iOS 14 Programming Fundamentals with Swift Covers iOS 14 Xcode 12 and Swift 5 3 7th Edition Matt Neuburg

iOS 14 Programming Fundamentals with Swift Covers iOS 14 Xcode 12 and Swift 5 3 7th Edition Matt Neuburg
iOS 14 Programming Fundamentals with Swift Covers iOS 14 Xcode 12 and Swift 5 3 7th Edition Matt Neuburg
iOS 14 Programming Fundamentals with Swift Covers iOS 14 Xcode 12 and Swift 5 3 7th Edition Matt Neuburg

1. iOS 14 Programming Fundamentals with Swift
Covers iOS 14 Xcode 12 and Swift 5 3 7th Edition
Matt Neuburg pdf download
https://textbookfull.com/product/ios-14-programming-fundamentals-
with-swift-covers-ios-14-xcode-12-and-swift-5-3-7th-edition-matt-
neuburg/
Download more ebook from https://textbookfull.com

2. We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit textbookfull.com
to discover even more!
iOS 12 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 5th Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-12-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-5th-edition-matt-neuburg/
iOS 12 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 5th Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-12-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-5th-edition-matt-
neuburg-2/
iOS 12 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 5th Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-12-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-5th-edition-matt-
neuburg-3/
iOS 10 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 3rd Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-10-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-3rd-edition-matt-neuburg/

3. iOS 11 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 4th Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-11-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-4th-edition-matt-neuburg/
iOS 13 Programming Fundamentals with Swift Swift Xcode
and Cocoa Basics 1st Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/ios-13-programming-fundamentals-
with-swift-swift-xcode-and-cocoa-basics-1st-edition-matt-neuburg/
Programming iOS 14 11th Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/programming-ios-14-11th-edition-
matt-neuburg/
Learn iOS 11 Programming with Swift 4 Craig Clayton
https://textbookfull.com/product/learn-ios-11-programming-with-
swift-4-craig-clayton/
Programming IOS 12 Dive Deep Into Views View
Controllers and Frameworks 1st Edition Matt Neuburg
https://textbookfull.com/product/programming-ios-12-dive-deep-
into-views-view-controllers-and-frameworks-1st-edition-matt-
neuburg/

5. 1. Preface
1. The Scope of This Book
2. From the Preface to the First Edition (Programming
iOS 4)
3. Versions
4. Acknowledgments
5. Conventions Used in This Book
6. Using Code Examples
7. O’Reilly Online Learning
8. How to Contact Us
2. I. Language
1. 1. The Architecture of Swift
1. Ground of Being
2. Everything Is an Object?
3. Three Flavors of Object Type
4. Variables
5. Functions
6. The Structure of a Swift File
7. Scope and Lifetime
8. Object Members
9. Namespaces
10. Modules
11. Instances

6. 12. Why Instances?
13. The Keyword self
14. Privacy
15. Design
2. 2. Functions
1. Function Parameters and Return Value
1. Void Return Type and Parameters
2. Function Signature
2. External Parameter Names
3. Overloading
4. Default Parameter Values
5. Variadic Parameters
6. Ignored Parameters
7. Modifiable Parameters
1. Calling Objective-C with Modifiable
Parameters
2. Called by Objective-C with Modifiable
Parameters
3. Reference Type Modifiable Parameters
8. Function in Function
9. Recursion
10. Function as Value
11. Anonymous Functions
1. Using Anonymous Functions Inline

7. 2. Anonymous Function Abbreviated Syntax
12. Define-and-Call
13. Closures
1. How Closures Improve Code
2. Function Returning Function
3. Closure Setting a Captured Variable
4. Closure Preserving Captured Environment
5. Escaping Closures
14. Curried Functions
15. Function References and Selectors
1. Function Reference Scope
2. Selectors
3. 3. Variables and Simple Types
1. Variable Scope and Lifetime
2. Variable Declaration
3. Computed Variable Initialization
4. Computed Variables
1. Computed Properties
2. Property Wrappers
5. Setter Observers
6. Lazy Initialization
1. Singleton
2. Lazy Initialization of Instance Properties
7. Built-In Simple Types

8. 1. Bool
2. Numbers
3. String
4. Character and String Index
5. Range
6. Tuple
7. Optional
4. 4. Object Types
1. Object Type Declarations and Features
1. Initializers
2. Properties
3. Methods
4. Subscripts
5. Nested Object Types
2. Enums
1. Raw Values
2. Associated Values
3. Enum Case Iteration
4. Enum Initializers
5. Enum Properties
6. Enum Methods
7. Why Enums?
3. Structs
1. Struct Initializers

9. 2. Struct Properties
3. Struct Methods
4. Struct as Namespace
4. Classes
1. Value Types and Reference Types
2. Subclass and Superclass
3. Class Initializers
4. Class Deinitializer
5. Class Properties
6. Static/Class Members
5. Polymorphism
6. Casting
1. Casting Down
2. Type Testing and Casting Down Safely
3. Type Testing and Casting Optionals
4. Bridging to Objective-C
7. Type References
1. From Instance to Type
2. From self to Type
3. Type as Value
4. Summary of Type Terminology
5. Comparing Types
8. Protocols
1. Why Protocols?

