huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten
voi se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän
kyytimiehille.
Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi
luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme
laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys,
että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä
säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi
sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei
koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli
venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen.
Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen
toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes
laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi
edes matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut
halua lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No,
herra! jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin,
emmehän ole ensimäisinä!" — ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä
hyvin voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja
jos kaikki ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi
siitä, ettei elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon
huolehtia…
Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? — Ensiksikin
minä en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään
voi pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis
odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi
sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin
oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee
huomiota. Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä