India and Central Europe Perceptions Perspectives Prospects 1st Edition Rajendra K Jain

Read Anytime Anywhere Easy Ebook Downloads at ebookmeta.com
India and Central Europe Perceptions Perspectives
Prospects 1st Edition Rajendra K Jain
https://ebookmeta.com/product/india-and-central-europe-
perceptions-perspectives-prospects-1st-edition-rajendra-k-
jain/
OR CLICK HERE
DOWLOAD EBOOK
Visit and Get More Ebook Downloads Instantly at https://ebookmeta.com

Editor
Rajendra K. Jain
India and Central Europe
Perceptions, Perspectives, Prospects
1st ed. 2021

Editor
Rajendra K. Jain
Centre for European Studies, Jawaharlal Nehru University, New Delhi,
India
ISBN 978-981-16-2849-8 e-ISBN 978-981-16-2850-4
https://doi.org/10.1007/978-981-16-2850-4
© The Editor(s) (if applicable) and The Author(s), under exclusive
license to Springer Nature Singapore Pte Ltd. 2021
This work is subject to copyright. All rights are solely and exclusively
licensed by the Publisher, whether the whole or part of the material is
concerned, specificall y the rights of translation, reprinting, reuse of
illustrations, recitation, broadcasting, reproduction on microfilms or in
any other physical way, and transmission or information storage and
retrieval, electronic adaptation, computer software, or by similar or
dissimilar methodology now known or hereafter developed.
The use of general descriptive names, registered names, trademarks,
service marks, etc. in this publication does not imply, even in the
absence of a specific stat ement, that such names are exempt from the
relevant protective laws and regulations and therefore free for general
use.
The publisher, the authors and the editors are safe to assume that the
advice and information in this book are believed to be true and accurate
at the date of publication. Neither the publisher nor the authors or the
editors give a warranty, expressed or implied, with respect to the
material contained herein or for any errors or omissions that may have
been made. The publisher remains neutral with regard to jurisdictional
claims in published maps and institutional affiliations.

This Palgrave Macmillan imprint is published by the registered
company Springer Nature Singapore Pte Ltd.
The registered company address is: 152 Beach Road, #21-01/04
Gateway East, Singapore 189721, Singapore

Dedicated to
Sunita, Ruchika, Anekant and Jig yasa

AAI
AI
AJT
ASEAN
BBC
BEML
BHEL
BJP
BPO
BRI
CBI
CEECs
CEIF
CFE
CIH
CII
CMEA
COP
CPI
CPI-M
CTBT
DRDO
EU
FDI
FICCI
FOCs
FRY
Abbreviations
Airports Authority of India
Artificial Intelligence
Advance Jet Trainer
Association of South East Asian Nations
British Broadcast Corporation
Bharat Earth Movers Ltd. (BEML)
Bharat Heavy Electricals Ltd. (BHEL)
Bharatiya Janata Party
Business Process Outsour cing
Belt and Road Initiative
Central Bureau of Investigation
Central and East European countries
Central Europe India Forum
Conventional Armed Forces in Europe
Central Institute of Hindi
Confederation of Indian Industry
Council for Mutual Economic Assistance
Conference of Parties
Communist Party of India (CPI)
Communist Party of India-Marxist
Comprehensive Test Ban Treaty
Defence Research and Development Organization
European Union
Foreign Direct Investment
Federation of Indian Chambers of Commerce and Industry
Foreign Office Consultations
Federal Republic of Yugoslavia

FTA
GATT
GDP
GSQR
HICC
HZDS
ICBM
ICCR
ICEBF
ICSC
ICT
ICWA
IDEB
INF
INSTC
ISIS
ITEC
JDC
JEC
JNU
JWG
LSD
MEA
MFA
MOA
MoU
MP
MTCR
MW
NATO
Free Trade Agreement
General Agreement on Tariffs and Trade
Gross Domestic Product
General Staff Qualitative Requirements
Hungarian Information and Cultural Centre
Movement for a Democratic Slovakia
Intercontinental Ballistic Missile
Indian Council for Cultural Relations
India-Central Europe Business Forum
International Commissions of Supervision and Control
Information and Communication Technology
Indian Council of World Affairs
International Defence Exhibition Bratislava
Intermediate-Range Nuclear Forces
International North-South Transport Corridor
Indian School of International Studies
Indian Technical and Economic Cooperation
Joint Defence Committee
Joint Economic Committee
Jawaharlal Nehru University
Joint Working Group
Lok Sabha De bates
Ministry of External Affairs
Ministry of Foreign Affairs
Memorandum of Association
Memorandum of Understanding
Member of Parliament
Missile Technology Control Regime
Mega Watt

NPT
NRI
NSG
OCI
OECD
OEM
PIO
PNE
PPP
PSP
SAARC
SIPRI
SMEs
SS
SWJN
TCS
TOI
TSI
UN
UNCTAD
V4
WMD
WTO
North Atlantic Treaty Organization
Non-Proliferation Treaty
Non-Resident Indian
Nuclear Suppliers Group
Overseas Citizenship of India
Organisation of Cooperation and Development
Original Equipment Manufacturer
Persons of Indian Origin
Peaceful Nuclear Explosion
Purchasing Power Parity
Praja Socialist Party
South Asian Association for Regional Cooperation
Stockholm International Peace Research Institute
Small and Medium Enterprises
Second Series
Selected Works of Jawaharlal Nehru
Tata Consultancy Services
Times of India
Three Seas Initiative
United Nations
United Nations Conference of Trade and Development
Visegrad 4
Weapons of Mass Destruction
World Trade Organization

Contents
1 Introduction
Rajendra K. Jain
2 India and C entral Europe: From the Mar gins to the C entre in
Three Stages
Pramit P al Chaudhuri
3 Indian P erceptions of C entral Europe
Rajendra K. Jain
4 India and the Czech R epublic
Rajendra K. Jain
5 India and Hung ary
Rajendra K. Jain
6 India and P oland
Rajendra K. Jain
7 India and Slo vakia
Rajendra K. Jain
8 India’s Trade and E conomic R elations with the V4 C ountries
Karina Jędrzejo wska and Anna W róbel
9 Indian F oreign Dir ect Investment in C entral Europe
Karina Jędrzejo wska and Anna W róbel
10 Indian Diaspor a in Central Europe
Patryk Kugiel and Konrad Pędziwiatr
11 India and C entral Europe: A Road Mor e Travelled?
Patryk Kugiel
Appendix A: India-Czechoslovakia V isits, 1947–1992
Appendix B: India-Czech R epublic V isits, 1993–2020
Appendix C: India-Czechoslovakia Agr eements, 1949–1991
Appendix D: India-Czech R epublic Agr eements, 1993–2018
Appendix E: India-Hungary Visits, 1948–2021

Appendix F : India-Hungary Agreements, 1949–2019
Appendix G: India-Poland V isits, 1951–2020
Appendix H: India-Poland Agr eements, 1949–2019
Appendix I: India-Slovakia V isits, 1992–2020
Appendix J: India-Slovakia Agr eements, 1993–2019
Appendix K: India-Central Europe Agr eements, C omparative Chart
Appendix L: Foreign Dir ect Investment in India, A pril 2000–Mar ch
2020
Index

List of Figures
Graph 9. 1 Outward Indian FDI in V4 Countries, 2006–2018

Graph 9. 2 V4 FDI in India, 2006–2018

Graph 10. 1 Indian Citizens residing legally in V4 countries, 2010–2018

Graph 10. 2 Foreigners Residing Legally in Poland with Valid Residence
Permits, 2010–2018

Graph 10. 3 Growth of the Indian Community in Poland, 2010–2019

Graph 10. 4 Immigrants in Czechia, 2009–2019

Graph 10. 5 Citizens of India Residing in the Czech Republic, 2008–2018

Graph 10. 6 Foreign Citizens Residing in Hungary (without asylum
seekers), 2009–2019

Graph 10. 7 Number of Valid Residence Permits for Third Country
Nationals in Slovakia, 2009–2019

Graph 10. 8 Indian Citizens in Slovakia, 2009–2019

Map 10.1 Indian Citizens in Poland in 2014 (Green) and 2019 (Red)

List of Tables
Table 3. 1 India’s Trade with Central Europe

Table 4. 1 Export of Czech military equipment to India, 2003–2017

Table 5. 1 Hungarian export of arms and military equipment to India,
1992–2018

Table 6. 1 Export of Polish military equipment to India, 2008–2017

Table 7. 1 India–Slovakia Trade, 2000–2019

Table 7. 2 Export of military material by Slovakia to India, 2004–2017

Table 8. 1 India–V4 trade in Goods: Exports, 1996–1997 to 2018–2019

Table 8. 2 India–V4 Trade in Goods: Imports, 1996–1997 to 2018–2019

Table 8. 3 India–V4 Trade in Services: Exports, 1996–2017

Table 8. 4 India–V4 Trade in Services: Imports, 1996–2017

Table 9. 1 Outward Indian FDI in V4 countries, 2006–2018 (in million
US dollars)

Table 9. 2 V4 FDI in India, 2006–2018

Notes on Contributors
Rajendra K. Jain was formerly Professor and Chairperson at the
Centre for European Studies, Jawaharlal Nehru University, New Delhi.
He has been Director, Europe Area Studies Programme, JNU, and the
first Jean Monnet Chair in India (2010–2015). He has also been Adjunct
Research Professor, Monash European and EU Studies Centre, Monash
University, Melbourne (2010–2015). He was formerly Visiting
Professor, Asia-Europe Institute, University of Malaya (2010), and
Visiting International Fellow, Monash Europe and EU Centre,
Melbourne (2009). He was Alexander von Humboldt Foundation Fellow
at the University of Constance (1992–1993, 1994) and Visiting Fellow
at the School of Slavonic and East European Studies, University of
London (1993) and the Foundation for Science and Politics (1995),
Ebenhausen, Germany. He has been Visiting Humboldt Foundation
Professor at Freiburg, Leipzig and Tuebingen universities and at the
Maison des Sciences de l’Homme, Paris (2005, 2006, 2008, 2010, 2013).
He has also been Visiting Professor at the universities of Sofia, W arsaw
and UPFM Barcelona. He was Indian Council of Cultural Relations
(ICCR) Professor of Contemporary India, Leuven University (2015). He
is the author/editor of over 35 books and has written over 150
articles/book chapters. He has travelled extensively in Asia, Europe and
North America and has lived in the United States (5 years) and
Germany (3 years). He has most recently edited Changing Indian Imag es
of the E uropean Union: P erception and Misper ception (Palgrave, 2019),
India and the E uropean Union in a T urbulent W orld (Palgrave, 2020) and
India, E urope and Asia: C onvergence and Di vergence (Palgrave, 2021).

Karina Jędrzejo wskais Assistant Professor, Department of Regional
and Global Studies, Faculty of Political Science and International
Studies, University of Warsaw. She is a graduate of the University of
Manchester (M.Sc. Globalization and Development, 2008), Warsaw
School of Economics (M.A. in Finance and Banking, 2007), and an M.A.
in International Relations from the Institute of International Relations,
Warsaw University 2005. Since April 2017, she is a Governing Board

Member and Treasurer of the World International Studies Committee
(WISC). She is co-editor of The Future of Global E conomic Go vernance:
Challenges and Pr ospects in an A ge of Uncertainty (2020).

Patryk Kugielis the Head of the International Economic Relations
and Global Issues Programme at the Polish Institute of International
Affairs (PISM), Warsaw. He is a specialist on South Asia and
international development cooperation. His research in PISM focuses
on the foreign policy of India and Pakistan, the security situation in
South Asia, United States and EU policies towards the region,
implications of India’s rise on the global order as well as the
development cooperation policy of Poland and the EU. He is the co-
editor of India-Poland R elations in the 21st C entury: Vistas for F uture
Cooperation (Vij Books, 2014) and India’s Soft P ower: A New F oreign
Policy Strategy (Routledge, 2017).

Pramit P al Chaudhuri is a Distinguished Fellow and Head, Strategic
Affairs at Ananta Aspen Centre and the Foreign Editor of the Hindustan
Times. He writes on political, security and economic issues. He was a
member of National Security Advisory Board of the Government of
India (2011–2015) and is a member of the Asia Society Global Council
and the Aspen Institute Italia, the International Institute of Strategic
Studies and the Mont Pelerin Society.

Konrad Pędziwiatris Senior Researcher at the Centre for Advanced
Studies of Population and Religion at the Cracow University of
Economics and in the Centre for Migration Research at the University of
Warsaw. His publications include Transformation of Islamism in E gypt
and Tunisia in the Shado w of the A rab Spring (2019), Polish Migr ation
Policy—In Sear ch of New Mode l (2015), The New Muslim Elit es in

European Citie s (2010) and From Islam of Immigr ants to Islam of
Citizens (2007).

Anna W róbelis Assistant Professor, Department of Regional and
Global Studies, Faculty of Political Science and International Studies,
University of Warsaw. She holds a Ph.D. on the policy of liberalization of
international trade in services. A Member of the Polish Association of
International Studies, she is also the co-editor of The Dragon and the
(Evening) S tars: Essays on the Det erminants of EU-China R elations (in
Polish) (2013) and The Future of Global E conomic Go vernance:
Challenges and Pr ospects in an A ge of Uncertainty (2020).

(1)
© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Singapore Pte Ltd. 2021
R. K. Jain (ed.), India and Central Europe
https://doi.org/10.1007/978-981-16-2850-4_1
1. Introduction
Rajendra K. Jain
1
Centre for European Studies, Jawaharlal Nehru University, New
Delhi, India

From the mid-1950s till the end of the Cold War, India’s relations with
the Central and East European Countries (CEECs) were an adjunct of
Indo-Soviet relations. Having been let down by the West, India turned
to the Soviet Union in 1955 as a partner in economic and industrial
cooperation. The CEECs followed suit after Moscow offered economic,
financial and technical assistance for large public sector projects. There
was no serious conflict of int erest and almost identical views on most
international issues. The CEECs also did not have any colonial
hangovers and were indifferent to some of the issues that troubled
West European lobbies when dealing with India such as human rights,
Kashmir, treatment of minorities and so on (Sibal, 2019: 78).
Central Europe figured in parliamentary debates only on critical
issues which received wide publicity. During the relatively well-
informed debates on the Hungarian uprising (1956) and the
Czechoslovak crisis (1968), the Nehru and Indira Gandhi’s government
faced substantial criticism. No debates on Central Europe took place
subsequently in the Indian Parliament though references to individual
countries did resurface periodically. The West usually gave no credit
either to the Indian Parliament or to Indian leaders for ‘speaking
plainly, though in guarded language, on Hungary or Czechoslovakia. The
restraint was dictated by the need to be helpful’, but it was not
‘appreciated by either side’ (Damodaran, 2000: 114–115).