10. 2. Adopting a Library Protocol
3. Protocol Type Testing and Casting
4. Declaring a Protocol
5. Protocol Composition
6. Class Protocols
7. Optional Protocol Members
8. Implicitly Required Initializers
9. Expressible by Literal
9. Generics
1. Generic Declarations
2. Contradictory Resolution Is Impossible
3. Type Constraints
4. Explicit Specialization
5. Generic Invariance
6. Associated Type Chains
7. Where Clauses
10. Extensions
1. Extending Protocols
2. Extending Generics
11. Umbrella Types
1. Any
2. AnyObject
3. AnyClass
12. Collection Types

11. 1. Array
2. Dictionary
3. Set
5. 5. Flow Control and More
1. Flow Control
1. Branching
2. Loops
3. Jumping
2. Privacy
1. Private and Fileprivate
2. Public and Open
3. Privacy Rules
3. Introspection
4. Operators
5. Memory Management
1. Memory Management of Reference Types
2. Exclusive Access to Value Types
6. Miscellaneous Swift Language Features
1. Synthesized Protocol Implementations
2. Key Paths
3. Instance as Function
4. Dynamic Membership
5. Property Wrappers
6. Custom String Interpolation

12. 7. Reverse Generics
8. Function Builders
9. Result
3. II. IDE
1. 6. Anatomy of an Xcode Project
1. New Project
2. The Project Window
1. The Navigator Pane
2. The Inspectors Pane
3. The Editor
3. Project File and Dependents
1. Contents of the Project Folder
2. Groups
4. The Target
1. Build Phases
2. Build Settings
3. Configurations
4. Schemes and Destinations
5. From Project to Built App
1. Build Settings
2. Property List Settings
3. Nib Files
4. Resources
5. Code Files

13. 6. Frameworks, SDKs, and Packages
6. The App Launch Process
1. The Entry Point
2. How an App Gets Going
3. App Without a Storyboard
7. Renaming Parts of a Project
2. 7. Nib Files
1. The Nib Editor Interface
1. Document Outline
2. Canvas
3. Inspectors
2. Loading a Nib
1. Loading a View Controller Nib
2. Loading a Main View Nib
3. Loading a View Nib Manually
3. Connections
1. Outlets
2. The Nib Owner
3. Automatically Configured Nibs
4. Misconfigured Outlets
5. Deleting an Outlet
6. More Ways to Create Outlets
7. Outlet Collections
8. Action Connections

14. 9. More Ways to Create Actions
10. Misconfigured Actions
11. Connections Between Nibs — Not!
4. Additional Configuration of Nib-Based
Instances
3. 8. Documentation
1. The Documentation Window
2. Class Documentation Pages
3. Quick Help
4. Symbol Declarations
5. Header Files
6. Sample Code
7. Internet Resources
4. 9. Life Cycle of a Project
1. Environmental Dependencies
1. Conditional Compilation
2. Build Action
3. Permissible Runtime Environment
4. Backward Compatibility
5. Device Type
6. Arguments and Environment Variables
2. Version Control
3. Editing and Navigating Your Code
1. Text Editing Preferences

15. 2. Multiple Selection
3. Autocompletion and Placeholders
4. Snippets
5. Refactoring and Structure Editing
6. Fix-it and Live Syntax Checking
7. Navigation
8. Finding
4. Running in the Simulator
5. Debugging
1. Caveman Debugging
2. The Xcode Debugger
6. Testing
1. Unit Tests
2. Interface Tests
3. Test Plans
4. Massaging the Report
7. Clean
8. Running on a Device
1. Obtaining a Developer Program
Membership
2. Signing an App
3. Automatic Signing
4. Manual Signing
5. Running the App

16. 6. Managing Development Certificates and
Devices
9. Profiling
1. Gauges
2. Memory Debugging
3. Instruments
10. Localization
1. Creating Localized Content
2. Testing Localization
11. Distribution
1. Making an Archive
2. The Distribution Certificate
3. The Distribution Profile
4. Distribution for Testing
5. Final App Preparations
6. Screenshots and Video Previews
7. Property List Settings
8. Submission to the App Store
4. III. Cocoa
1. 10. Cocoa Classes
1. Subclassing
2. Categories and Extensions
1. How Swift Uses Extensions
2. How You Use Extensions

17. 3. How Cocoa Uses Categories
3. Protocols
1. Optional Members
2. Informal Protocols
4. Some Foundation Classes
1. NSRange
2. NSNotFound
3. NSString and Friends
4. NSDate and Friends
5. NSNumber
6. NSValue
7. NSData
8. NSMeasurement and Friends
9. Equality, Hashability, and Comparison
10. NSArray and NSMutableArray
11. NSDictionary and NSMutableDictionary
12. NSSet and Friends
13. NSIndexSet
14. NSNull
15. Immutable and Mutable
16. Property Lists
17. Codable
5. Accessors, Properties, and Key–Value Coding
1. Swift Accessors

