"Sillä, herra", he virkkoivat, "me olemme useimmat olleet täällä
vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia
silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia
aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä sinä
olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari on tehnyt,
ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme kaikki,
että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa
ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta."
"Ihanat neidot", Lancelot virkkoi, "minun nimeni on Järven herra
Lancelot."
"Ah, herra", naiset virkkoivat, "tottakai sinä se oletkin, sillä
niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita kahta
jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta surmansa
täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan, sillä nuo
jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua."
"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti",
Lancelot virkkoi, "ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani. Mitä
aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi
kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja,
ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on."
"Tämän linnan nimi on Tintagel", naiset sanoivat, "ja se oli jonkun
aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja
herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon
kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa."
"Vai niin", Lancelot virkkoi, "kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna
kuuluu."