In the post-Cold War era, India and the CEECs viewed each other
from opposite directions: the Visegrad 4 looked towards the European
Union and India focused on its key partners in Western Europe. As
Central Europeans aligned their foreign policy with those of the EU,
India and the CEECs began to have divergent worldviews and
differences on how they perceived the world and the challenges that
confronted it. There was little that brought them together. Indian
foreign policy took time to adjust to the changing realities in Central
and Eastern Europe. Mutual indifference led to slim political interaction
and meagre people-to-people ties. For nearly a decade-and-a-half
(1990–2004), Central European countries concentrated on
gaining admission in the European Union and the North Atlantic Treaty
Organization. Their preoccupation with a ‘return to Europe’ and
transatlantic relations left them little time or interest in India. New
Delhi too showed little economic and strategic interest in the region
given the radical transformation of the socio-economic and geopolitical
milieu in Central Europe. Mutual neglect for nearly two decades led to a
sharp decline in political contacts as well as people-to-people ties. The
communist glue had withered away though some observers felt that
clichés about post-communist societies in the older generation still
persisted in India.
The CEECs began to rediscover India after they gained membership
of the European Union in 2004 and more consciously after the 2008
financial crisis. India also took time to recalibrate its policies. Today,
India and Central Europe have a convergence of views on issues like
terrorism, reform of the United Nations and non-proliferation. There
were however differences over Western interventions in Iraq (2003),
Libya (2011), crises in Syria and Ukraine in which India had no
geopolitical interest or stake.
Outline of Chapters
India’s postwar relationship with Central Europe, argues Pramit Pal
Chaudhuri in the second chapter, has undergone three distinct phases.
The first phase, during the communist period, was a subset of India’s
relations with the Soviet Union. The collapse of communism left New
Delhi with almost no points of engagement with the newly democratic

Central Europe. This was compounded by the fact both India and
Central Europe began a process of reforming their socialist-oriented
economies that continued through the 1990s. The early 2000s saw the
beginnings of a new economic relationship with a few Indian firms
beginning to invest in countries like Poland. Today, Indian firms and
their European subsidiaries are both large investors and have a
footprint in almost all Central European states. The combination of
Brexit, the rise of China and India’s expanding geoeconomic interests
have led the Narendra Modi government to contemplate relations with
Central Europe through a more strategic lens though New Delhi is doing
what it can in terms of its capabilities.
Chapter 3 examines Prime Minister Jawaharlal Nehru’s interwar
and postwar perceptions of Central Europe. It describes how the
geographical scope of the Central Europe Division of the Ministry of
External Affairs gradually expanded to comprise thirty countries at
present. It goes on to examine Indian perceptions of Central Europe in
the early 1990s and discusses how Central Europe figured in
parliamentary debates. It assesses the changing perspectives of the
region by India’s two leading corporate chambers. The chapter
provides a succinct overview of Indian scholarly literature on economic
and political relations as well as the evolution and current state of
teaching of contemporary Central Europe at Indian universities. In
conclusion, the chapter examines New Delhi’s proactive re-engagement
with Central Europe with greater vigour and the Indian commentariat’s
perceptions of Chinese inroads in Central Europe.
Chapter 4 discusses political relations between India and
Czechoslovakia from 1947 to 1992. It outlines how the Czech Republic’s
preoccupation with securing membership of the North Atlantic Treaty
Organization and the European Union left it with little time or political
interest for nearly a decade in cultivating relations with India. It goes
on to examine renewed efforts by the Czech Republic to reach out to
Asia in order to enhance trade and foreign direct investment and the
broad contours of the relationship in the 2000s. It discusses how
Czechoslovakia/the Czech Republic figur ed in Lok Sabha)
debates/questions from 1947 to 2019 since the agitated debates over
the Soviet invasion of Czechoslovakia. After making a detailed
examination of defence cooperation, the chapter discusses how

Czechoslovakia has been perceived by Indian scholars and the
commentariat, Czech perceptions of India as well as cultural relations
between the two countries.
Chapter 5 examines the vicissitudes of political and economic
relations between India and Hungary during the Cold War. It critically
assesses the changes in the relationship since the early 1990s and the
upswing in relations with Hungary’s ‘Eastern Opening Strategy’ (2011).
It examines parliamentary (Lok Sabha) debates since Independence
and highlights how Hungary figured in parliamentary questions and
debates over the years. It discusses Indian perceptions of Hungary in
one of the leading English national dailies as well as Indian scholarly
literature. It makes a detailed study of defence cooperation as well as
cultural relations between India and Hungary. In conclusion, the
chapter assesses prospects for the future.
The next chapter examines the initial Indian perceptions of Poland
during the 1930s and the 1950s and goes on to discuss the vicissitudes
of political relations during the Cold War and the perceptions of Poland
in Indian scholarly literature. The chapter assesses the transformation
of the relationship in the post-Cold War era. It discusses Polish efforts
to reach out to Asia at the turn of the millennium and the motivations
and impact of the Polish S trategy towards Non-European Dev eloping
Countries (2004). It goes on to examine the relationship in the 2000s
and how Poland figur ed in the Modi government’s renewed re-
engagement with Central and Eastern Europe. The chapter examines
Lok Sabha debates from 1947 to 2019 to highlight how Poland figur ed
in parliamentary questions and debates since the Polish uprising of
1956. It critically examines the nature, problems and prospects of
defence cooperation between India and Poland. After evaluating Polish
and Indian perceptions of each other, the chapter discusses prospects
for the future.
Chapter 7 examines Indian perceptions of the Velvet Divorce, which
led to the establishment of two separate states of the Czech Republic
and Slovakia. Politically, Slovakia has remained largely peripheral to
Indian foreign policy concerns because of its small size, low volumes of
trade with visits being confined t o Deputy Ministers. It discusses the
slow evolution of the relationship in the 2000s and during the Modi
years (2014–2020) and presents a brief overview of economic and

trade relations as well as FDI whose high point is a £1 billion
investment by the Tata Group’s UK subsidiary in the ‘Detr oit’ of the
region. It examines Lok Sabha debates to illustrate now marginally
Slovakia figur ed in the parliamentary deliberations since 1993. It
discusses defence cooperation as well as cultural relations between
India and Slovakia.
After a brief historical review of economic relations between India
and Czechia, Hungary, Poland and Slovakia, Karina Jędrzejowska and
Anna Wróbel examine the legal framework for current cooperation and
assess the salient features of their economic and trade relations over
the past decade. The lack of a more coherent Indian strategy, they
argue, has enabled China to surpass India in the region. In conclusion,
the chapter identifies pot ential areas for enhanced trade.
Given its population of over 60 million, highly developed human
capital with relatively cheap cost of labour, and its strategic location,
Central Europe presents itself as an attractive location for Asian
investments. In Chapter 9, Karina Jędrzejowska and Anna Wróbel
provide an overview of Indian foreign direct investment in the four
Central European countries as well as Central European FDI India. It
discusses the rationale for Indian economic engagement in the region
and identifies the k ey challenges faced by Indian investors and looks at
prospects for the future.
Based on the analysis of the secondary sources as well as new
statistical information, big data and qualitative research (including
participant observations, in-depth interviews and a survey), Patryk
Kugiel and Konrad Pędziwiatr analyse the origins and growth of Indian
communities in Central Europe and provide a detailed overview of the
key features of the Indian diaspora in each of the Visegrad 4 countries.
They explore their role in their new ‘homes’, assess their impact on
India-Central Europe relations and look at future trends and
significance in India’s relations with the region.
In the concluding chapter, Patryk Kugiel makes a case for greater
Visegrad 4-India engagement. As India’s global ambitions grow, he
argues, it requires more trusted partners in Europe to promote its
interests in relation to the European Union, the United States or in
multilateral fora like the United Nations Security Council or the Nuclear
Suppliers Group. Unlike many developed Western nations, the V4, he

adds, have similar views to those of India on a number of international
challenges from climate change to terrorism. New Delhi, Patryk argues,
should take greater cognizance of the fact that the V4 send 106 MEPs
(out of a total of 751) to the European Parliament as well as one non-
permanent member to the UN Security Council. With growing
recognition of India’s importance by the EU and the V4’s desire to
develop a more balanced approach towards Asia, he maintains,
prospects for improved India-Central Europe relations have improved.
The chapters are followed by a dozen appendices, which have been
painstakingly collected from diverse sources. These would be of
immense value to scholars, students and policy-makers as a ready
reference. The lists of bilateral visits (cultural, economic, political and
military) as well as agreements owe their present form to a determined
scouring of diverse sources, including periodicals, newspapers, official
publications, journals of India and the Central European countries as
well as reports and publications of governmental ministries,
Departments and agencies concerned. I have sought to ensure the
correctness of the details by cross-checking them carefully with those
appearing in official sour ces and have retained only those that I have
found reasonably accurate.
Economic Engagement
The low levels of trade and investment present an opportunity for both
India and the Visegrad Four to widen and deepen economic ties. The
V4 tend to be viewed by many Indian companies as a bridgehead for
investments in the much larger West European economies. Indian IT
software majors have been ramping up their operations in the region to
tap the intellectual calibre and language skill-sets of the engineering
talent of the region to tap West European markets. Indian
entrepreneurs tend to look to bigger markets in Western Europe and
recognize that there are structural limits to what is possible in Central
Europe. As the storehouse of niche technologies, Central European
technologies are more attuned to Indian conditions. As repositories of
frontier technologies and expertise in clean technology, skill
development and education, the Visegrad 4 are complementary
partners for many flagship programmes of the Modi government. To a

certain extent, the challenge is of overcoming lack of information and
simply making the connection.
The first India-Central Europe Business Forum (ICEBF) (now India-
Europe29) has not led to a structured business dialogue and continues
to face the perennial problem of lack of adequat e follow-up. While the
idea is inherently good, it is too large a body bringing together 30
countries under the geographical scope of the Ministry of External
Affairs’ Central Europe Division with diverse interests from very
different regions and with different expertise.
Civil Society Linkages
Since the early 1990s, historical narratives have ceased to be relevant in
India-Central Europe relations because for modern young Indians, the
Cold War is largely forgotten. Traditional postwar linkages between
India and the Visegrad Four have long withered away; traditional
sensitivities of history with India are no longer evident. The problem of
direct connectivity between V4 and India has been overcome to a
certain extent with the introduction of direct LOT Warsaw-Delhi flig hts
in September 2019. Greater civil society linkages will contribute to
removing traditional cliché s and stereotypes of post-communist
societies of Central Europe and foster positive images of a r apidly
growing region.
Bollywood is being actively wooed. ‘All it needs is one film and that
can change the dynamics’ as the film ‘Kick’ did in the case of P oland.
Some years ago, one Central European embassy even had ‘a three-page
rate card’ for technical experts, camera hire, etc.
1
A further fillip t o
tourism can be expected since Bollywood films have now been shot in
all V4 countries.
India-V4+ Engagement
Central Europe has not figur ed prominently in Indian foreign policy
priorities for decades even though it has become politically stable and
economically prosperous due to mutual indifference and neglect. As a
political grouping, the Visegrad countries have lost their earlier
distinctiveness and failed to get enough political attention in the capital.

All of them except perhaps Poland are political lightweights within the
European Union. New Delhi tends to perceive them as having little
impact on EU foreign policy and of being of marginal importance in
India-EU relations since they tend to get submerged in EU structures.
Observers caution that the shared direction of the V4 within the EU is
not ‘stable or permanent’ and that ‘separate interests and issues
disrupt the coherence of the group and weaken it in terms of unified
promotion of these interests in the EU’ (Bauerova, 2018: 134).
The Slovak Presidency of the Visegrad Group in 2014 proposed a
new V4+1 format for India’s engagement with the region. This led to
the first-ever engagement at the Joint Secretary level with the V4 in
Bratislava on 25 February 2015. This interaction was envisaged as a
supplementary feature of bilateral and India-EU interactions. From the
outset, it was obvious that the periodicity of such an interaction was
not likely to be institutionalized, though there were many areas of
mutual benefit (Chhabr a, 2015: 7). This format was not in response to
the 16+1 (later 17+1) promoted by the Chinese. The two were
‘independent processes’, with India seeking to do what it could in terms
of its capabilities.
2
The initial V4+1 meeting was followed up in 2015
when the Minister of State for External Affairs V.K. Singh met the V4
Foreign Ministers on the sidelines of the eleventh GLOBESEC Security
Forum in April 2016. No meetings in the V4+ India format have been
held thereafter.
A Prime Ministerial Visit
Central Europeans have often referred to the deficit in r eciprocal visits
from New Delhi. A long-standing, genuine complaint of the CEECs has
been that there has not been a prime ministerial visit to the region for
33 years, i.e. ever since Rajiv Gandhi visited Hungary in 1988. Prime
ministerial visits abroad are undoubtedly of much consequence for the
projection of foreign policy. High-level visits do make a difference and
create much momentum in focusing attention on a country and/or
region. They also create institutional pressures to line up deliverables
for the visit. In the past, a prime ministerial visit to the region was
constantly pushed back apparently because of the inherent lack of
substantial economic linkages and the absence of any political

imperatives. A prime ministerial visit, MEA mandarins generally
argued, generally takes place when a relationship has reached ‘a
particular level; one has to wait for it to mature’. In fact, a prime
ministerial visit is ‘the culmination of a relationship; a PM does not go
there to merely cut the ribbon’.
3
The Ministry of External Affairs has only recently taken cognizance
of Central Europe as ‘a strong voice’ and the Visegrad Group as ‘a robust
force’ within the European Union (India, MEA 2020a: 25; 2021: 20).
There is growing realization in New Delhi that a prime ministerial visit
to the region is long overdue. There was considerable expectation that a
prime ministerial visit to Central Europe would take place in the second
half of 2020, but the COVID-19 pandemic has pushed it to late 2021 or
even later. Alternately, a prime ministerial meeting with V4
counterparts can also take place on the sidelines of the UN General
Assembly in the near future though a visit to the region would send
across a better message. A V4+ India summit at the prime ministerial
level would undoubtedly give the relationship a special focus and
highlight the region’s importance.
Towards a Strategic Partnership?
India does not presently have a strategic partnership with any Central
European country. After the conclusion of a strategic partnership with
China (December 2011), Poland had proposed a strategic partnership
with India. The MEA however felt that relations ‘had not yet reached
that level’. After all, a strategic partnership is ‘the last mile’, which is
often ‘the most difficult’ .
4
There was the problem of justifying a
strategic partnership to higher authorities as it usually gave rise to
questions of prioritization, human resource constraints, bureaucratic
overload and the quantum of trade.
For the first time, India recently concluded the fifth str ategic
partnership in Europe with Denmark. Called a ‘Green Strategic
Partnership’, it has been described as ‘a mutually beneficial
arrangement to advance political cooperation, expand economic
relations and green growth, create jobs and strengthen cooperation on
addressing global challenges and opportunities’ (India, MEA 2020b).
This functional strategic partnership, with an Action Plan yet to be

worked out, envisages cooperation through relevant Ministries,
institutions and stakeholders is illustrative of New Delhi’s efforts to
make strategic partnerships more result-oriented.
India has also begun recently to explore new geographical spaces
and configur ations. The MEA and the Confederation of Indian Industry
recently organized the first India-Nor dic-Baltic Conclave (5 November
2020) with ministerial participation from Denmark, Estonia, Finland,
Iceland and Latvia on renewable energy and clean technologies and the
factories of the future, on Artificial Int elligence and blockchain-led
transformation, on supply chain and logistics, on fint ech (Jaishankar,
2020). This innovative engagement tends to improve prospects of a
strategic partnership currently under discussion with the Czech
Republic and possibly Poland provided the right synergies and mutual
benefits can be identified with W arsaw.
Modi’s Re-engagement
India’s re-engagement of Central Europe by the Narendra Modi
government in recent years reflects how the region is slowly being
gradually recognized as a region of promise and potential. In view of a
proactive Chinese overdrive around the world, New Delhi has sought to
show its flag in a kind of competitive diplomatic engagement in
consonance with its resources and capabilities to reach out to various
countries where few ministers or senior officials had tr avelled for
decades. Between 2014 and 2020, there nearly a dozen visits by senior
Indian dignitaries, including the President and the Vice-President, to
Central and Eastern Europe took place. These were not merely
goodwill/ceremonial visits. They required a certain degree of
preparation and led to tangible results. The robust engagement with
the region could also have possibly been the result of the fact that for
the first time since Independence, S. Jaishankar is the first F oreign
Secretary/Foreign Minister to have spent two cycles in Central and
Eastern Europe—in Budapest (1990–1993) and as Ambassador to
Prague (2001–2004).
Central Europe is an important constituency for the reform of the
United Nations Security Council and support of the Indian candidature.
With the Visegrad 4 being members of all four export control regimes,