18. 2. Key–Value Coding
3. How Outlets Work
4. Cocoa Key Paths
5. Uses of Key–Value Coding
6. KeyPath Notation
6. The Secret Life of NSObject
2. 11. Cocoa Events
1. Reasons for Events
2. Subclassing
3. Notifications
1. Receiving a Notification
2. Unregistering
3. Posting a Notification
4. Timer
4. Delegation
1. Cocoa Delegation
2. Implementing Delegation
5. Data Sources
6. Actions
1. The Responder Chain
2. Nil-Targeted Actions
7. Key–Value Observing
1. Registration and Notification
2. Unregistering

19. 3. Key–Value Observing Example
8. Swamped by Events
9. Delayed Performance
3. 12. Memory Management
1. Principles of Cocoa Memory Management
2. Rules of Cocoa Memory Management
3. What ARC Is and What It Does
4. How Cocoa Objects Manage Memory
5. Autorelease Pool
6. Memory Management of Instance Properties
7. Retain Cycles and Weak References
8. Unusual Memory Management Situations
1. Notification Observers
2. KVO Observers
3. Timers
4. Other Unusual Situations
9. Nib Loading and Memory Management
10. Memory Management of CFTypeRefs
11. Property Memory Management Policies
12. Debugging Memory Management Mistakes
4. 13. Communication Between Objects
1. Visibility Through an Instance Property
2. Visibility by Instantiation
3. Getting a Reference

20. 1. Visibility by Relationship
2. Global Visibility
4. Notifications and Key–Value Observing
5. The Combine Framework
6. Alternative Architectures
1. Model–View–Controller
2. Router and Data Space
3. Model–View–Presenter
4. Protocols and Reactive Programming
5. VIPER
7. SwiftUI
1. Function Builders and Modifiers
2. State Properties
3. Bindings
4. Passing Data Downhill
5. Passing Data Uphill
6. Custom State Objects
5. A. C, Objective-C, and Swift
1. The C Language
1. C Data Types
2. C Enums
3. C Structs
4. C Pointers
5. C Arrays

21. 6. C Strings
7. C Functions
2. Objective-C
1. Objective-C Objects and C Pointers
2. Objective-C Objects and Swift Objects
3. Exposure of Swift to Objective-C
4. Bridged Types and Boxed Types
5. Objective-C Methods
6. Selectors
7. CFTypeRefs
8. Blocks
9. API Markup
3. Bilingual Targets
5. Index

22. iOS 14 Programming
Fundamentals with Swift
SEVENTH EDITION
Swift, Xcode, and Cocoa Basics
Matt Neuburg

23. iOS 14 Programming Fundamentals with Swift,
Seventh Edition
by Matt Neuburg
Copyright © 2021 Matt Neuburg. All rights reserved.
Printed in the United States of America.
Published by O’Reilly Media, Inc., 1005 Gravenstein Highway
North, Sebastopol, CA 95472.
O’Reilly books may be purchased for educational, business, or
sales promotional use. Online editions are also available for
most titles (http://oreilly.com). For more information, contact
our corporate/institutional sales department: 800-998-9938 or
[email protected].
Editor: Rachel Roumeliotis Indexer: Matt Neuburg
Production Editor: Kristen Brown Cover Designer: Karen
Montgomery

24. Proofreader: O’Reilly Production
Services
Interior Designer: David Futato
Illustrator: Matt Neuburg
April 2015: First Edition
October 2015: Second Edition
October 2016: Third Edition
October 2017: Fourth Edition
September 2018: Fifth Edition
October 2019: Sixth Edition
October 2020: Seventh Edition
Revision History for the Seventh Edition
2020-09-23: First Release

25. See http://oreilly.com/catalog/errata.csp?
isbn=9781492092094 for release details.
The O’Reilly logo is a registered trademark of O’Reilly Media,
Inc. iOS 14 Programming Fundamentals with Swift, the image
of a harp seal, and related trade dress are trademarks of
O’Reilly Media, Inc.
The views expressed in this work are those of the author, and
do not represent the publisher’s views. While the publisher
and the author have used good faith efforts to ensure that the
information and instructions contained in this work are
accurate, the publisher and the author disclaim all
responsibility for errors or omissions, including without
limitation responsibility for damages resulting from the use of
or reliance on this work. Use of the information and
instructions contained in this work is at your own risk. If any
code samples or other technology this work contains or
describes is subject to open source licenses or the intellectual
property rights of others, it is your responsibility to ensure that
your use thereof complies with such licenses and/or rights.
ISBN: 978-1-492-09209-4
[GP]

