatteli
hän sitten Spireaa ja päätä nyökkäävää kiinalaista.
Itkun parantaja.
Seuraavana päivänä meni Spirea kaupungille. Hän kulki nopein
askelin, katseli tarkkaan katujen nurkkia, eikä seisahtunut,
ennenkuin saapui kaupungin kaukaisimpaan osaan. Siellä meni hän
erääsen pihaan, seisahtui empien erään oven luo ja luki nimen
vanhasta nuhraantuneesta nimikortista. Ilo kuvautui hänen
kasvoilleen ja hän saattoi tuskin pidättää huudahdusta: vihdoinkin!
Se oli sama kummallinen huone, johon Svante oli viety serenaadin
jälkeen. Posliiniset ja alabasterivaasit seisoivat yhtä komeina siellä
keskellä köyhyyttä ja nyökkäävä kiinalainen, joka kerran oli ollut neiti
Melusina Riddersparren omaisuutena, kumarsi vakavasti nurkassa.
Spirean katse säihkyi ilosta. Hän lähestyi tummaveristä miestä,
joka työskenteli rahilla ikkunan luona ja huomattuaan Spirean hiukan
hämillään huudahti: — vai niin, neitikö se on!
— Minä olen hakenut teitä monta kertaa entisestä kortteeristanne,
— sanoi Spirea miettien, mutta siellä kerrottiin minulle, että te olitte
menneet Pietariin. Kun sitten viimeksi siellä kävin, sanottiin teidän
muuttaneen majaa, mutta kukaan ei tiennyt minne.
— Olinhan minä matkalla kuusi viikkoa, — vastasi mies tylysti, —
mutta nythän olen jo kauan aikaa ollut kotona, vaikka ne tuhmat
pöllöt ovat hävittäneet lipun, johon olin heille osoitteeni kirjoittanut.

52. — Minä olen ollut niin levoton kiinalaisen tähden, jota lupasitte
korjata määrättyyn päivään.
— Kukapa jaksanee kaikkia lupauksia muistaa! Mutta valmiinahan
sekin on ollut jo monta viikkoa ja neiti saattaa nyt nähdä, ettei se ole
mennyt pahaksi minun luonani. Se on kuin ihka uusi, ei
silmälaseillakaan voisi huomata, mistä se on ollut rikki. Olipa
sentähden koko lailla vaikeata korjata sitä.
Hän kääri kiinalaisen paperiin ja antoi sen Spirealle, joka maksoi ja
meni. Kevein askelin kiiti hän Antinkadulle, jossa heti meni ajurin
perheen asuntoon. Maiju oli yksin kotona soudattamassa pientä
veljeään. Spirea otti pois paperin kiinalaisesta ja puhui iloisesti: —
Tunnetko tätä herraa, Maiju? Tule nyt minun kanssani Dika tädin luo,
niin kerromme koko asian.
— Voi, voi, uskallanko minä? — vaikeroi Maiju niin onnettomana,
kuin jos häntä olisi uhattu viedä vankilaan. — Dika neiti on niin
ankara ja isä lyöpi minut pahanpäiväiseksi.
— Lörpötyksiä! Nyt et saa enää myöhistää sitä, — vakuutti Spirea.
Olisihan se ihan viekkautta, jos ei nyt kaikkea kerrottaisi, eikä
isäsikään enää voi olla niin kovin ankara, kun näkee että kiinalainen
on ehyt taas. Tädeistä minä vastaan. Tule ylös keittiöön niin pian
kuin voit.
Tuntia myöhemmin istui koko seurue hauskasti salissa lampun
ympärillä, Svante koetteli surumielisenä pianolla soittaa "Ich weiss
nicht was soll es bedeuten" ja ajatteli viuluaan. Masse ja Kamilla
ajattelivat arvoituksia lasten lehdessä. Kasse vuoli puulusikkaa uunin
luona, Fritz piirusti hevosia ja Eufrosyne pelasi "viidentoista peliä"
kahden kesken itsensä kanssa. Mobelle makasi sohvalla

53. sotkeutuneena Dea tädin lankaan ja tädit istuivat kumpikin
nojatuolissaan, sukkaa neuloen ja puhellen puoliääneen keskenänsä.
Silloin aukeni ovi ja Spirea astui sisälle Maijun seuraamana, joka
kantoi kääryä.
— Hyvät tädit, — alkoi Spirea. Hän näytti iloiselta, mutta ääni
värähteli hiukan. — Minulla on teille jotakin kerrottavaa. Kuten
muistatte, pyysin minä itselleni vähän aikaa, ennen kuin saattaisin
kertoa särkyneestä kiinalaisesta ja nyt on hetki tullut, jolloin saatan
kertoa kaikki.
Tuona onnettomana iltana menin minä saliin erästä kirjaa
noutamaan ja löysin silloin Maijun eräässä nurkassa itkemässä. Hän
oli särkenyt kiinalaisen, kun hänen piti nostaa äsken täyttämänsä
lampun paikoilleen. Hän väänteli käsiään ja kertoi, että häntä oli
kielletty koskemasta mihinkään salin nurkkahyllyllä, mutta hän oli
tehnyt sen auttaakseen Katria, koska Miina oli kipeä. Hän pelkäsi niin
sinua, Dika täti ja isäänsä, joka löisi häntä, kun saisi sen tietää. Minä
tahdoin mielelläni auttaa häntä, kun näin kuinka toivoton hän oli ja
tiesin, että hän hyväntahtoisuudesta oli ollut tottelematon.
Sentähden lupasin minä koettaa saada kiinalaista korjatuksi ja menin
paikalla apteekkiin, jossa useasti kitataan vanhaa posliinia…
Tässä koetti nyt Fritz Amatukselle kirkas valo.
Mutta siellä eivät osanneetkaan sitä korjata. Apteekkari oli vaan
hyvin ystävällinen ja neuvoi minua erään miehen luo, joka möi
jonkunlaista posliinikittiä nimeltä "itkurohto"…
Svante näytti tässä saaneen vastausta tuhansille
kysymysmerkeille.

54. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
ebooknice.com