their support has been crucial to secure membership since decisions in
them are by consensus and a single negative vote can stop any move in
favour of India. While the V4 do not often form a unified bloc or v ote in
unision in the EU or other global forums, they can be of interest in
raising India’s profile (Kugiel & Upadhyay, 2018: 138).
In the future, the primary focus will continue to be on economy and
trade. Different Visegrad Group countries will develop their
relationships with India at different speeds, with varying levels of
engagement and commitment, and with different trajectories and
results.
Further Research
For decades, India-Central Europe relations has been an under-
researched and neglected area of research. There are many gaps in
existing scholarly research. There is a glaring lack of archival research
on India-Central Europe relations. The National Archives of India
contain recently declassified ME A documents, which primarily
comprise monthly reports from Indian Embassies, diplomatic cables,
transcript of conversations involving foreign leaders or interlocuters as
well as policy memoranda by officials based in Delhi and overseas
embassies. No research has yet been done on the archives of the
Ministry of External Affairs, which have been recently digitized, but
access continues to be problematic. Similarly, archives of the Central
European countries have yet to be fully explored to provide insights
into V4 perceptions and approaches towards India.
Secondly, there is hardly any research on the making of India’s
foreign policy towards Central Europe and vice versa, including the role
of various ministries as well as the dynamics and constraints of inter-
ministerial interaction and coordination.
Thirdly, apart from a few studies of Indian perceptions of Poland
(Kugiel, 2019), there are no meaningful studies of how mainstream
Indian newspapers, electronic media and elites perceive Central Europe
and vice versa.
Fourthly, scholars continue to be seriously hampered by the lack of
primary source material on the subject. A comprehensive documentary

study on India-Central Europe relations would undeniably encourage
further research.
The editor and the contributors hope that this pioneering volume
would foster greater scholarly research of India’s relations with Central
Europe, which has been an orphaned subject for far too long.
References
Bauerova, H. (2018). The V4 and European integration. Politics in Central Europe,
14(2), 121–139.
[Crossref]
Chhabra, R. (2015, March 3). Keynote Address by Joint Secretary (Central Europe),
Ministry of External Affairs, at a seminar on ‘India and Central Europe’ organized by
the Centre for European Studies, School of International Studies, Jawaharlal Nehru
University, New Delhi.
Damodaran, A. K. (2000). Beyond autonomy, India’s foreign policy. Somaiya
Publications.
India, MEA. (2020a). Annual report 2019–2020. New Delhi.
India, MEA. (2020b, September 28). Joint statement for India-Denmark green strategic
partnership. Retrieved 12 May 2021 from https://mea.gov.in/bilateral-documents.
htm?dtl/33069/joint+statement+for+indiadenmark+green+strategic+partnership.
India, MEA. (2021). Annual report 2020–2021. New Delhi.
Jaishankar, S. (2020, November 5). Remarks by foreign Minister at the India-Nordic-
Baltic CII Enclave. Retrieved 12 May 2021 from https://mea.gov.in/Speeches-
Statements.htm?dtl/33165/eams+remarks+at+the+india++nordic++baltic+cii+co
nclave.
Kugiel, P. (2019). Indian perceptions of Poland. In R. K. Jain (Ed.), Changing Indian
images of the European Union: Perception and misperception (pp. 151–154). Palgrave
Macmillan.
Kugiel, P., & Upadhyay, D. K. (2018). India and Central Europe: Post-cold war
engagement. International Studies, 54(1–4), 127–143.
Sibal, K. (2019). India and the European Union: Perceptions and misperceptions. In R.
K. Jain (Ed.), Changing Indian images of the European Union: Perception and
misperception (pp. 61–78). Palgrave Macmillan.

1
2
3
4
[Crossref]
Footnotes
Conversation with a former Joint Secretary (Central Europe), MEA.

Private conversation with a former Joint Secretary (Central Europe), MEA.

Private conversation with a former Joint Secretary (Central Europe), MEA.

Private conversation with a former Joint Secretary (Central Europe), MEA.

(1)
(2)
© The Author(s), under exclusive license to Springer Nature Singapore Pte Ltd. 2021
R. K. Jain (ed.), India and Central Europe
https://doi.org/10.1007/978-981-16-2850-4_2
2. India and Central Europe: From the
Margins to the Centre in Three Stages
Pramit P al Chaudhuri
1, 2
Head, Strategic Affairs at Ananta Aspen Centre, New Delhi, India
Foreign Editor, New Delhi, India

Independent India’s relationship with Central Europe has undergone
three distinct phases. The first phase, during the communist period,
was a subset of India’s relations with the Soviet Union. The second
phase was a political and economic vacuum. It followed the collapse of
the Soviet bloc. New Delhi had almost no engagement with the newly
democratic Central European states. Both India and Central Europe
began a process of reforming their socialist-oriented economies at this
point that continued through the 1990s but gave them minimal ability
to engage with each other. The early 2000s saw the beginnings of a
third phase centred around a new economic relationship with a few
Indian firms in vesting in countries like Poland. Today, Indian firms and
their European subsidiaries are both large investors and have a
footprint in almost all the major Central European states. The
combination of Brexit, the rise of China and India’s expanding geo-
economic interests in Europe are leading the Narendra Modi
government to contemplate relations with Central Europe through a
more strategic lens. If these fructify, it could mark a fourth phase in
India-Central European relations.
The Soviet Era, 1947–1989

India’s Central European policy under its first prime minister,
Jawaharlal Nehru, was strongly coloured by his perspective of the
Soviet Union. For a number years, Nehru also looked to the Yugoslav
ruler, Josip Broz Tito, for insights on the region (Dixit, 1998: 324). In his
first decade in office, Nehru had a relatively benign view of communism
and a suspicion of the United States which skewed his understanding of
the nature of Soviet control over the Central European states. All of
these contributed to his weak response to the Hungarian uprising of
1956. His daughter and later prime minister, Indira Gandhi, responded
equally ambivalently to the crushing of the Prague Spring of 1968 but
by then the geopolitical bond between New Delhi and Moscow had
become much stronger and overrode any other consideration. Overall,
however, Central Europe barely figured in India’s foreign policy
calculations while the communist governments of the region expressed
much rhetorical support for India as an echo of what was being said by
their superiors in the Kremlin.
Nehru’s Autobiography, Glimpses of World History and letters all
indicate that he saw the Russian Revolution of 1917 that led to
communist rule as a point in a spectrum that went back to the French
Revolution. In one letter, he wrote that the popular demand for freedom
in the French and Russian Revolutions were an inspiration for India’s
own slogan of ‘Inqilab zindabad!’ (Long live the revolution!) against
British colonial rule. In the late 1940s and the early 1950s, he often
expressed his admiration for communist ideology and theory of history,
though over time he began to separate this from the practice of Soviet
communism per se. Nehru was to become increasingly concerned about
the fault lines that kept erupting within the international communist
system and their impact on the Indian communist movement and the
political stability of India as a whole. But his theoretical admiration for
communism meant he was initially unconcerned about the Soviet
occupation of Central Europe and did not see it as an example of the
colonialism that he had spent his life opposing. After all, he argued,
other countries recognized the Central European communist regimes
and small countries being dominated by a larger power was common in
other parts of the world (Nayudu, 2018).

Hungarian Uprising of 1956
Nehru’s uncertainty about the nature of Soviet rule in Central Europe
was reflected in his response to the popular revolt in Hungary against
Soviet occupation. This was the high watermark of nonalignment and
Nehru, if anything, still seeing much of the world in terms of the
colonial era and hence wary of Western views and actions. When the
uprising began, Nehru declined to support any initiative taken by the
United States making India the only democratic government not to
criticize the Soviet Union’s brutal suppression of the uprising. US
President Dwight D. Eisenhower privately said Nehru was ‘falling for
the Moscow line—buying their entire bill of good’ (Nayudu, 2015).
The Indian prime minister was hampered by the illness of
Ambassador K. P. S. Menon, who was based in Moscow and
concurrently accredited to Budapest, and delays in the arrival of
Embassy reports about what was taking place. Nehru expressed
concerns that the uprising represented ‘fascistic elements’, worried that
Moscow was being internationally isolated, and corresponded mostly
with Soviet Premier Nikolai Bulganin and Yugoslavia’s President Tito.
Bulganin obviously gave the Soviet line on what was happening. The
United States fretted that Nehru was so much under the premier’s
influence that they referred to the Indian prime minister’s
‘Bulganinisation’. Having kept his country out of the Warsaw Pact and
free of Soviet control, Tito initially expressed support for the
Hungarians but later worried the unrest would spread and undermine
his own one-party system (Nayudu, 2017).
As Nehru became more familiar with what was happening in
Hungary, his position shifted. New Delhi became more critical of the
Soviet Union but declined to align directly with the statements and
actions of the United States. Thanks in part to telegrams from the
Indian embassy sent by the Charge d’Affaires M. M. Rahman, Nehru
came to accept that the Hungarian protestors were ‘nationalists’ rather
than reactionaries. Indian diplomats were allowed to join the
international chorus demanding that the United Nations be allowed to
send observer teams to Hungary, along with humanitarian supplies. But
Nehru decided that nonalignment meant he should avoid
condemnation of the Soviet Union. India would be best served by

‘leaving the door open’ to Moscow even while taking a principled stand.
It could be said that India’s response to the 1956 uprising was to
provide a template for Indian foreign policy reactions to other Cold War
eruptions in the decades to come (Nayudu, 2019). But the aftermath of
the Hungarian uprising did make Nehru more sceptical of the Soviet
Union.
Prague Spring of 1968
Indira Gandhi was prime minister at the time of the Soviet Union’s
military intervention against the reformist Alexander Dubcek
Government in Czechoslovakia. The prime minister was public in her
criticism of the intervention at home, declaring in the lower house of
parliament, ‘The right of nations to live peacefully and without outside
interference should not be denied in the name of religion or ideology’.
At the UN and diplomatically, however, India held back from attacking
the Soviet Union, abstaining from a UN vote against the military action.
Indira Gandhi was influenced by a number of factors. Unlike Nehru’s
confusion about events in Hungary, she does not seem to have any
doubts as to the nature of Moscow’s actions. Indira Gandhi was more
influenced by hard-nosed interests. One, India had a fi ve-year defence
cooperation agreement with the Soviet Union to develop the country’s
military capacity following the defeat of the 1962 border war with
China. Two, Washington was mired in its war in Vietnam and signalled
a broad disengagement from South Asia by allowing Moscow to take
the lead in mediating the 1966 Tashkent Agreement between India and
Pakistan. Three, Indira Gandhi had shifted the country leftward both
politically and economically. She increasingly saw the Indian left parties
as political allies—though not all Indian communists were necessarily
supportive of the suppression of the Prague Spring (Nayudu, 2017).
In the coming decades, until the collapse of the Soviet Union in
1989, India’s foreign and military closeness to Moscow only increased.
This, in turn, meant New Delhi came to see its Central European policy
as little more than a subset of its relationship with the Soviet Union.
Economic relations with the Soviet-led Council of Mutual Economic
Assistance, better known as COMECON, were frugal with minimal trade
and negligible investment, especially if the Soviet component was

removed. As COMECON members set artificial go vernment-determined
export and import targets rather than basing their trade on demand
and competitiveness and payments were done through rupee-rouble
exchange, the economic engagement was wholly driven by government
diktats. An example of this was East Germany’s secret police, the Stasi,
getting involved in the promotion of trade with India (Tatke, 2017). The
collapse of the Soviet bloc wiped out the rupee-rouble payments
system and took the entire state-driven economic relationship between
India and Central Europe with it.
Reform Era, 1989–2001
The breaking of the Berlin Wall, subsequent end of the Soviet-backed
regimes in Central Europe and the disintegration of the Soviet Union
also ended India’s engagement with Central Europe. When Yugoslavia
came apart at the seams from 1989 to 1992, New Delhi was only
further isolated from the region. Having had little in the way of people-
to-people relations or economic ties with this region, India would have
to rediscover and rebuild relations with the swathe of countries ranging
from Latvia to Bulgaria almost from scratch.
But India and Central Europe shared a common economic
experience during this time. Namely, they both began the painful and
difficult process of shedding the socialist economic policies they had
followed since the 1950s and 1960s and sought to become more
externally oriented and market driven. However, this meant the two
sides had even less capacity to invest in a set of relationships that were
not seen as central to the wrenching economic and diplomatic efforts
being undertaken. The former members of the Soviet bloc were single-
mindedly driven by a desire to join Western organizations like North
Atlantic Treaty Organization (NATO), the European Union and a
plethora of new bodies created to ease the post-Soviet transition of
Europe. The government of Prime Minister P. V. Narasimha Rao was
consumed by the need to open up the crisis-ridden Indian economy and
find a new foreign policy path with the end of the Cold War. Central
Europe was not seen as contributory to either of these goals.
Prime Minister Rao’s foreign policy had two pillars. One was to
attract foreign investors to put a bet on the struggling Indian economy.

The other was to find interlocutors who could help India to foster a
new, post-Cold War relationship with the United States. The first goal
led him to visit Germany, his first overseas trip as prime minister, and
then later shift to Southeast Asia and South Korea in what was to
become labelled India’s Act East policy. The second goal led him to
upgrade India’s relationship with Israel, a country he believed would be
best suited to facilitate the development of a new post-Cold War
relationship with the United States. ‘Prime Minister Rao realised that
the road to Washington DC ran through Tel Aviv’, writes his biographer
(Sitapati, 2015). Israeli diplomats say he was also interested in Israel as
an alternative source of weapons as Russia slipped into disarray.
1
Central Europe was simply not part of this worldview. India was quick
to recognize the newly democratized regimes of the Central European
countries but had no vision beyond this. Rao even visited two Central
Asian countries en route to Russia for a state visit to kick-off a new era
of relations with these ex-Soviet republics but gave Moscow’s European
satellite countries a miss.
Central Europe, for its part, was in the throes of its own economic
restructuring as it sought to purge itself of Soviet era planning and state
dominance. Most of the former Soviet satellites were completely
focussed on bringing their economies, security arrangements and
political systems in line with the standards set by the EU under the
Charter of Paris for a New Europe, membership in the Organization of
Security and Cooperation in Europe and the requirements for adopting
the Euro (European Commission, 2014). India and much of the world
barely registered in all this. The economic restructuring that many of
these countries had to undergo—the term ‘shock therapy’ was used to
describe some of the more drastic versions—was far more painful than
the dislocation India endured from its own economic reforms (see
Blanchard, 1991). The collapse of Yugoslavia and the ethnic wars that
followed were another distraction. Much of the Central European
membership, including many of the spinoff nations born out of the
former Yugoslavia, left the Nonaligned Movement to join NATO. It says
something about how distracted India was that this barely registered.
Normal diplomatic relations began to be restored from about 1992
onwards. Indian diplomats who served or dealt with Central Europe say
there was minimal ill-will over New Delhi’s support for Moscow. It was

largely understood India had been a marginal player in that part of the
world. When Lech Walesa, leader of the Solidarity movement which
helped overthrow Poland’s communist regime, came to India in 1994
on a fi ve-day presidential visit he bluntly asked the then Minister of
State for External Affairs, K. Natwar Singh, ‘Tell me where was India all
these 10 y ears?’ Singh responded by saying, ‘I want to talk to you about
the future, not the past’. Singh admitted India no longer had any
contacts in the region and had been caught unawares by what
happened (Rasgotra, 1998: 154). However, Walesa made it a point to
visit Jodhpur to see the palace murals in Umaid Bhavan painted by
Stefan Norblin, a Polish artist who fled to India during the Second
World War and stayed there for a number of years rather than live
under Stalinist rule (Marek, 2017; Hamilton, 2019).
Similar acts of support by individual Indians are still remembered.
For example, M. N. Rahman, the Indian Charge d’Affaires during the
Hungarian uprising took the initiative to intervene with Moscow to save
the life of one of the participants of the uprising, the intellectual Arpad
Goncz. Goncz was imprisoned for six years, but survived and later
served as Hungary’s president from 1990 to 2000. Goncz later
expressed the view he was saved by India’s diplomatic intervention and
made it a point to have a delegation to India personally meet Rahman,
by then retired (Mohan, 2013). Similarly, H. P. Singh, a second secretary
at the Indian Embassy in Prague resigned in protest against the
weakness of Indira Gandhi’s response to the Soviet repression and
achieved minor folk hero status.
2
Investment Era, 2001 to the Present
India’s minimal trade relationship with the communist governments of
Central Europe more or less collapsed with the fall of the Berlin Wall.
The end of the rupee-rouble trade was the primary reason as well as
the economic disruption experienced by all the countries concerned at
the time. Local political upheavals such as the breakup of
Czechoslovakia, India’s main trading partner in the region during the
Soviet era, and the disintegration of Yugoslavia added to the economic
malaise.