26. Preface
Ten years ago, in July of 2010, Chris Lattner created a folder
on his computer called Shiny, and a new computer language
was born. Four years later, in 2014, that language, renamed
Swift, was introduced to the public, and was greeted with a
mixture of surprise and excitement — and skepticism.
Prior to that moment, Cocoa programming, on iOS and before
that on Mac OS, had always been done chiefly in Objective-C.
The Cocoa frameworks that give an iOS app its functionality
are based on Objective-C; they expect to be spoken to in
Objective-C. The tradition of using Objective-C was long and
deeply ingrained. For all its faults, Objective-C was the
language we had all learned to live with as the price of
programming Cocoa. Could Cocoa be spoken to in a whole
new language? Could this new language replace Objective-C
as the iOS developer’s language of choice?
No one knew. I certainly didn’t know! So the first thing I did,
as an experiment, was to try translating my own existing iOS
apps into Swift. Not only was I able to do it, but I found the
new Swift versions easier to understand and maintain than
their Objective-C originals. From that moment, I was

27. convinced that the vast majority of new iOS programmers
would hitherto adopt Swift. I was right.
Swift is a superb language to learn, even (perhaps especially)
if you’ve never programmed before, and is the easiest and
clearest way to program iOS. It has these salient features:
Object-orientation
Swift is a modern, object-oriented language. It is purely
object-oriented: “Everything is an object.”
Clarity
Swift is easy to read and easy to write. Its syntax is clear,
consistent, and explicit, with few hidden shortcuts and
minimal syntactic trickery.
Safety
Swift enforces strong typing to ensure that it knows, and
that you know, what the type of every object reference is
at every moment.
Economy
Swift is a fairly small language, providing some basic types
and functionalities and no more. The rest must be provided
by your code, or by libraries of code that you use — such
as Cocoa.

28. Memory management
Swift manages memory automatically. You will rarely have
to concern yourself with memory management.
Cocoa compatibility
The Cocoa APIs are written primarily in C and Objective-C.
Swift is explicitly designed to interface with most of the
Cocoa APIs.
Earlier editions of this book, before 2014, taught the reader
Objective-C. After 2014, they teach Swift. This edition is
geared to Swift 5.3. The Swift language has reached a high
state of maturity. It has achieved ABI stability, which means
that the Swift language has become part of the system. Swift
apps are smaller and faster than ever.
The Foundation and Cocoa APIs, however, are still written in C
and Objective-C. To interact with them, you might have to
know what those languages would expect. Therefore in this
book I describe Objective-C in enough detail to allow you to
read it when you encounter it in the documentation and on
the internet, and I occasionally show some Objective-C code.
Part III, on Cocoa, is largely about learning to think the way
Objective-C thinks — because the structure and behavior of
the Cocoa APIs are fundamentally based on Objective-C. And
the book ends with an appendix that details how Swift and
Objective-C communicate with one another, as well as

29. explaining how your app can be written partly in Swift and
partly in Objective-C.
The Scope of This Book
This book is intended to accompany and precede
Programming iOS 14, which picks up where this book leaves
off. If writing an iOS program is like building a house of bricks,
this book teaches you what a brick is and how to handle it,
while Programming iOS 14 shows you some actual bricks and
tells you how to assemble them.
When you have read this book, you’ll know about Swift,
Xcode, and the underpinnings of the Cocoa framework, and
you will be ready to proceed directly to Programming iOS 14.
Conversely, Programming iOS 14 assumes a knowledge of this
book; it begins, like Homer’s Iliad, in the middle of the story,
with the reader jumping with all four feet into views and view
controllers, and with a knowledge of the language and the
Xcode IDE already presupposed. If you started reading
Programming iOS 14 and wondered about such unexplained
matters as Swift language basics, the UIApplicationMain
function, the nib-loading mechanism, Cocoa patterns of
delegation and notification, and retain cycles, wonder no
longer — I didn’t explain them there because I do explain
them here.
This book doesn’t show how to write any particularly
interesting iOS apps, but it does constantly use my own real

30. apps and real programming situations to illustrate and
motivate its explanations, as it teaches you the underlying
basis of iOS programming. It has three parts:
Part I introduces the Swift language, from the ground up —
I do not assume that you know any other programming
languages. My way of teaching Swift is different from other
treatments, such as Apple’s; it is systematic and Euclidean,
with pedagogical building blocks piled on one another in
what I regard as the most helpful order. At the same time, I
have tried to confine myself to the essentials. Swift is not a
big language, but it has some subtle and unusual corners
that you probably don’t need to know about. Also, I never
mention Swift playgrounds or the REPL. My focus here is
real-life iOS programming, and my explanation of Swift
concentrates on the practical aspects of the language that
actually come into play in the course of programming iOS.
Part II turns to Xcode, the world in which all iOS
programming ultimately takes place. It explains what an
Xcode project is and how it is transformed into an app, and
how to work comfortably and nimbly with Xcode to consult
the documentation and to write, navigate, and debug code,
as well as how to bring your app through the subsequent
stages of running on a device and submission to the App
Store. There is also a chapter on nibs and the nib editor
(Interface Builder), including outlets and actions as well as
the mechanics of nib loading (but such specialized topics as

