— Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!
— Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin,
ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti Mills,
jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä
ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.
— Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn
olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa,
mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.
— Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri onkin
ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa minua.
Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on
keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla kun
hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset kasvonsa
loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt siunauksensa. —
Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän vaipui uneen ja
minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva Finn,
vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan
ulos. — Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä
teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.
— Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.
— Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka
tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva
Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku
olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea ja
masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin hänen
vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti tapansa
mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet rauhaan.