In the early 2000s, two companies with Indian connections arrived
in Poland with investments on their mind. One was ArcelorMittal, the
largest European steel maker but with an indirect Indian link through
the Calcutta origins of its owner, Lakshmi Mittal. ArcelorMittal bought
the newly privatized Polskie Huty Stali steel company in 2004 and
today owns about 70% of the country’s entire steel sector. The other
firm was Infosys, one of the largest Indian software firms, which set up
a business process outsourcing and information technology
outsourcing centre in Lodz in 2007. By the time it celebrated its first
decade in Poland, Infosys had 2,700 employees and was being praised
by Lodz business leaders for having established their city’s reputation
as a centre for business services (infosysbm.com, 2017). The two firms
served as trailblazers for the third and most recent phase in India’s
relationship with Central Europe, one that revolves around investment.
In the decade before the collapse of Lehman Brothers and the
subsequent global financial crisis, there was a surge in Indian overseas
corporate investment. Indian firms, buo yed by double-digit growth at
home and hefty profits, began expanding overseas. The EU, India’s
single largest trading partner, was an obvious point of interest. Indian
manufacturing industries and information technology service
companies, looking to invest in countries that gave them access to the
EU market but also offered low taxes and low labour costs, began
looking at Central Europe (Pradhan, 2008).
The Czech Republic was the largest investment hub for India in
Central Europe, in part because of corporate relationships that went
back to the communist era and when Czechoslovakia existed. One well-
known Czech firm, the shoe firm Bata, has had a commercial presence
in India since the British Raj. Czech strength in machinery, engineering
and automobile components and its close integration with German
industry have been major attractions for Indian firms. Indian
investment to the Czech Republic largely reflect this competitive edge
and now include a number of major Indian heavy industrial
manufacturers. Today, Indian firms lik e Motherson Sumi Systems, Lloyd
Electric and Engineering, and Ashok Leyland have plants there. Indian
FDI totalled $4.1 billion in 2017, up from $1.67 billion in 2012
(UNCTAD, 2020; India, Embassy in Czech Republic, 2020).

In Poland, thanks perhaps to Infosys’s success there, has seen a
more diversified portfolio of investment with a substantial portion in
the service sector including other IT service firms lik e Wipro. In
manufacturing, Indian investment includes firms like Videocon, Escorts,
Strides Arcolab, Reliance Industries, Essel Propack, Zensar
Technologies and Berger Paints. Indian FDI into Poland is in the region
of $3 billion (India, Embassy in Poland, 2020a).
The second chapter in the investment story was the spread of
Indian firms int o Hungary, Slovakia and to a lesser extent Romania,
Bulgaria and Croatia. Hungary has been a remarkable investment story
for Indian firms with Indian FDI rising from $9 million in 2012 to $1.5
billion in 2018. In 2014, India was the largest greenfield investor in the
country. Hungary has seen the entry of a large number of Indian IT
service companies and specialized industrial acquisitions by Indian
firms. Indian IT firms w ho have set up in Hungary include Tata
Consultancy Services (TCS), Tech Mahindra, Genpact and Cognizant.
The industrial investors include Crompton Greaves, Apollo Tyres, SRF
and Bakony Wipers. There have been other, smaller stories of success
including Indian small-scale agricultural investments in Bulgaria and
two-way pharmaceutical investments with Croatia (India, Embassy in
Hungary, 2020; Business Standard, 2019; India, Embassy in Slovakia,
2020).
One set of Indian firms that ha ve developed a footprint throughout
Central Europe were the pharmaceutical companies, many of which had
a presence dating back to the Soviet era. All of the major Central
European countries have Indian pharmaceutical investments with Sun
Pharma/Ranbaxy and Glenmark Pharmaceuticals having the largest
presence.
The most recent accelerator for Indian investment has been the
Brexit referendum, the 2016 vote by the British public in favour of
having their country leave the EU. Britain has traditionally been
overwhelmingly the favourite destination of Indian corporate
investment to Europe. Before the Brexit referendum, Indian firms
invested more in Britain than they invested in the rest of Europe
combined. This was despite trade relations between India and Britain
being relatively weak. Indian firms used Britain as their gateway to the
rest of the EU, a role threatened by the Brexit vote and the uncertainty

about the future trade relationship between Britain and the EU. Many
new Indian investors began to consider relocating to the European
continent. At the very least, the larger Indian firms beg an adopting a
‘Britain plus one’ strategy: even if they retained their offices or f actories
in Britain they would set up alternative centres of economic activity in
another EU member-state. The most prominent consequence has been
the decision of Jaguar Land Rover to build its newest factory in
Slovakia, reflecting the country’s emergence as a major automobile
manufacturing hub. The $1.6 billion factory opened up in Slovakia in
2018. As it is carried out by the British firm, the in vestment is tabulated
as British FDI into Slovakia even though Jaguar Land Rover is a wholly-
owned subsidiary of Tata Motors (Deutsche Welle, 2019).
There has been some Central European investment in India as well,
albeit on a smaller scale than the flo w of investments in the other
direction. Much of this has been by Czech firms, r eflecting its advanced
industrial sector. Skoda Auto and Skoda Power have high brand
recognition in India. Vitkovice Machinery Group, ZKL Bearings,
Bonatrans and Tatra are among the other prominent Czech firms that
have invested in India. A variety of Polish firms, representing about
$600 million in investment, operate in India (India, Embassy in Poland,
2020b).
Two decades after the communist era, Central European
governments now see India primarily as a major source of investment
and, to a lesser extent, trade in their countries. The larger more
advanced countries of the region, Poland, the Czech Republic, Hungary
and Slovakia, have become aggressive about wooing Indian companies
and developing people-to-people exchanges. The largest Indian
chambers of commerce have released studies about the potential of
business in Central Europe (FICCI, 2015; Deloitte-CII, 2014).
Indian students, businessmen and tourists are actively wooed and a
number of airlines now have direct flights between Central Europe and
India. Ambassadors from countries like Poland and Hungary which
have seen the rise of nativist, right-wing governments privately stress
that none of the anti-immigrant sentiment in their countries has ever
been directed against Indians. Some of these countries have also seen a
minor resurgence in the study of Indian culture and language, an echo

Exploring the Variety of Random
Documents with Different Content

kun hänelle pälkähti päähän kuolla, paitsi erästä lämmittäjää, joka oli
nimeltään Andrews ja joka tuli pähkähulluksi.
— Minä tienasin jobbauksellani koko hyvin ainakin alussa ja asuin
Quitossa eräässä kivitalossa, jonka katto oli oikeista espanjalaisista
tiilistä. Ja minulla ei ollut koskaan mitään riitaa murjaanien kanssa,
minä annoin niiden ajaa hiilisäiliössä ja halkovaunussa. Olisinko
heittänyt ne pois? Ei tullut kysymykseen. Minä näin kyllä, kun Jack
Harris ajoi pois muutamia ja sain olla hänen hautajaisissaan muy
pronto…
— Puhu engelskaa, sähähti nainen hänen vieressään.
— Sarah ei salli minun puhuvan espanjaa, sanoi Jones
anteeksipyytävästi. Se tekee hänet niin hermostuneeksi, että minä
olen luvannut antaa sen olla. Niin, kuten sanottu, minä voin
erinomaisesti ja kaikki meni hyvin ja minä panin palkastani syrjään
tullakseni takaisin Nebraskaan ja mennäkseni Sarahin kanssa
naimisiin, kun tapasin Wahnan —
— Tuon lutkan, sihahti Sarah.
— Kas niin, Sarah, rukoili hänen jättiläismiehensä, minä
ainoastaan mainitsen hänet, muutenhan en voi puhua
kultakimpaleesta. Se tapahtui eräänä iltana, kun ajoin tyhjää konetta
Amatoon, noin kolmekymmentä mailia Quitosta. Seth Manners oli
lämmittäjänäni. Minun piti opettaa häntä hoitamaan konetta itse ja
minä annoin koneen hänen haltuunsa ja istuin itse hänen paikalleen
ja ajattelin tätä Sarah'ia. Minä olin juuri saanut häneltä kirjeen,
missä hän kuten tavallisesti pyysi minua tulemaan kotiin ja kuten
tavallisesti puhui kuinka vaarallista oli naimattomalle miehelle, kuten
minä, kuljeskella irtolaisena ympäri maata, joka on täynnä señoritoja

ja fandangoja. Herra Jumala, olisipa hän nähnyt heidät! Oikeita
linnunpelättimiä, sitä juuri ne olivat, naamat maalattu valkeiksi kuin
ruumiilla ja huulet punaisiksi kuten — kuten jollain niistä verisistä
rautatieuhreista, joita minä olin ollut auttamassa maahan.
Oli ihana huhtikuunilta, ei tuulahdustakaan, ja jättiläissuuri kuu
loisti yli Chimborazzon huipun. Se on aika suuri. Rautatie kiipeää sille
kaksitoistatuhatta jalkaa yli meren ja kuitenkin on huippu vielä
kymmenentuhatta jalkaa korkeammalla.
Minä ehkä torkahdin vähän, Sethin hoitaessa konetta, mutta hän
jarrutti niin lujasti, että olin vähällä lentää ulos ikkunasta.
— Mitä pirua — aioin minä sanoa ja armias saatana, sanoi Seth ja
me
tirkistimme molemmat siihen, mikä seisoi radalla. Minä yhdyin
Sethin sanoihin. Siinä oli indiaanityttö — ja voitte uskoa kun sanon,
että indiaanit eivät ole missään suhteessa meksikolaisen roistojoukon
kaltaisia. Seth oli onnistunut pysähdyttämään kaksikymmentä jalkaa
tytöstä ja me olimme kuitenkin alamäessä! Mutta tyttö, hän…
Minä näin mrs Julian Jonesin tulevan jäykäksi kuin lauta, vaikka
hän piti katseensa uhkaavasti kiinnitettynä nokikanoihin, jotka
uiskentelivat pitkin vedenpintaa meidän alapuolellamme.
— Tuo lutka, sähähti nainen taas. Jones oli pysähtynyt kuullessaan
sähähdyksen, mutta jatkoi heti:
— Hän oli pitkä tyttö, notkea ja hoikka, te tunnette sen lajin;
tavattoman pitkät, mustat hiukset riippuivat irrallaan pitkin hänen
selkäänsä hänen seisoessaan hituistakaan pelkäämättä levitetyin

käsivarsin pysäyttääkseen koneen. Hän oli puettu johonkin
ohueeseen, joka ei ollut kangasta eikä pantterinnahkaa, pehmeään,
pilkulliseen ja silkinhienoon. Tässä kaikki mitä hänellä oli päällään….
— Tuolla lutkalla, sihahti mrs Jones väliin.
Mutta mr Jones jatkoi ja näytti kuin ei hän olisi kuullut
keskeytystä.
— Helvetillinen paikka jarruttaa konetta, sanoin Sethille,
laskeutuessani alas radalle. Menin meidän koneemme ohi tytön luo
ja ajatelkaa, hän seisoi silmät kiinni. Hän vapisi niin, että sen saattoi
havaita kuutamossa. Ja hän oli paljain jaloin.
— Mikä hätänä? sanoin minä, enkä erikoisen ystävällisesti. Hän
vavahti, näytti heräävän horroksesta ja avasi silmänsä. Olivatpa ne
suuret, mustat ja kauniit. Uskokaa minua, hän oli oikea kaunotar….
— Se lutka! Tämä sähähdys peloitti pari nokikanaa pitkän matkan
päähän. Mutta Jones oli saanut varmuutta eikä räpäyttänyt
silmäänsäkään.
— Minkätähden pidätät konetta? kysyin minä espanjaksi. Ei
vastausta. Hän tirkisteli ensiksi minuun, sitten puuskuttavaan veturiin
ja puhkesi sitten itkemään, mikä ei ole intiaaninaiselle tavallista, se
teidän täytyy myöntää.
— Jos sinä aiot saada ilmaista kyytiä, jatkoin minä, niin saat sitä
rusentuneena puskurin ja etuvalojen välissä, ja palomiehiemme
tehtävänä on raapia sinut siitä pois.
— Paikallinen espanjankieleni ei ollut kehuttavaa, mutta havaitsin
hänen ymmärtäneen, vaikka hän vain pudisti päätään eikä puhunut

mitään. Mutta pyhä Pietari, kylläpä hän oli komea!
Vilkaisin pelokkaana mrs Jonesiin, joka oli varmaan seurannut
minua silmänurkastaan, sillä hän mumisi: — Jos ei olisi ollut, niin
luuletteko hänen ottaneen tuon lutkan asumaan luokseen?
— Annahan olla, Sarah, hän protestoi, tuo ei ole reilua. Sitäpaitsi,
minähän tässä kerron. — Kuulkaa nyt! Seth kiljui minulle, ette kai aio
jäädä tänne koko yöksi?
— No niin, sanoin tytölle, nouse tänne ylös. Mutta ensi kerran kun
haluat kyydin, älä valitse veturia asemien välillä. Hän seurasi
mukana, mutta kun tulin astimille ja käännyin nostaakseni hänet
ylös, hän oli kadonnut. Palasin takaisin, mutta hänestä ei ollut
jälkeäkään. Ylä- ja alapuolellamme oli pelkkää kalliota, ja rata näkyi
sata metriä eteenpäin selvänä ja tyhjänä. Ja sitten keksin hänet
kyyristyneenä aivan puskuria vasten, niin lähelle että miltei astuin
hänen päälleen. Jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisimme ajaneet
sekunnissa hänen ylitseen. Tuo kaikki oli niin järjetöntä, etten
koskaan käsittänyt hänen toimiaan. Ehkä hän yritti itsemurhaa.
Tartuin häntä ranteesta ja nykäisin hänet melko rivakasti jaloilleen,
mihin hän mukautui. Naiset kyllä tietävät, milloin mies tarkoittaa
totta.
Katsahdin tuosta jättiläisestä tämän pieneen, linnunsilmäiseen
puolisoon ja pohdin, oliko hän koskaan tarkoittanut totta tämän
suhteen.
— Seth vastusteli alussa, mutta onnistuin nostamaan tytön veturiin
ja istutin hänet viereeni.