31. autolayout constraints in the nib are postponed to the other
book).
Part III introduces the Cocoa Touch framework. The
Foundation and UIKit frameworks, and other frameworks
that they entail, constitute Cocoa, which provides the
underlying functionality that any iOS app needs to have. To
use a framework effectively, you have to think the way the
framework thinks, put your code where the framework
expects it, and fulfill many obligations imposed on you by
the framework. Also, Cocoa uses Objective-C, so you need
to know how your Swift code will interface with Cocoa’s
features and behaviors. Cocoa provides important
foundational classes and adds linguistic and architectural
devices such as categories, protocols, delegation, and
notifications, as well as the pervasive responsibilities of
memory management. Key–value coding and key–value
observing are also discussed here.
The last chapter of Part III is about the general problem of
how objects can refer to one another in an iOS program. In
addition to the traditional Cocoa-based solutions, I also
discuss the new Swift Combine framework. Also, in June of
2019, Apple introduced SwiftUI. It constitutes an alternative
to UIKit and Cocoa, with a completely different
programming paradigm for constructing apps. I do not
teach SwiftUI in this book — that would require another
entire book — but I do explain its chief linguistic features,
and I talk about its solutions to the problem of

32. communicating between objects within an iOS app and how
they differ from Cocoa patterns.
From the Preface to the First Edition
(Programming iOS 4)
The popularity of the iPhone, with its largely free or very
inexpensive apps, and the subsequent popularity of the iPad,
have brought and will continue to bring into the fold many
new programmers who see programming for these devices as
worthwhile and doable, even though they may not have felt
the same way about OS X. Apple’s own annual WWDC
developer conventions have reflected this trend, with their
emphasis shifted from OS X to iOS instruction.
The widespread eagerness to program iOS, however, though
delightful on the one hand, has also fostered a certain
tendency to try to run without first learning to walk. iOS gives
the programmer mighty powers that can seem as limitless as
imagination itself, but it also has fundamentals. I often see
questions online from programmers who are evidently deep
into the creation of some interesting app, but who are stymied
in a way that reveals quite clearly that they are unfamiliar
with the basics of the very world in which they are so happily
cavorting.
It is this state of affairs that has motivated me to write this
book, which is intended to ground the reader in the
fundamentals of iOS. Here I have attempted to marshal and

33. Another Random Document on
Scribd Without Any Related Topics

34. »Siitä päivästä oli ukko muuttunut oman itsensä varjoksi; siitä
päivästä tulivat hänen kärsimyksensä kahta kovemmiksi. Kammolla
ja vihalla katseli häntä Anterokin, hänen poikansapoika, Kyöstin
ainoa elossa oleva lapsi. Tuota kammoansa ja vihaansa osotti hän
alituiseen, sillä siihen yllytti häntä isän ja äidin esimerkki. Vanhus ei
sanonut mitään; mutta mitä tunsi hän, kun hän ristissä käsin yöt
valvoen pahnoillansa makasi? —
»Niin — hän oli vetäynyt niin liki nurkkaa kuin pääsi. Siinä
virtasivat hänen kyyneleensä. Silloin kuuli hän sanoja, jotka saivat
hänen sielunsa viimeisen joustavuuden ponnahtamaan. Kiroten
ilmoitti Kyösti vaimolleen, että heidän talonsa tänään kuulutettaisiin
myytäväksi, 'ja', lisäsi hän isäänsä viitaten, 'tuo on sen
onnettomuuden meille tuottanut!'
»'En, en, sen tiedät sinä, taivaan Jumala!' huokasi vanhus
sydämessään.
Hän yritti nousta, mutta vastustamaton voima pidätti häntä.
»'Nimismies ei siis ottanut odottaakseen?' kysyi Miina vapisevalla
äänellä.
»'Ei, ja vielä lisäksi kehtasi puhua vaarista…'
»Miinan silmät iskivät tulta. 'Sitähän olen aina sanonut, että siitä
päivästä, jona vaari sinut kirosi, on joka päivä tuonut tuhoja meille…'
»Jo pääsi ukko nousemaan. Hän, joka viikkokausiin tuskin oli
sanaa virkkanut, puhui nyt:
»'Kyösti', sanoi hän vapisevalla, rukoilevalla äänellä, 'suo minun
tänään päästä kirkkoon…'

35. »'Kirkkoon!' huudahti Kyösti. Sitten purskahti hän kamalaan
nauruun.
»'Kirkkoon!' huudahti Miina, tuskin korviansa uskoen. Sitten yhtyi
hän miehensä nauruun. 'Etkö ymmärrä, Kyösti? Hän tahtoo kuulla
Laarilaa kuulutettavan… Anna Vilposen Topon kyyditä häntä, koskei
Antero ole kotona. Se sopii! Menköön kuulemaan — kuulutusta!'
»Ei ollut ukko moniin aikoihin Herran temppelissä käynyt. Eihän
hän moneen vuoteen ollut jaksanut jalan astua noita kahta pitkää
virstaa, ja sitten — eihän hänellä ollut vaatteita edes. Mitä ajatteli
hän, kun hän pyyntönsä lausui, kun hän Anteron vaatteisiin ja
turkkeihin puettuna istui aikaisena tammikuun pyhäaamuna reessä
ja Toppo, renkipoika, häntä kirkkoon kyyditsi? Ken sitä tietää?
»Laarila oli tänään kuulutettava myytäväksi. Niin pitkälle oli siis
poika ehtinyt. Monta kertaa oli häntä jo sama vaara uhannut; nyt
näytti tosi olevan edessä. Koko eilisen päivän oli hän ollut
kirkonkylässä. Jos hän olisi saanut velkansa korot edes maksetuksi!
Turhaan oli hän kääntynyt kirkonkylän rahamiesten puoleen, turhaan
rukoillut nimismiestä odottamaan. Illan oli hän sitten viettänyt
kievarissa. Rohkeutta oli siellä hänelle taaskin antanut viina ja olut.
Niihin pani hän viimeiset rahansa.
»Kun isä oli lähtenyt, heittäysi poika vuoteellensa.
»Olipa se omituista. Tänäänkään ei Laarilaa kuulutettu
myötäväksi. Sen uutisen toi vaari kirkosta palattuansa. Mutta hän ei
puhunut mitään siitä, että hän menomatkallansa oli käynyt
nimismiehen luona ja sitten kirkonmenon jälkeen pastorin puheilla
pappilassa. Toppo tuli illalla noista käynneistä kertoneeksi.

36. »Salassa se kumminkaan ei kauan voinut pysyä. 'Laarilan
eläkevaari oli maksanut poikansa velan. Ukko onkin salarikas.
Hänellä on rahoja kuin roskaa' — kerrottiin kaikkialla. Mistä tuo puhe
oli alkunsa saanut, sitä ei osannut kukaan sanoa, eikä myös miten
paljon perää siinä oli. Mutta Kyöstin velasta ei myöskään mitään
kuulunut.
»Päivät kuluivat edelleen. Laarilassa ei sanottavaa muutosta
ulkonaisissa suhteissa huomattu, vaikkakin talonväki katseli ukkoa
hiukan toisilla silmillä kuin ennen. Hänellähän oli rahoja! Mutta jos oli
ukko todellakin pelastanut poikansa, niin ei hän sillä ollut mitään
voittanut, pianpa päinvastoin. Juopa isän ja pojan välillä näytti, näet,
vain kasvavan. Ja, mikä vielä pahempi, Antero, Kyöstin poika, kaivoi
tuon juovan yhä väljemmäksi. Antero oli ottanut oppia isältä.
»Kun taloa ei kuulutettu myytäväksi eikä sittemmin velkojaakaan
kuulunut, oli Kyösti pari kertaa ottanut tästä puhuakseen isänsä
kanssa; mutta ukko oli vain pudistanut päätään ja vastannut, ettei
hän tiennyt koko asiasta niin mitään. Sen sijaan kävi pastori tuon
tuostakin Laarilassa, ja hänen puheestaan ja varoituksistaan tuli
Kyösti varmaksi siitä, että pastorin ja iso-isän välillä oli jotakin
'salajuonen tapaista.' Varsinkin otti Miina pastorin muistutukset
pahaksi, ja usein sai ukko kuulla kunniansa, hän kun 'kehtasi antaa
ainoan lapsensa kuluttaa aikaansa lainanhauissa, vaikka vain tarvitsi
salakomeroitaan aukaista.' Ukko ei näyttänyt näistä miniänsä
saarnoista pitävän suurtakaan lukua, mutta kun Antero samaa
nuottia viritti, kun hän, nuorukainen, juovuksissa tuli kotiin ja kiroten
uhkasi ottaa selvän iso-isän salalaatikoista, niin silloin värisi vanhus,
silloin vuodatti hän katkeria kyyneleitä. —

37. »Oli Juhannus-aaton ilta. Sininen, pilvetön oli taivas, juhlapuvussa
maa, rasvatyyni Laarilammen pinta. Lehtipuilla oli Kyöstinkin asunto
koristettu. Rauha näytti siinä vallitsevan; mutta tuon näennäisen
rauhan peitteessä — kuinka paljon rauhattomuutta!
»Ukko makasi pahnoillaan vuoteessansa. Hän ei ollut kahteen
päivään jaksanut siitä nousta. Hän tunsi, että viimeinen lähtö oli
edessä. Tuvassa ei ollut ketään. Miina oli mennyt naapuriin, Kyösti ja
Antero olivat kirkonkylässä.
»Ilta kului. Ukko arvasi, että hän saisi viettää sen ja kentiesi
yönkin yksin. Poltettiinhan Harjumäellä ja Riionvuorella tänä iltana
kokkovalkeita — aivan niinkuin hänen nuoruudessaan. Silloin oli
hänkin ollut mukana. Siitä oli jo niin kauan, ja kumminkin tuntui
hänestä, kuin olisi tuo aika ollut eilen. Hän ajatteli elämäänsä, pitkää
elämäänsä. Mimmoinen se oli ollut? Mitä iloa oli hänellä siitä ollut? Ja
nyt lähestyi loppu.
»Tupa tuntui niin ummehtuneelta. Jospa olisivat jättäneet oven
edes auki! Hän koetti nousta. Hän ei kyennyt. Ulkona tuoksuivat
puut, ulkona oli kevättä. Elämä iloitsee, elämä tarvitsee lepoa; hauta
on pimeä…
»Silloin kuului äkkiä kolinaa ulkoa. Sitten aukeni ovi, ja sisään astui
Antero. Hän katseli ympärilleen arastelevasti. Ukko ei ollut odottanut
häntä. Anteron ei ollut tapana niin pian palata kotiin, kun hän
kirkonkylään oli lähtenyt.
»'Jätä ovi auki', pyysi vanhus; 'ulko-ilma on niin vilpoista.'
»'Kyllä, jos niin haluatte, vaari…'