— Ja luulen Sethillä ollen kiirettä veturin ajamisessa, mrs Jones
huomautti.
— Minähän olin häntä juuri opettanut, sanoinhan sen jo, selitti mr
Jones. — Niin, sitten me tulimme Amatoon. Tyttö ei ollut avannut
kertaakaan suutaan ja tuskin oli kone pysähtynyt, kun hän hyppäsi
pois ja hävisi. Muitta mutkitta. Ilman kiitoksen sanaa.
— Mutta seuraavana aamuna, kun me tulimme lähteäksemme
Quitoon, mukanamme tusina rautatiekiskoilla lastattuja vaunuja, istui
tyttö kojussa ja odotti meitä ja päivänvalossa saatoin nähdä, kuinka
paljon kauniimpi hän oli kuin illalla.
— Vai niin, tyttö on ottanut teidät ottopojakseen, irvisteli Seth. Ja
siltä se todellakin näytti. Tyttö seisoi siellä ja katseli minuun —
meihin — niinkuin uskollinen koira, jonka luottamuksen on voittanut
hyvällä ruualla ja joka tietää, ettei häntä potkaista. — Painu tiehesi,
sanoin minä hänelle pronto (mrs Jones muistutti itsestään
vaikeroimalla kuullessaan espanjalaisen sanan). Näetkös, Sarah,
minä en tahtonut tietää hänestä, en edes alussa.
Mrs Jones jäykistyi. Hänen huulensa liikkuivat äännettömästi ja
tiedän kyllä, minkä sanan ne muodostivat.
— Eniten suututti minua Sethin pilkka. — Te ette voi karistaa
häntä niskoiltanne, sanoi hän. — Te olette pelastaneet hänen
elämänsä… Sitä en ole, vastasin terävästi, se olit sinä… Mutta tyttö
uskoo, että te olette sen tehneet ja niinhän se melkein olikin, vastasi
hän. — Ja nyt kuuluu tyttö teille. Se on maan tapa, sen te kyllä
tiedätte.

— Pakanallista, sanoi mrs Jones, ja vaikkakin hänen katseensa oli
suunnattu Jalokivitorniin, tiesin hyvin, ettei hänen huomionsa ollut
kiintynyt sen rakennustaiteelliseen puoleen.
— Tyttö on tullut sisäköksi teille, naureskeli Seth. Minä annoin
hänen höpistä, mutta sitten panin minä hänet luomaan hiiliä paljon
ja pitkään, että hän pitäisi kitansa kiinni. Niin, kun olimme tulleet
sille paikalle, mistä olin ottanut tytön, heittäytyi tämä polvilleen, löi
käsivartensa jalkojeni ympärille ja itki kenkäni märäksi. Mitä voin
minä tehdä? —
Ilman että, sikäli kuin minä voin nähdä, lihaskaan liikahti, antoi
mrs Jones ymmärtää, että hän kyllä olisi tiennyt, mitä olisi pitänyt
tehdä.
— Ja kun me tulimme Quitoon, teki tyttö täsmälleen samoin kuin
ennen — hän hävisi. Sarah ei usko minua koskaan, kun kerron siitä
helpoituksesta, jota tunsin hänestä päästessäni. Mutta niin se ei
saanut jäädä. Minä tulin kotiin kivitalooni ja söin erinomaisen hienon
päivällisen, jonka taloudenhoitajattareni oli minulle valmistanut. Hän
oli puoleksi meksikolainen, puoleksi indiaani ja oli nimeltään Paloma.
— Sano, Sarah, enkö ole puhunut sinulle, että hän oli vanhempi kuin
isoäiti ja näytti enemmän korpilta kuin kyyhkyseltä. Minä en voinut
kestää syömistä hänen kanssaan. Mutta tehtävänsä toimitti hän
hyvin ja oli harvinaisen säästäväinen; hänestä oli ilo tinkiä.
— Iltapäivällä, pitkän päivällislevon jälkeen, kenen, ellen tuota
vietävän tyttöä, tapasinkaan keittiössä ja niin kotiutuneena kuin
kuuluisi hän sinne. Ja vanha Paloma istui tytön jalkojen juuressa ja
hieroi hänen polviaan ja jalkojaan kuten reumatismisen ja sen minä
tiesin, ettei tytöllä sitä ollut, sillä olinhan nähnyt hänen kulkevan, ja
koko ajan säesti hän tätä toimitusta jonkunlaisella ihmeellisellä

laulunlirutuksella. Silloin päästin minä pirun irti. Sarah tietää, etten
minä koskaan ole voinut kärsiä talossa naisia — nuoria, naimattomia
naisia, tarkoitan. Mutta se ei auttanut. Vanha Paloma piti tytön
puolta ja sanoi, että jos tämä meni, niin hänkin lähti. Ja hän haukkui
minua tomppeliksi moneen eri muotiin, useampaan kuin englannin
kielellä voidaan sanoakaan. Jos sinä, Sarah, olisit kuullut sellaisia
sanoja, niin sinä olisit pitänyt hänen espanjalaisesta
mongerruksestaan ja sinä olisit pitänyt myös Palomasta. Hän oli kiltti
mummo, vaikka hänellä ei ollut hampaita ja hänen kasvonsa olisivat
tukahduttaneet suuren, vahvan miehen ruokahalun alkuunsa.
— Minä annoin perään. Minun täytyi. Paitsi että hän väitti
tarvitsevansa Wahnan apua taloudessa (jota hän ei kuitenkaan
tarvinnut), ei vanha Paloma koskaan puhunut, minkä vuoksi hän
suojeli tyttöä. Wahna oli joka tapauksessa hiljainen olio, joka ei
käynyt koskaan ulkona, eikä ollut kenenkään tiellä. Hän istui vain
sisällä, lörpötteli Paloman kanssa ja auttoi pikku askareissa. Mutta ei
viipynyt kauan ennenkuin huomasin, että hän pelkäsi jotakin. Hän
hypähti ylös niin pelokkaan näköisenä, kun joku tuli, niinkuin
esimerkiksi, jos tuli toveri, joka tahtoi vähän haastella tahi tahtoi
pelata erän korttia. Minä koetin urkkia Palomalta, mikä tytön oli,
mutta silloin näytti muija niin juhlalliselta ja heilutti päätään
ikäänkuin kaikki helvetin pirut voisivat koska hyvänsä tulla meille
vierailemaan.
— Mutta sitten, eräänä päivänä sai Wahna vieraan. Minä olin juuri
tullut kotiin matkalta ja istuin ja seurustelin hänen kanssaan —
pitihän minun olla kohtelias, vaikkakin hän oli tunkeutunut luokseni
ja asettautunut vakavasti minun talooni — silloin sain nähdä
ihmeellisen ilmeen hänen silmissään. Ovessa seisoi indiaanipoika.
Hän oli tytön näköinen, mutta oli nuorempi ja jäntevämpi. Tyttö vei

hänet mukaansa pois keittiöstä ja heillä täytyi olla pitkälti loruamista,
ennenkuin poika poistui pimeän tullen.
Ennenkuin viikko oli lopussa, tuli hän takaisin, mutta minä en
häntä tavannut. Kun minä tulin kotiin, työnsi Paloma minulle suuren
kultakimpaleen, jota Wahna oli lähettänyt pojan hakemaan. Se
siunattu kimpale painoi pulskasti kaksi naulaa ja oli arvoltaan yli
viidensadan dollarin. Paloma selitti, että Wahna tahtoisi minun
ottavan sen ikäänkuin maksuksi hänen pelastamisestaan. Ja minun
täytyi se ottaa kotirauhan vuoksi.
— Kauan aikaa tämän jälkeen tapahtui toinen vieraskäynti. Me
istuimme takkavalkean ääressä…
— Hän ja lutka, huomautti mrs Jones.
— Ja Paloma, lisäsi Jones kiireesti.
— Hän ja hänen keittäjättärensä ja sisäpiikansa istuivat
takkavalkean ääressä, oikaisi nainen häntä.
— Niin, minä myönnän, että Wahna piti minusta sangen paljon,
selitti Jones rohkeasti, mutta lisäsi sitten varovasti, — enemmän kuin
oli hyvä tytölle, koska minulla ei ollut mitään tunnetta häneen.
— Kuten sanottu, hän sai toisen vieraskäynnin. Tulija oli pitkä,
laiha, valkotukkainen vanha indiaani, jolla oli nenä niinkuin kotkalla.
Hän tuli suoraan sisään ilman koputtamatta. Wahna päästi pienen
huudon, joka oli puoleksi valittava, puoleksi läähättävä ja heittäytyi
polvilleen minun eteeni, ja katsoi minuun pyytävin silmin kuin
metsäkauris ja katsoi mieheen kuin takaa-ajettu eläin, jonka pitää
kuolla, mutta joka ei tahdo kuolla. Sitten katsoivat hän ja ukko

toisiinsa minuutin, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen elämä.
Paloma oli ensimäinen, joka sanoi jotain hänen omalla kielellään ja
ukko vastasi hänelle. — Mutta herra minun pelastajani, kyllä mahtoi
hän olla korkea ja mahtava mies. Paloman vanhat polvet tutisivat ja
hän takertui ukkoon kiinni kuin koira. Ja kaikki tämä tapahtui minun
omassa talossani. Minä olisin voinut ottaa häntä niskasta ja paiskata
ulos, jollei hän olisi ollut niin vanha.
— Ihmettelen, oliko se, mitä hän sanoi Wahnalle, yhtä hirveää
kuin hänen muotonsa. Hän suorastaan sylkäsi sanat tytölle. Mutta
Paloma jatkoi vikinäänsä ja koetteli olla ukolle mieliksi ja sanoi sitten
jotain, joka näytti vaikuttavan ukkoon, sillä tämän naama valkeni.
Hän alentui vielä katsahtamaan minuun ja teki sitten kysymyksen
Wahnalle. Tyttö painoi alas päänsä ja näytti nololta ja vastasi sitten
yhdellä sanalla ja päänpudistuksella. Senjälkeen kääntyi ukko ja
meni tiehensä. Minä arvaan tytön sanoneen "ei."
— Sitten punastui Wahna aina, kun hän näki minut. Hän oli jonkun
aikaa keittiön puolella. Mutta lopuksi alkoi hän jälleen oleskella sisällä
suuressa huoneessa. Hän oli vielä hyvin kaino, mutta hän seurasi
koko ajan minua suurilla silmillään.
— Se lutka, kuulin selvästi. Mutta Julian Jones ja minä olimme
tottuneet siihen.
— Minä en kiellä, että jo itsekin rupesin tuntemaan häneen
mielenkiintoa, — mutta en sillä tavalla kuin Sarah tahtoo alituiseen
väittää. Se oli se kahden naulan kultakimpale, joka pyöri mielessäni.
Jos Wahna kertoisi, mistä se oli tullut, voisin minä sanoa hyvästit
rautatielle ja mennä Nebraskaan Sarahin luo.

— Ja sitten saivat asiat toisen käänteen — erään sattuman vuoksi.
Tuli kirje Wisconsinista. Tätini Eliza oli kuollut ja testamentannut
minulle farminsa. Karkasin ilosta sitä lukiessani, mutta minä olisin
voinut hillitä iloani, sillä lopuksi poimivat tuomioistuimet ja
asianajajat kaiken — en senttiäkään saanut pitää ja vielä tänäänkin
on minun niskoillani kuoletuslainoja.
— Mutta sitä en silloin tiennyt ja valmistauduin lähtemään jälleen
ihmisten ilmoille, Paloma loukkaantui ja Wahna itki. Elä matkusta!
Elä matkusta! Se oli hänen tavallinen laulunsa. Mutta minä sanoin
itseni irti paikastani ja kirjoitin kirjeen tälle Sarahille — enkö
kirjoittanut, Sarah?
— Sinä iltana, kun istuimme takkavalkean ääressä oikeassa
hautajaistunnelmassa, elähtyi Wahna todella ensi kerran.
— Älkää matkustako, sanoi hän minulle ja vanha Paloma säesti
häntä nyökäyksellä. Minä näytän teille, mistä veljeni toi sen
kultakimpaleen, jollette matkusta. — Myöhäistä, sanoin minä, ja
kerroin hänelle minkävuoksi.
— Ja kerroit hänelle, että minä odotin sinua Nebraskassa,
huomautti mrs Jones jääkylmästi.
— Ei, Sarah, miksikä olisin haavoittanut indiaanityttöraukan
tunteita. Sitä en luonnollisestikaan tehnyt. No, hän ja Paloma
puhuivat vähän indiaanien kieltä ja sitten sanoi Wahna: — Jos te
jäätte, näytän teille suurimman kultakimpaleen, mitä koskaan on
tavattu. — Kuinka suuri? kysyin minä. Yhtä suuri kuin minä? Hän
nauroi. Suurempi kuin te, sanoi hän, paljon, paljon suurempi. — Se
ei pidä paikkaansa, sanoin minä. Mutta tyttö sanoi, että hän oli
nähnyt sen ja Paloma puolsi häntä. Heidän kuvauksensa mukaan

päättäen olisi pitänyt uskoa, että tämän yhden kimpaleen arvo oli
miljoonia. Paloma ei ollut koskaan nähnyt sitä itse, mutta hän oli
kuullut siitä puhuttavan. Se oli heimosalaisuus, johon ei häntä oltu
vihitty, koska hän oli vain puoliverinen.
Julian Jones pysähtyi ja huokasi.
— Ja ne olivat niin yksipäisiä, että minä lopuksi suostuin…
— Tuon lutkan houkutuksiin, pisti mrs Jones väliin oikeassa
silmänräpäyksessä.
— Ei, vaan kultakimpaleen. Kiitos olkoon täti Elizan farmin, olin
minä riittävästi rikas voidakseni lopettaa rautatiellä, mutta en ollut
kumminkaan niin rikas, että olisin voinut halveksia suuria rahoja ja
minä en voinut muuta kuin uskoa noita molempia naisia. Ajatelkaas,
minusta voisi tulla uusi Wanderbild tai P.J. Morgan. Niin minä
tuumiskelin ja koetin saada tietoja Wahnalta. Mutta hän ei antanut.
— Tulkaa mukaani, sanoi hän. Parin viikon kuluttua voimme olla
jälleen täällä, mukanamme niin paljon kultaa kuin molemmat
jaksamme kantaa, — Mehän voimme ottaa mukaamme kuorma-
aasin tahi kokonaisen joukon kuorma-aaseja, esitin minä. Mutta
siihen hän ei suostunut ja Paloma sanoi hänen olevan oikeassa. Se
oli liian vaarallista. Indiaanit ottaisivat meidät kiinni.
— Me läksimme matkaan, me kaksi, kun tulivat kuutamoyöt. Me
liikuimme vain öisin ja olimme päivisin hiljaa. Wahna ei tahtonut
antaa minun laittaa tulta ja minä kaipasin kahvia aivan hirveästi. Me
tulimme korkealle Andeille; lumentäyttämissä vuorisolissa oli meillä
vaikeuksia, mutta tyttö löysi tien ja vaikkakaan me emme tuhlanneet
aikaa, viipyi kuitenkin kokonaisen viikon ennenkuin olimme perillä.
Minä tiedän osapuilleen minne me menimme, sillä minulla oli

taskukompassi ja kunhan minä vaan ylimalkaan menen oikeaan
suuntaan, niin löydän minä kyllä tien, kiitos sen vuorenkukkulan,
josta ei voi erehtyä; sellaisia vuorenhuippuja löytyy vain yksi
maailmassa. Minä en puhu mitään sen muodosta, mutta kun te ja
minä lähdemme Quitosta, vien minä teidät suoraan sille.
— Ei ole mikään helppo asia kiivetä vuorelle ja sitä ei ole vielä
syntynyt, joka tekisi sen yöllä. Meidän täytyi odottaa päivän
valkenemista ja me tulimme huipulle vasta auringonlaskun jälkeen.
Minun pitäisi käyttää tuntikausia kertoakseni viimeisestä
kiipeämisestämme, mutta sitä en tee. Huippu oli tasainen kuin
biljaardi, alaltaan noin neljännes acrea ja melkein vapaa lumesta.
Wahna kertoi, että tavallisesti vahva tuuli puhalsi täällä ylhäällä ja
esti lumen kokoontumasta.
Me olimme hengästyneitä ja minä sain vuorikouristuksen niin
voimakkaana, että minun täytyi paneutua makuulle. Kun kuu nousi,
aloin minä tutkimukseni. Se ei vienyt kauan aikaa, mutta minä en
nähnyt enkä haistanut mitään, joka muistuttaisi kultaa. Ja kun minä
kysyin Wahnalta, nauroi hän vain ja taputti käsiään. Sillävälin rupesi
minua pyörryttämään niin kovasti, että minun täytyi istuutua suurelle
kivelle ja odottaa, että se menisi ohi.
— Käy toimeen nyt, sanoin minä, kun tunsin itseni paremmaksi.
Lakkaa nauramasta ja sano minulle, missä kultakimpale on. — Se on
lähempänä teitä kuin minä koskaan voin tulla, sanoi hän, ja hänen
suuret silmänsä saivat kaihoisan ilmeen.
— Te gringot olette kaikki tyyni samanlaisia. Teidän sydämenne
ikävöi vain kultaa ja naisia te ette laske miksikään.