38. »Hän sanoi tämän niin sävyisesti. Sitten jäi hän seisomaan oven
viereen. Hän näytti ujostelevan. Se oli jotakin outoa.
»Ukko katseli häntä ihmetellen.
»Tämä poika oli kerran ollut hänen ilonsa, hänen lemmittynsä —
oli vieläkin. Kun Kyöstin muut lapset vähitellen ja aina yhä enemmän
alkoivat syrjäyttää vanhaa iso-isää, oli Antero ollut ainoa, joka ei sitä
tehnyt. Lempeyden side oli yhdistänyt talon vanhimman ja
nuorimman. Siltä ajalta oli vanhalla miehellä monta iloista muistoa.
Hän oli koettanut nuoreen mieleen kylvää jaloja siemeniä, ja ne
olivat näyttäneet itävän. Mutta sitten tuli vihamies ja kitki pois hyvät
taimet. Isän, äidin, veljien esimerkki vaikutti. Side höltyi
höltymistään; pahuuden virta tempasi aste asteelta rakastetun 'pikku
Anteron' pyörteeseensä.
»Ja nyt oli tästä 'pikku Anterosta', tästä rakastetusta pojasta tullut
kookas ja kaunis nuorukainen, jota Miina ylpeydellä katseli, jonka
puolta isää vastaan hän aina piti ja jota hän ei raahtinut
pienimmälläkään sanalla 'närkästyttää.' Veljien onnettoman
kuoleman jälkeen sai Antero olla ja elää, miten itse halusi.
Kotirauhan vuoksi ei uskaltanut Kyösti avata suutaan. Reippaan
nuorukaisen mieli halusi iloa. Kirkonkylässä sai hän tovereita, joiden
mieli myös halusi iloa. Ja kun kievarin saunaan lauantai-illoin ilon
etsijät kokoontuivat ja hollimiesten ja hollipoikain kanssa viinapullon
ääressä korttia löivät, niin siinäkös iloa! Siinä painuivat rikkaruohojen
alle iso-isän viimeisetkin hyveen siemenet, ja kuta syvemmälle ne
painuivat, sitä mehuisampina rehoittivat nuo rikkaruohot, sitä
enemmän vihaa ja katkeruutta ne kypsyttivät. Olihan iso-isä syypää
veljien kuolemaan — äidin alituiset mielenpurkaukset olivat tuon
Anteron mieleen juurruttaneet. Ja niin muuttui lemmitty iso-isä

39. vähitellen 'katalaksi vaariksi, joka jo aikoja sitten olisi saanut kadota
samaan hautaan, johon hän oli velivainajat kironnut.'
»Tuollaisia hedelmiä kypsyttivät nuo rikkaruohot, ja ne versoivat ja
kasvattivat toisia, jotka käänsivät pojan mielen isää vastaan ja
vihdoin saivat äidinkin varmaksi siitä, että isä hävitti taloa, että hän
laiskuudellaan ja juopottelemisellaan tuhlasi heidän omaisuuttansa.
Ja kun äiti tästä varmistui, alkoi hänen avullaan poika korjata talteen
isän omaisuutta niin paljon kuin mahdollista, ja niin meni moni
jyvänelikko salaa isältä talteen — kievarin aittaan. Iso-isä näki, mitä
hänen ympärillään tapahtui; ja hän aavisti, ettei enää ollut kaukana
päivä, joka syytäisi maantielle hänen omaisensa. Pönkkää
onnettomuuden eteen hän ei voinut panna, mutta viivyttää katkeraa
hetkeä hän saattoi, ja hän viivytti sitä — kuten jo olen maininnut.
Hän rukoili ja toivoi, kun kaikki toivo näkyi olevan kadoksissa. Hän
riensi pelastamaan talon, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Aljettua
uraa ryntäsivät hänen omaisensa vielä kiivaampaa vauhtia
perikatoaan kohden. Mitä tästä kaikesta olisi seurauksena, sen näki
jokainen, paitse asianomaiset itse. Tuskin olikaan puolitoista vuotta
kulunut tuosta ennenmainitusta odottamattomasta pelastuksesta,
niin uhkasi sama vaara uudelleen Laarilaa. Mutta tällä kertaa ei ollut
kukaan, ei Kyöstikään siitä juuri millänsäkään. Vaikkakin vaari ei ollut
tietävinänsä entisestä avunannosta ja vaikka hän oli vakuuttanut,
ettei hänellä mitään 'salavaroja' ollut, luotti Kyösti kumminkin siihen,
että vaari kyllä taasen maksaisi, kun siksi tulee. —
»Raitista kesäilmaa virtasi tupaan, jossa nyt perheen nuorin ja
vanhin olivat kahden kesken. Ihmetellen piti ukko himmeät silmänsä
kiinnitettyinä Anteroon. Miksi näytti nuorukainen olevan niin
hämillänsä? Miksi oli hän näin aikaisin jättänyt iloiset toverinsa ja
palannut kotiin?