— Minä en sanonut mitään. Nyt ei sopinut puhua hänelle
Sarahista. Mutta Wahna pudisti pois alakuloisuuden ja alkoi jälleen
nauraa ja ilvehtiä.
— Mitä pidätte siitä? kysyi hän.
— Mistä?
— Kultakimpaleesta, jonka päällä istutte. Minä hyppäsin ylös,
niinkuin olisi se ollut hehkuva kamiini. Mutta se oli vain kivipaasi.
Tunsin itseni pettyneeksi. Joko oli tyttö tullut hulluksi tai oli se hänen
tapansa laskea leikkiä. Hitonmoista, olipa se sitten vaikka kummin
tahansa. Tyttö ojensi minulle kirveen ja kehoitti minua iskemään
kiveen. Sen tein ja joka kerran tuli esiin keltaisia paikkoja. Suuri
jumala — se oli kultaa! Koko siunattu kiviharkko.
Jones kohottautui äkkiä koko pituuteensa ja kohotti ylös
molemmat pitkät käsivartensa, kasvot käännettyinä etelätaivaalle.
Hänen liikkeensä oli peloittanut joutsenen, joka oli tullut likelle
epäitsekkäässä, ystävällisessä aikomuksessa. Kun se ryntäsi takaisin,
sattui se yhteen erään vanhan rouvan kanssa, joka kadotti
pähkinäpussinsa. Jones istuutui jälleen ja jatkoi:
— Kultaa, voitteko ajatella, puhdasta, selvää kultaa ja niin paljon,
että minä voin iskeä siitä liuskoja. Se oli peitetty jonkinlaisella
vedenpitävällä värillä, asfaltilla tai jollakin muulla sen tapaisella. Ei
ollut ihmeellistä, että minä olin luullut sitä kiveksi. Se oli kymmenen
jalkaa pitkä, vähintäin viisi läpimitaten ja suippeni molempiin päihin
kuin muna. Katsokaa tätä.
Hän otti taskustaan nahkapussin ja otti siitä esille öljyttyyn
silkkipaperiin käärityn esineen, sitten pani hän minun käteeni liiskan

puhdasta, pehmeätä kultaa, noin kymmenendollarin rahan
suuruisen. Yhdellä sivulla näkyi harmaata väriä, jolla se oli ollut
peitetty.
— Tämän iskin minä toisesta päästä, jatkoi Jones käärien liuskan
paperiin ja pannen sen jälleen nahkapussiin. Ja onni oli, että panin
sen taskuuni, sillä äkkiä kuulin lausuttavan takanani sanan korkealla
äänellä, — tahi se oli pikemminkin rääkynä kuin sana. Ja siinä seisoi
sama ukko kotkannenineen, joka oli ollut luonamme illalla. Ja hänellä
oli ympärillään kolmisenkymmentä indiaania — kaikki solakoita,
nuoria miehiä.
Wahna heittäytyi maahan ja alkoi vaikeroida, mutta minä sanoin
hänelle:
— Nouse ylös ja koeta saada heidät ystäviksi minun vuokseni.
— Ei, ei huusi hän, tämä on kuolema. Hyvästi, amigo…
Mrs Jones hypähti ja hänen miehensä innostus jäähtyi hänen
jatkaessaan.
— Nouse sitten ylös ja auta minua tappelemaan heidän kanssaan,
sanoin minä hänelle. Ja hän teki sen. Hän oli kuin hornanhenki tuolla
maailman huipulla, puri ja kynsi hampain ja kynsin kuin oikea
villikissa. Ja minä en myöskään ollut toimettomana, vaikka minulla ei
ollut muuta kuin kirves ja pitkät käsivarteni. Mutta niitä oli liian
monta ja siellä ei ollut minulle mitään selkäsuojaa. Kun heräsin
tajuntaan muutamien minuuttien kuluttua, olivat ne halkaisseet
kalloni. — Koettakaas tätä näin.

Julian Jones otti päästään hatun ja vei minun sormeni paksujen,
hiekankeltaisten hiuksien läpi, kunnes ne tapasivat syvennyksen. Se
oli vähintäin kolme tuumaa pitkä ja tunkeutui syvälle pääkuoreen.
— Kun tulin tajuihini, loikoi Wahna suoraksi ojennettuna
kivipaadella, ja ukko seisoi vieressä ja parpatti jotain juhlalliseen
sävyyn, kuin olisi se ollut oikea uskonnollinen toimitus. Kädessään
hänellä oli iskuveitsi — tiedättehän, ohut, terävä liuska jotain
vuolukiveä, sellaista, josta ne tekevät myös keihään kärkiä. Minä en
voinut liikuttaa kättänikään, sillä ne pitivät minusta kiinni ja sitäpaitsi
olin minä aivan kuitti. Ja — niin, siitä vuolukiviveitsestä tuli tytön
loppu ja minulle ne eivät suoneet edes kunniaa kuolla tuolla heidän
pyhällä vuorellaan. Ne paiskasivat minut alas sieltä kuin haaskan.
— Ja korpit eivät myöskään minua nokkineet. Minusta tuntuu kuin
näkisin vielä kuun kimaltelevan lumihuipulla kun putosin. Minun oli
kuljettava viisisataa jalkaa ilmojen kautta, mutta minä pääsin
vähemmällä. Minä pysähdyin suureen lumikinokseen eräässä
kuilussa. Ja kun heräsin (useita tunteja senjälkeen, sillä oli suuri,
valoisa päivä, kun olin viimeksi nähnyt auringon) makasin oikeassa
lumikellarissa eli tunnelissa, jonka vesi oli muodostanut sulaneeseen
lumeen vuotaessaan kuiluun. Eräs kallionkieleke oli nimittäin juuri
sen paikan yläpuolella, johon olin pudonnut. Jos olisin sattunut
lentämään hiukankaan jommalle kummalle puolelle, kierisin minä
varmasti siellä vielä tänäkin hetkenä. Pelastumiseni oli suoranainen
ihme, sitä se juuri oli.
— Mutta minä sain kärsiä siitä. Meni enemmän kuin kaksi vuotta,
ennenkuin ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä tiesin oli, että
minä olin Julian Jones ja olin joutunut mustalle listalle sen suuren
lakon aikana ja että olin naimisissa Sarahin kanssa. Niin, se on

silkkaa totta. Minä en tiennyt mitään väliajasta, ja kun Sarah koetti
puhua siitä, sain minä pääni kipeäksi. Minä luulen, että olin
jonkunverran vialla päästäni ja tiesinkin sen.
— Ja sitten eräänä iltana istuessani verannalla ulkopuolella Sarahin
isän taloa Nebraskassa, tuli Sarah ja asetti kultaliuskareen käteeni.
Hän oli juuri löytänyt sen repaleisen vuorin välistä makuusäkistä,
joka oli ollut minulla Ecuadorissa — vaikka minä en kahteen vuoteen
ollut tiennyt olleeni Ecuadorissa tai Australiassa tahi missään
muuallakaan. Niin, minä istuin vain siellä ja tirkistelin kultaliuskaan
kuunvalossa, kääntelin sitä ja ihmettelin, mikä se mahtoi olla ja
mistä se oli tullut, mutta silloin selveni äkkiä päässäni, aivankuin joku
verho olisi repeytynyt ja minä näin Wahnan makaavan ojennettuna
kivipaadelle ja ukon kotkannenineen seisovan ja heiluttavan
vuolukiviveistä ja… ja kaiken sen. Tarkoitan: kaiken sen, mitä oli
tapahtunut, kun ensiksi lähdin Nebraskasta siihen saakka kunnes
kaivauduin esiin lumesta, kun ne olivat paiskanneet minut alas
vuorenhuipulta. Mutta kaiken, mitä oli sitten tapahtunut, olin minä
aivan unohtanut. Kun Sarah sanoi, että minä olin hänen miehensä,
en tahtonut häntä kuulla. Koko hänen perheensä ja pappi, joka oli
vihkinyt meidät, tulivat ja todistivat asian, ennenkuin minä uskoin. —
Sitten kirjoitin Seth Maunersille. Rautatie ei ollut vielä ottanut häntä
ja hän selvitti asian minulle. Minä näytän teille hänen kirjeensä.
Minulla on se hotellissa. Eräänä päivänä, kirjoitti hän, kun hän oli
tavallisella vuorollaan, ryömin minä radalla. Minä en seisonut
suorana, minä vain ryömin. Ensiksi luuli hän minua vasikaksi eli
suureksi koiraksi. Minä en näyttänyt ihmiseltä, sanoi hän ja minä en
tuntenut häntä. Niin paljon kuin minä voin ymmärtää, oli se
kymmenen päivää minun ilmareissuni jälkeen vuoren huipulta. Minä
en tiennyt, mitä olin syönyt. Ehkä en ollut syönyt kerrassaan mitään.
Sitten tulin minä lääkärien hoitoon Quitoon ja Paloma piti minusta

huolta (se oli kai hän, joka oli pannut kultaliuskan makuusäkkiini),
mutta sitten selvisi, että minä olin pähkähullu ja rautatie lähetti
minut takaisin Nebraskaan. Niin ainakin Seth minulle kirjoittaa. Itse
en tiedä mitään. Mutta Sarah täällä, hän tietää. Hän oli
kirjeenvaihdossa rautatieyhtiön kanssa, ennenkuin ne lähettivät
minut tieheni.
Mrs Jones vahvisti hänen sanansa nyökäyksellä, huokasi ja näytti
selvästi halukkaalta keskeyttämään.
— Senjälkeen en minä en ole voinut tehdä työtä, jatkoi hänen
miehensä. Enkä ole voinut tuumia, kuinka saisin selville sen suuren
kultakimpaleen. Sarahilla on omia rahoja, mutta hän ei pane siihen
penniäkään…
— Et koskaan enää mene siihen maahan, huudahti nainen.
— Mutta Sarah, Wahna on kuollut — senhän sinä tiedät, sanoi
Julian
Jones.
— Minä en tiedä mistään mitään, sanoi hän päättävästi, paitsi sen,
että se maa ei ole oikea paikka naineille miehille.
Hän rypisti huulensa yhteen ja tuijotti kauas sinne, missä ilta-
aurinko teki laskuaan. Minä tutkin hetken hänen vaaleita,
sivistymättömiä, ohuita ja taipumattomia kasvojaan, ja kadotin
kaiken toivon hänen avustuksestaan.
— Kuinka voitte selvittää sen, että siellä löytyi sellainen paljous
kultaa, kysyin minä Julian Jonesilta. — Oliko mahtava kultameteoori
pudonnut taivaasta?

— Ei suinkaan, hän pyöritti päätään. Sen olivat indiaanit sinne
tuoneet.
— Niin korkealle vuorelle — ja niin suuren ja raskaan harkon!
huomautin minä.
— Se oli helppo asia, hymyili hän. Minä vaivasin päätäni tällä
arvoituksella usein, sitten kun olin saanut takaisin muistini. "Mutta
kuinka helvetissä" — oli minulla tapana alkaa ja sitten kulutin
tuntikausia laskien ja laskien. Ja kun viimein keksin sen, tunsin itseni
aika tomppeliksi, niin helppoa se oli. Hän piti pienen välin ja sanoi
sitten: He eivät vieneet sitä sinne.
— Mutta tehän sanoitte juuri, että he veivät!
— He tekivät sen, eivätkä tehneet sitä, kuului hänen
arvoituksellinen vastauksensa. Luonnollisesti eivät he koskaan
vieneet tuota jättiläissuurta harkkoa sinne ylös. Se, mitä he veivät
ylös — se oli sen sisällys.
Hän odotti, kunnes näki minun kasvojeni alkavan selvetä.
— Ja sitten sulattivat ja hitsasivat he luonnollisesti kaikki kullan
yhdeksi kappaleeksi. Tehän tiedätte, että ensimäiset espanjalaiset
olivat joukko ryöväreitä ja murhaajia ja heidän johtajansa oli
nimeltään Pizarro. He kulkivat kautta maan niinkuin muuli- ja
sorkkatauti ja teurastivat indiaaneja kuten karjaa. Nähkääs,
indiaaneilla oli suunnattomasti kultaa. No, mitä espanjalaiset eivät
ottaneet, sen kokosivat eloonjääneet indiaanit tähän suureen
harkkoon vuorenhuipulla ja se on levännyt siellä koko ajan ja
odottanut minua — ja teitä, jos haluatte olla mukana asiassa.

Ja täällä, järven rannalla Taidepalatsin luona loppui minun
tuttavuuteni Julian Jonesin kanssa. Kun minä olin suostunut
panemaan yritykseen rahat, lupasi hän etsiä minut seuraavan päivän
iltapäivänä hotellistani ja näyttää minulle Seth Mannersin ja
rautatieyhtiön kirjeet ja sopia lähemmin asiasta. Mutta hän ei tullut.
Illalla soitin hänen hotelliinsa; sain ovenvartijalta tietää mr Julian
Jonesin ja hänen vaimonsa matkustaneen aikaisin iltapäivällä.
— Oliko mrs Jonesin onnistunut saada hänet mukaansa
Nebraskaan? Minä muistin, että sanoessani hänelle illalla jäähyväiset
huomasin hänen hymyilevän tavalla, joka muistutti viisaan Mona-
Lisan kuuluisaa hymyä.
Kohala, Hawaji, 5 toukok. 1916.

ISÄ TARWATER.
Oli kesä 1897 ja Tarwaterin perheessä vallitsi levottomuus. Isoisä
Tarwater, joka oli asianomaisesti ollut hallittuna ja ohjattuna
kymmenen vuotta, oli jälleen päässyt vauhtiin. Tällä kertaa oli
kyseessä Klondykekuume. Ensimäinen ja varmin merkki tällaisesta
oli, että hän lauloi. Mutta hän lauloi aina samaa laulua ja siitäkin
muisti hän vain ensimäisen säkeistön eli oikeammin vain kolme
säettä. Ja perhe tiesi, että hänen jalkojaan poltti, ja että hänen
aivonsa paloivat vanhasta hulluudesta, kun hän koroitti sortuneen,
käreän äänensä, joka nyt oli vain piipitys:
Kuni Argon, aikoina antiikin, tie kotimme rannoilta vie, — ta
ta, ta ta, ta ta, ta ta — Talja kultainen määrä matkamme lie…
Kymmenen vuotta sitten oli hän laulanut samaa säkeistöä psalmin
säveleellä, kun hän oli saanut halun matkustaa kultaa huuhtomaan
Patagoniaan. Lukuisa perhe oli estellyt häntä, mutta se oli vaikea
tehtävä. Kun he eivät mitenkään muuten onnistuneet horjuttamaan
hänen päätöstään, olivat he lähettäneet hänen luokseen asianajajan
uhkauksella sulkea hänet hulluinhuoneeseen ja asettaa hänelle
holhooja, ja tämä olikin luonnollista, kun oli puhe miehestä, joka
neljännesvuosisataa sitten oli keinotellut pois koko omaisuutensa,

niin että oli jäänyt vain kymmenen tynnyrinalaa laihaa maata, entistä
valtion maata, ja joka ei senjälkeenkään ollut esiintynyt parempana
liikemiehenä.
Asianajajan lähettäminen John Tarwaterin luo oli samaa kuin
sinappilaastari. Sillä hänen käsityksensä mukaan oli juuri tuo joukkio
ennen muita poiminnut useimmat Tarwater-tynnyrinalat. Niin, että
patagonilaisen kuumeen aikana ajatuskin asianajajista ja rettelöistä
oli kyllin riittävä saamaan hänet luopumaan tuumistaan. Hän todisti
kiireesti, ettei hän ollut hullu, luopumalla aikeestaan ja lupaamalla,
ettei hän matkusta Patagoniaan.
Sitten hän näytti, kuinka hullu hän todellakin oli, luovuttamalla
pyytämättä perheelleen Tarwater-Flatin kymmenen tynnyrinalaa,
talon, ladon, ulkohuoneet ja vesioikeuden. Hän jätti heille myöskin
ne kahdeksansataa dollaria, jotka hänellä olivat pankissa säästettyinä
hävitetystä omaisuudestaan. Mutta tässä ei perhe nähnyt mitään
syytä sulkea häntä hulluinhuoneeseen, sillä silloin olisivat hänen
tekonsa menettäneet laillisen voimansa.
— Isoisän laita ei ole oikein, sanoi Mary, hänen vanhin tyttärensä,
joka itse oli jo isoäiti, kun hänen isänsä lopetti tupakanpolton.
John Tarwater ei pidättänyt itselleen muuta kuin parin vanhoja
hevosia, nelipyöräiset rattaat, jommoisia käytetään vuoristossa, ja
yhden huoneen väentäyttämässä talossa. Ja sitten oli hän selittänyt
ei haluavansa olla kenestäkään riippuvainen ja tehnyt sopimuksen
kuljettaakseen kaksi kertaa viikossa Yhdysvaltojen postin
Kentervillestä Tarwatervuoren yli Old Almadeen — joka oli ajottain
työn alla oleva elohopeakaivos ylämaassa, jossa harjoitettiin
karjanhoitoa. Vanhoine hevosineen tarvitsi hän kaiken aikansa
tehdäkseen nuo kaksi vuoroa viikossa edestakaisin. Ja kymmenen

vuoden aikana, sateessa ja auringonpaisteessa, ei hän ollut
laiminlyönyt ainoatakaan matkaa. Eikä kertaakaan ollut hän jättänyt
maksamatta viikkomaksuaan ruuasta Marylle. Toivuttuaan
patagoniakuumeestaan oli hän itsepäisesti halunnut tehdä tällaisen
täysihoitosopimuksen ja täsmällisesti suorittanut maksun, vaikka
hänen pitikin jättää pois tupakanpoltto voidakseen sen tehdä.
— Hm, sanoi hän rappeutuneelle vesipadolle vanhan
Tarwatermyllyn yläpuolella, jonka hän oli rakennuttanut
sahaamattomista hirsistä ja joka teki mahdolliseksi ensimäisille
uudisasukkaille viljellä vehnäänsä.
— Hm, eivät ne koskaan voi asettaa minua vaivaistaloon niin
kauan kuin huolehdin itse itsestäni. — Ja kun ei minulla ole
penniäkään, jota laillisesti voin kutsua omakseni, ei ole luultavaa,
että asianajajalurjukset pääsisivät kimppuuni.
Mutta juuri tällaisten ajatusten ja omaisuutensa hävittämisen
vuoksi katsottiin John Tarwaterin olevan hiukan hullun!
Hänen ensimäistä kertaa virittäessään laulua: "Kuni Argon, aikoina
antiikin", oli ollut vuosi 1849, kun hän kaksikymmentäkaksi
vuotiaana, pahasti Californiakuumeen vallassa, oli vaihtanut
kaksisataaneljäkymmentä tynnyrinalaa maata Michiganissa, tästä
neljäkymmentä viljeltyä, neljään härkävaljakkoon ja kuormavaunuun
sekä samonnut yli tasankojen.
— Me poikkesimme Fort Halliin, mistä Oregonsiirtolaiset ohjasivat
pohjoiseen ja käännyimme etelään, Californiaan, oli hänellä tapana
lopettaa kuvauksensa tästä vaivaloisesta matkasta.

— Ja Bill Ping ja minä pyydystimme harmaakarhuja lassolla Cache
Sloughin näreikössä Sacramentossa.
Sitten oli hän ollut ajomiehenä ja kullankaivajana useita vuosia ja
sen, mitä hän oli ansainnut valtauksillaan Mercedpiirissä, oli hän,
noudattaen rotunsa ja aikansa maanälkää, kiinnittänyt maahan
ostamalla uutisviljelyksiä Sonoma Countyssä.
Kymmenen vuotta oli hän kuljettanut postia Tarwaterkylän kautta
Tarwaterlaaksoon ja yli Tarwatervuoren — suurin osa tästä maa-
alueesta oli ollut hänen — ja koko tämän ajan oli hän haaveillut
voittavansa ennen kuolemaansa tämän maan takaisin. Ja nyt kulki
hän, koukistunut selkä suorempana kuin vuosikausiin, sinisten,
lähekkäin olevien silmien välkähdellessä, ja viritti vanhan laulunsa.
* * * * *
— Siellä hän kulkee — kuulkaas häntä, sanoi William Tarwater.
— Aivokoppa tyhjää täynnä, nauroi Harris Topping, päivätyöläinen,
Annie Tarwaterin mies ja hänen yhdeksän lapsensa isä.
Keittiön ovi aukeni ja vanha mies tuli sisään huolebdittuaan
hevosistaan. Hän ei enää laulanut, mutta Mary oli riitainen
poltettuaan kätensä ja sentakia, että eräs lapsenlapsista ei voinut
sulattaa asianomaisesti laimennettua lehmänmaitoa.
— Mitä hyödyttää tuo melu, isä? torui hän. — Se aika on ohi,
jolloin saatoit painautua sellaiselle tielle kuin Klondykeen, ja
laulamalla et pitkälle pääse.
— Saattaapa olla, vastasi hän rauhallisesti. Lyönpä vetoa, että jos
voisin matkustaa Klondykeen, poimisin riittävästi kultaa ostaakseni

takaisin kaiken Tarwatermaan.
— Vanha hullu! huomautti Annie.
— Sinä et voisi ostaa sitä vähemmällä kuin
kolmellasadallatuhannella ja vähän enemmälläkin, kuului Williamin
koetus nolata hänet.
— Silloin pistäisin minä liiveihini kolmesataatuhatta ja vähän
enemmänkin, vastasi ukko rauhallisesti.
— Sinä et voi, jumalankiitos, mennä sinne, muuten sinä kyllä
keräisit kultaa, huudahti Mary. Höyrylaivamatkat maksavat rahaa.
— Minulla on ollut rahoja, sanoi hänen isänsä alakuloisesti.
— Niin, mutta nyt sinulla ei ole, niin että — heitä se pois
mielestäsi, neuvoi William. Ne ajat ovat ohi… samoinkuin nekin,
jolloin pyydystelit lassolla karhuja Bill Pingin kanssa. Ei ole enää
mitään karhuja.
— Niin, mutta kuitenkin…
Mutta Mary keskeytti hänet. Hän otti päivän sanomalehden
keittiön pöydältä ja heitti sen suuttuneesti vanhan isänsä nenän
eteen.
— Mitä sanovat klondykelaiset? Täällä se seisoo painettuna. Vain
nuoret ja vahvat miehet voivat kestää Klondykessä. Siellä on
pahempi kuin pohjoisnavalla. Ja he ovat itse jättäneet jälkeensä
monia kuolleita. Katsokaa heidän valokuviaan. Sinä olet
neljäkymmentä vuotta vanhempi kuin vanhin heistä.

John Tarwater katsoi, mutta hänen silmänsä muuttuivat toiselle
sivulle, jossa oli myös huomiotaherättäviä kuvia.
— Ja katsokaa valokuvia kultakimpaleista, joita ne ovat tuoneet
sieltä mukanaan, sanoi hän. Kullan minä kyllä tunnen. Enkö itse
huuhtonut kahtakymmentä tuhatta Mercedissä? Ja olisin voinut
saada satatuhatta, jos ei tuo vietävän rankkasade olisi murtanut
patojani. Jospa minä vain olisin Klondykessä…
— Pähkä hullu, sähähti William toiselle aiotun sivuhuomautuksen
siksi kovasti, että ukko kuuli.
— Kaunis tapa puhua isälleen, sanoi vanha Tarwater lempeästi
nuhtelevalla äänellä. Minun isäni olisi ruoskinut pirun nahastani
vaununremmillä, jos olisin puhunut hänelle tuolla tavoin.
— Mutta sinä olet sekaisin, isä, alkoi William…
— Olet ehkä oikeassa. Mutta minun isäni ei ollut hullu. Ja hän olisi
sen tehnyt.
— Ukko on lukenut muutamia sanomalehtien jatkoromaaneja
miehistä, jotka ovat luoneet onnensa neljänkymmenen ikäisenä,
sanoi Annie ivallisesti.
— Miksikä ei, tyttöseni? kysyi hän. Ja miksikä ei voi onnistua
täytettyään seitsemänkymmentä. Minä olen täyttänyt
seitsemänkymmentä vasta tänä vuonna. Ja minä voin kyllä vuolla
kultaa puuveitsellä, jos vain pääsisin Klondykeen…
— Mutta sinne sinä et pääse, keskeytti Mary.

— No niin, huokasi hän, jos en pääse, niin lienee parasta mennä
sitten nukkumaan.
Hän nousi, pitkänä, laihana, suonikkaana ja kyhmyisenä, komeana
miehen rauniona. Hänen takkuiset hiuksensa ja partansa eivät olleet
harmaat, vaan lumivalkeat, samoinkuin ihokarvatupsut hänen
suurten luisevien sormiensa selällä. Hän meni ovelle, aukaisi sen,
huokasi ja pysähtyi, heittäen silmäyksen takaisin huoneeseen.
— Niin, mutta joka tapauksessa… mumisi hän valittavalla sävyllä…
polttaa minun jalkapohjiani aivan hirveästi.
* * * * *
Kauan ennen perheen liikkumista seuraavana aamuna oli ukko
Tarwater puhdistanut ja valjastanut hevosensa lyhdynvalossa,
laittanut aamiaisensa ja syönyt sen sekä lähtenyt Tarwaterlaaksoa
pitkin matkalle Keltervilleen. Tällä hänen tavallisella matkallaan,
jonka hän oli kontrahdin allekirjoitettuaan tehnyt tuhat
neljäkymmentä kertaa, sattui tällä kertaa kaksi tavallisuudesta
poikkeavaa seikkaa. Hän ei ajanut Keltervilleen, vaan kääntyi
maantietä myöten etelään Santa Rosaan. Vielä merkillisempää oli
paperiin kääritty paketti hänen jalkainsa juuressa. Se sisälsi hänen
siistin, mustan pukunsa, jota Mary oli mielipahoin nähnyt hänen
käyttävän, ei sen vuoksi, ettei se olisi saanut olla siisti, vaan
senvuoksi — ukko oli arvannut tämän salaisen ajatuksen — että se
pysyisi kyllin hyvänä, että hänet voitaisiin siinä haudata. Ja Santa
Rosassa vaihtoi hän pukunsa eräässä puodissa käytettyihin
vaatteihin ja sai kaksi ja puoli dollaria siitä. Samalta kohteliaalta
vaatekauppiaalta sai hän neljä dollaria kauan sitten kuolleen
vaimonsa vihkisormuksesta. Hevoset ja vaunut myi hän
seitsemästäkymmenestäviidestä dollarista, vaikka hän sai vain

kaksikymmentäviisi käteistä. Kun hän sattui kadulla tapaamaan Alton
Grangerin, jolle hän ei ollut koskaan maininnut niistä kymmenestä
dollarista, jotka oli lainannut tälle vuonna 74, muistutti hän tätä
asiasta ja sai heti maksun. Hänellä, jolta kaikista vähimmin voitiin
odottaa rahoja, oli ihmeellistä kyllä tällä kertaa — kaupungin suurin
juopporatti, jolle Tarwater oli usein tarjonnut groggin entisinä,
onnellisimpina aikoinaan. Ja häneltä lainasi John Tarwater yhden
dollarin. Lopuksi matkusti hän iltapäiväjunassa San Franciscoon.
Kymmenen, kaksitoista päivää sen jälkeen nousi hän maihin Dyean
hiekkarannalla keskelle pahinta Klondykekiihkoa, kantaen säkkiään,
jossa oli huopapeitteitä ja vanhoja vaatteita. Ranta oli kuin riehuva
hulluinhuone. Kymmenentuhatta tonnia varusteita makasi ympäri
siroiteltuina ja kaksi kertaa kymmenentuhatta ihmistä ahersi keskellä
niitä ja huusi itsensä käheäksi niiden vuoksi. Rahtimaksu indiaanien
selässä Chilcootin yli Lehmusjärvelle oli kohonnut kuudestatoista
kolmeenkymmeneen senttiin naulalta, toisin sanoen, kuusisataa
dollaria tonnilta. Ja napaseudun talvi läheni. Kaikki tiesivät sen ja
kaikki tiesivät, että näistä kahdestakymmenestä tuhannesta
ihmisestä saisivat hyvin harvat kulkea yli vuorisolan, sillä välin kuin
toiset saisivat talvehtia ja odottaa kevät-tulvia.
Tällainen oli näky John Tarwaterin astuessa maihin ja ohjatessa
kulkunsa suoraan rannalta Chilcoot-tielle, laulaen vanhaa lauluaan.
Hän näytti itse aika lailla "antiikkiselta", eikä hänen tarvinnut
erikoisesti huolehtia tavaroistaan, sillä niitä hänellä ei ollut. Sen yön
nukkui hän paljaalla maalla viisi mailia yläpuolella Dyean, joka oli
kanoottiliikenteen loppupiste. Täällä muuttui Dyeajoki kohisevaksi
vuorivirraksi, joka sai aina uutta voimaa kaukana olevien jäätiköiden
sulamisesta.

Ja täällä tapasi hän aikaisin seuraavana aamuna pienen miehen,
joka painoi tuskin enempää kuin neljäkymmentäviisi kiloa, tulevan
hoippuen yli joenportaiden, vähintäin sadan naulan painoinen
jauhotaakka selässään. Hän näki tämän miehen kompastuvan
suinpäin portailta alas hiljaa virtaavaan veteen, missä oli vettä vain
kahden jalan syvyydeltä ja aikovan ilman muuta hukkua. Miehellä ei
ollut mitään erikoista halua heittäytyä niin helposti kuolemaan, mutta
jauhot hänen selässään painoivat liian paljon ja vetivät hänet alas.
— Kiitos, ukkoseni, sanoi hän Tarwaterille, kun tämä oli vetänyt
hänet maihin.
Hänen aukaistessaan kenkiään ja kiertäessään vaatteitaan kuiviksi,
puhelivat he. Sitten veti hän esille kymmenen dollarin kultarahan ja
ojensi sen pelastajalleen.
Vanha Tarwater pudisti päätään ja värisi, sillä jääkylmässä vedessä
oli hän saanut jalkansa polviin saakka märiksi.
— Mutta minä en kieltäytyisi, jos te tahtoisitte tarjota minulle
palan ruokaa.
— Ettekö te ole syöneet aamiaista? kysyi pieni mies
peittämättömällä uteliaisuudella. Hän oli nimeltään Anson ja oli yli
neljänkymmenen ikäinen.
— En palaakaan, vastasi John Tarwater.
— Missä ovat varusteenne? Lähetetyt edelle?
— Ei ole mitään varusteita.
— Luuletteko te voivanne ostaa ruokavaroja täällä?

— Minulla ei ole dollariakaan ostaakseni. Mutta se ei ole niin
tärkeää kuin lämmin ruokapala olisi nyt.
* * * * *
Ansonin leirissä, kappaleen matkaa tästä paikasta, tapasi Tarwater
jäntevän, punapartaisen, nuoren, noin kolmikymmenvuotiaan
miehen, joka seisoi kiroamassa tuoreista piilipuunoksista laitettua
nuotiota. Hänet esitettiin Charlesiksi ja hän käänsi pahantuulensa
Tarwateriin, joka hyvänsävyisesti, mistään välittämättä ryhtyi
hoitamaan nuotiota, käyttäen hyväkseen aamutuulta, jonka toinen,
tyhmästi kyllä, oli sulkenut kivillä kokonaan pois. Kohta syntyi veto ja
pian tuli savua vähemmän ja tulta enemmän. Kolmas seurueessa,
Bill Wilson eli Pitkä Bill, niinkuin häntä kutsuttiin, tuli kantaen
sadanneljänkymmenen naulan painoisia varustuksiaan ja sitten
tarjosi Charles aamiaisen, jota Tarwaterkin piti huonona. Puuro oli
puoliraakaa ja pohjaanpalanutta, paistettu läski hiiltynyttä ja kahvi
alapuolella kaiken arvostelun.
Kohta kun he olivat hotkineet aamiaisensa, ottivat kolme
kumppanusta kantoremminsä ja ohjasivat kulkunsa alas tielle
mennäkseen noin mailin päässä olevalle lähimmälle leiripaikalle,
jossa heidän jälellä olevat varusteensa olivat. Vanhalle Tarwaterille
tuli kiire. Hän pesi astiat, kokosi polttoaineita, laittoi repaleisen
kantoremmin, teroitti leikkelyveitsen ja käsikirveen ja järjesti lapiot ja
kuokat niin, että niitä oli helpompi kantaa.
Se, mikä häntä ihmetytti lyhyen aamiaisen aikana, oli suuri
arvonanto Charlesia kohtaan, jota Anson ja Pitkä Bill osoittivat.
Kerran, ennen puolipäivää, Ansonin huoahtaessa kannettuaan uuden
satanaulaisen taakan, teki Tarwater varovaisen vihjauksen
huomiostaan.

— Katsokaas, asian laita on näin, sanoi Anson. Me olemme
jakaneet johtajatehtävät. Jokaisella on erikoisalansa. Minä olen
puuseppä. Kun me tulemme Lehmusjärvelle ja puut ovat kaadetut ja
sahatut lankuiksi, rakennan minä veneen. Pitkä Bill on
metsänkaataja ja kaivostyöläinen. Niin että hän hankkii hirret ja
muut kaivostarpeet. Enin osa varusteistamme on meidän edellämme.
Me olimme aivan rahattomia, kun olimme maksaneet indiaaneille,
jotka kantoivat suurimman osan varusteitamme Chilcootiin. Meidän
neljäs kumppanimme on siellä ylhäällä ja hän itse kantaa tavarat
alas toiselle puolelle. Hän on nimeltään Liverpool ja ammatiltaan
merimies. Niin että silloin kun vene on valmis, on se hän, jonka tulee
purjehtia meidät tavaroidemme kanssa yli järvien ja putouksien
Klondykeen.
— Ja Charles — tuo mr Crayton — mikä on hänen erikoisalansa?
kysyi
Tarwater.
— Hän on liikemies. Kun on järjestettävä ja tehtävä liikeasioita,
silloin on hän käskijä.
— Hm, sanoi Tarwater tuumivasti, on erinomainen onni, että niin
monta erikoistuntijaa on koottu samaan yritykseen.
— Enemmän kuin onni, myönsi Anson. Ja se oli pelkkä sattuma.
Jokainen meistä kulki aluksi yksin. Me tapasimme toisemme
höyrylaivalla San Franciscosta ja lyöttäydyimme yhteen. — Mutta nyt
minun täytyy mennä. Charles voi suuttua, jos en minä kanna niin
paljon kuin pitäisi. No, eihän kukaan voi pyytää, että mies, joka
painaa vain neljäkymmentäviisi kiloa, jaksaisi kantaa yhtä paljon kuin
mies, joka painaa seitsemänkymmentäkaksi.

— Jääkää tänne ja laittakaa meille jotain päivälliseksi, sanoi
Charles Tarwaterille tullessaan seuraavan kantamuksensa kanssa ja
huomattuaan, mitä ukko oli saanut aikaan kätevyydellään.
Ja Tarwater laittoi päivällisen, joka todellakin oli päivällinen, pesi,
paistoi oikealla tavalla läskin ja pavut illaksi ja paistoi leivän
pannussa niin maukkaaksi, että nuo kolme kumppanusta melkein
heittäytyivät sen kimppuun. Sitten kun hän oli saanut iltapesun
käsistään, kiskoi hän päreitä ja tikkuja aamiaistulta varten, neuvoi
Ansonille keinon pitää kengät pehmeänä, joka on jokaiselle
jalankävijälle ehdottomasti välttämätön, lauloi: "Kun Argo aikoina
antiikin" ja kertoi heille suuresta kansainvaelluksesta yli aavikoiden
vuonna 49. — Totisesti ensimäinen hauska ja toverillinen leiri maihin
tulomme jälkeen, huomautti Pitkä Bill tyhjentäen piippunsa ja alkaen
vetää kenkiään mennäkseen makuulle.
— Niin, enkö ole tehnyt sitä teille hiukan helpommaksi, pojat?
kysyi
Tarwater reippaasti.
Kaikki nyökkäsivät. — No, silloinpa aion tehdä teille erään
ehdotuksen. Voitte vastata myöntäen tai kieltäen, mutta kuunnelkaa
nyt. Teillä on kiire ehtiä perille ennen kuin jäätyy. Yhden teistä täytyy
kuluttaa puolet aikaansa laittaakseen ruokaa, vaikka hän voisi
käyttää aikansa paremmin kantamalla taakkoja. Jos minä huolehdin
ruuanlaittamisesta teille, sujuu muu homma teiltä paljon pikemmin.
Jos ruoka paranee, paranee teidän kantokykynnekin. Ja minä voin
myöskin vapaina hetkinäni kantaa vähän ja enkä niin aivan
vähänkään.
Pitkä Bill ja Anson olivat juuri alkaneet myöntävästi nyökätä, kun
Charles esti heitä.

— Mitä haluatte tästä palkkioksi? kysyi hän vanhalta mieheltä.
— Sen saatte itse määrätä.
— Se ei ole liikemäistä, vastasi Charles terävästi paheksuvalla
sävyllä. Te olette tehneet alun, sanokaa siis loppukin.
— Niin, minä ajattelen…
— Että me elättäisimme teitä koko talven? keskeytti Charles.
— Ei, sir, sitä en pyydä. Mutta minusta tuntuu, että jos minä saisin
seurata teitä Klondykeen, ei se olisi paljon pyydetty.
— Teillähän ei ole pisaraakaan ruokatarpeita, ukkoseni. Te tulette
kuolemaan nälkään, kun olette saapunut perille.
— Olen huolehtinut itsestäni sangen hyvin pitkän aikaa, vastasi
vanha Tarwater leikillinen pilkahdus silmissään. Olen
seitsemänkymmenenvuotinen, enkä vielä ole kuollut nälkään.
— Kirjoitatteko sitoumuksen, että huolehditte itsestänne
Dawsoniin tultuamme? kysyi liikemies.
— Kyllä, kuului vastaus.
Charles esti molempia kumppanuksiaan ilmaisemasta
suostumustaan tähän sopimukseen.
— Vielä eräs asia, ukkoseni. Meitä on seurueessa neljä ja
jokaisella meillä on sananvalta tällaisissa kysymyksissä. Nuori
Liverpool on, mukanaan enin osa varusteitamme, meidän
edellämme. Hänellä on myöskin oikeus sanoa sanansa asiaan ja hän
ei ole täällä.

— Minkälainen mies hän on? kysyi Tarwater.
— Hän on yksinkertainen merimies ja luonteeltaan kiivas ja jäykkä.
— Vähän riitainen, lisäsi Anson.
— Ja kiroilee niin jumalattomasti, täydensi Pitkä Bill, mutta
oikeudenmukainen hän on.
Anson vakuutti tämän päätelmän oikeaksi päännyökkäyksellä.
— No niin, pojat, teki Tarwater yhteenvedon, minä olen lähtenyt
Californiaan ja päässyt sinne. Ja nyt aion minä Klondykeen. Ei löydy
mitään, joka voisi minua estää, ei mitään. Minä aion ottaa
kolmesataatuhatta maasta. Eikä mikään estä minua, ehdottomasti ei
mikään, sillä minä yksinkertaisesti tarvitsen nuo rahat. Minä en välitä
kiukkuisesta mielenlaadusta, niin kauan kun poika on
oikeudenmukainen. Minä seuraan teitä voittoon ja tappioon ja
työskentelen hyväksenne, kunnes ehdimme hänen luokseen. Jos hän
sitten ei suostu esitykseeni, jää se vain minun häviökseni. Mutta en
voi kuvitella hänen kieltävän, sillä silloin alkaa jäätyminen ja minulle
on silloin myöhäistä tulla takaisin näillä mahdollisuuksilla. Ja koska
minä ehdottomasti aion Klondykeen, on hänen ehdottomasti
mahdoton sanoa: ei.
Vanhasta John Tarwaterista tuli huomiotaherättävä mies
kulkutiellä, jolla vilisi erikoisia miehiä. Näiden tuhansien miesten
keskellä, joista jokainen kantoi selässään puolen tonnia varusteita ja
kulki jokaisen mailin kaksikymmentä kertaa, tuli hän tunnetuksi
nimellä "Joulu-ukko". Työskennellessään lauloi hän iänikuista
lauluaan ukkoäänellään. Ei kukaan niistä kolmesta miehestä, joihin
hän oli liittynyt, voinut moittia hänen työtään. Hän oli kyllä hiukan

kankea jäsenistään — hän tunnusti itse, että hänellä oli reumatismi.
Hän liikkui hitaasti ja tuntui kuin olisi se jyrsinyt häntä hänen
liikkuessaan, mutta hän ei laiskotellut koskaan. Viimeisenä makuulla
iltaisin, nousi hän ensimäisenä aamulla, niin että toiset kolme saivat
lämmintä kahvia ennenkuin he läksivät ensimäiselle vuorolleen. Ja
aamiaisen ja päivällisen välillä, samoinkuin päivällisen ja illallisen
välillä laittoi hän aina niin, että kerkesi itsekin hakemaan muutamia
kantamuksellisia. Mutta kuusikymmentä naulaa oli suurin määrä,
jonka hän jaksoi kantaa. Hän voi hallita seitsemääkymmentäviittä,
mutta ainoastaan poikkeuksellisesti. Erään kerran koetti hän
yhdeksääkymmentä, mutta kaatui tielle ja oli sitten oikein huonona
pari päivää.
Työtä! Vaelluksella, jolla ahkerimmatkin vasta ensikerran oppivat
tietämään, mitä oli työ, ei kukaan työskennellyt voimiinsa nähden
kovemmin kuin ukko Tarwater. Epätoivoisina talven lähestymisestä ja
vastustamattoman kullanhimon houkuttelemina työskentelivät
miehet kunnes jokainen voimanpisara oli käytetty, niin että he
kaatuivat tielle. Toiset laskivat kuulan kalloonsa tultuaan
vakuutetuiksi epäonnistumisestaan. Muutamat tulivat hulluiksi ja
toiset purkivat yhtiökumppanuutensa kuluttavien ponnistusten
masentamina ja sanoivat irti koko elämän kestäneitä
ystävyyssuhteita tovereihin, jotka olivat yhtä hyviä kuin he ja yhtä
liikarasittuneita sekä äärimmilleen saatettuja.
Työtä! Ukko Tarwater kykeni piristämään kaikkia, vaikkakin hänen
luitaan pisteli ja naksutteli ja hän sitäpaitsi oli saanut vaikean yskän
viime aikoina. Myöhään ja varhain, tiellä tahi leirissä tien vieressä,
aina oli hän menossa, aina hommasi hän jotain ja aina kutsuttiin
häntä joulu-ukoksi. Väsyneet kantajat lepäsivät kaatuneella
puunrungolla eli kivellä sen paikan vieressä, jossa ukko lepäsi ja

sanoivat: laula meille, isä, laulusi vuodelta neljäkymmentäyhdeksän.
Ja kun hän oli kähissyt laulunsa, nousivat he kantamuksineen,
selittivät, että se oli oikein virkistävää ja lähtivät jälleen.
— Jos joku on ollut mies puolestaan, sanoi Pitkä Bill molemmille
kumppaneilleen, niin kyllä se on meidän vanha poikamme.
— Se on varma se, lisäsi Anson. Hän on arvokas lisäys yhtiöömme
ja minulla puolestani ei ole mitään vastaan tehdä hänet
yhtiökumppaniksemme täydellä todella…
— Ei tule kysymykseenkään! keskeytti Charles Crayton. Kun
tulemme Dawsoniin, olemme hänestä kuitit, niin on sopimus. Jos me
pitäisimme hänet, saisimme me vain hänet haudata. Lopuksi tulee
siellä nälänhätä ja me saamme säästää jokaista muonagrammaa.
Huomatkaa, että me olemme elättäneet häntä varastoistamme koko
ajan. Ja jos meillä on ensi vuonna puutetta ruokavaroista, niin
tiedätte te kyllä syyn. Mitään höyrylaivoja ruokatavaroineen ei tule
Dawsoniin ennenkuin puolivälissä kesäkuuta ja siihen on yhdeksän
kuukautta aikaa.
— No niin, sinä olet pannut likoon yhtä paljon rahaa ja työtä kuin
me toisetkin, myönsi Pitkä Bill, niin että sinulla on oikeus sanoa
sanasi neuvotteluissa.
— Ja sen sanan aion minä myöskin sanoa, selitti Charles
nousevalla kärsimättömyydellä. Ja on onni teille tyhmine
tunteellisuuksinenne, että on joku, joka ajattelee puolestanne,
muuten kuolisitte nälkään jok'ikinen. Tulee nälänhätä, sanon minä.
Olen tutkinut tilannetta. Jauhot tulevat maksamaan kaksi tahi
kymmenenkin dollaria naula ja myyjiä ei ole. Pankaa mieleenne
sanani.

India and Central Europe Perceptions Perspectives Prospects 1st Edition Rajendra K Jain

About This Presentation

Slide Content

Tags

Categories

Download

Quick Actions

Statistics

Related Slideshows

India and Central Europe Perceptions Perspectives Prospects 1st Edition Rajendra K Jain

About This Presentation

Slide Content

Slide 1

Slide 3

Slide 4

Slide 5

Slide 6

Slide 7

Slide 8

Slide 9

Slide 10

Slide 11

Slide 12

Slide 13

Slide 14

Slide 15

Slide 16

Slide 17

Slide 18

Slide 19

Slide 20

Slide 21

Slide 22

Slide 23

Slide 24

Slide 25

Slide 26

Slide 27

Slide 28

Slide 29

Slide 30

Slide 31

Slide 32

Slide 33

Slide 34

Slide 35

Slide 36

Slide 37

Slide 38

Slide 39

Slide 40

Slide 41

Slide 42

Slide 43

Slide 44

Slide 45

Slide 46

Slide 47

Slide 48

Slide 49

Slide 50

Slide 51

Slide 52

Slide 53

Slide 54

Slide 55

Slide 56

Slide 57

Slide 58

Slide 59

Slide 60

Slide 61

Slide 62

Slide 63

Slide 64

Slide 65

Slide 66

Slide 67

Slide 68

Slide 69

Slide 70

Slide 71

Slide 72

Slide 73

Slide 74

Slide 75

Slide 76

Slide 77

Tags