40. »Ukko sai pian tietää sen.
»Antero vilkaisi vielä kerran ympärilleen, sitten astui hän hiljaa
vanhuksen vuoteen luo.
»'Kuulkaahan, iso-isä!' sanoi hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä
ja istuutui vuoteen laidalle. — Siitä oli kauan, kuin Antero viimeksi oli
puhutellut ukkoa tuolla tavalla. Siinä oli jotakin, joka muistutti
vanhusta entisistä ajoista, ja tämä muisto sai toivon leimauksen
välähtämään hänen silmistänsä. — 'Kuulkaahan, iso-isä!… Olen tässä
viimeaikoina tullut tuumanneeksi yhtä ja toista… Te olette jo vanha,
ja varmaan ei ole elinaikanne enää pitkällinen. Jos te kuolette ja isä
saa rahanne, niin…'
»Vanhuksen silmistä katosi tuo äskeinen loiste.
»'Niin mitä sitten?' kysyi hän.
»'Menevät rahat samaa tietä kuin Laarila', vastasi Antero.
»Kun ukko ei tähän virkkanut mitään, jatkoi Antero:
»'Sentähden olen ajatellut, että … jos antaisitte rahanne …
minulle…'
»Iso-isän vapiseva käsi tarttui pojanpojan käteen ja puristi sitä.
»'Rahaa — rahaako vain sinä pyydät, Antero? Ei minulla ole rahoja
enää… Kaikki, mitä minulla oli, rahat, jotka pastorin neuvosta
itselleni pidätin ja hänen tallennettavakseen uskoin, kun annoin
Laarilan isällesi, ovat menneet isäsi velkoihin. En ole tahtonut siitä
puhua, mutta te olette arvanneet sen. Minä lunastin Laarilan

41. kiinnityksen, ja siihen ne hukkuivat minun monivuotiset säästöni.
Teinkö mielestäsi oikein, Antero?'
»'Kyllä kaiketi', vastasi nuorukainen jotakin vastatakseen. Sitten
paljasti hän, mitä hänellä oli mielessänsä:
»'Jos olisitte ostanut Laarilan minulle, niin luulen että noilla rahoilla
olisi ollut enemmän siunausta…'
»'Kyllä sitäkin ajattelin. Mutta mikä on tehty, se on tehty… Antero,
muistatko, kuinka me ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä…?'
»'Muistan', vastasi nuorukainen tylysti; 'mutta nyt tarvitsisin
rahoja.
Eikö teillä ole vähääkään täällä kotona?'
»Iso-isä huokasi syvään. 'Jos minulla olisi ja sinulle antaisin,
käyttäisitkö niitä paremmin kuin tähän asti olet isäsi varoja
käyttänyt?'
»Antero tuli hiukan hämilleen. Hän oli vähällä suuttua. 'Isäsi
varoja!' Hän hillitsi kumminkin itseään. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi,
että hän itse oli tuhlannut enemmän kuin isä, että hän pää-
asiallisesti itse tällä kertaa oli syypää isän velkaantumiseen. Jos
tuollainen ajatus joskus olisi ollut heräämäisillään hänessä, oli sen
kohta karkoittanut toinen: 'isä on Laarilan isäntä, ja isäntänä on hän
talostansa vastuunalainen. Isännän tulee pitää huolta siitä, että
talossa on, mitä talossa tarvitaan.' — Tuota hämillä-oloa kesti vain
silmänräpäys. Olihan iso-isä sanonut: 'jos minulla olisi rahoja…' Siis
varmaan niitä iso-isällä oli.

42. »'Luulen, että minusta tulisi toinen mies…' mumisi nuorukainen
välinpitämättömästi vastaukseksi iso-isän kysymykseen.
»'Ja jos saisit Laarilan … ja isäsi joutuisi minun sijaani tähän
makaamaan…?'
»Näiden sanojen syvä merkitys luiskahti Anteron korvien ohitse.
Ukon rahat veivät koko hänen mielensä.
»Vanha seinäkello löi 10. Antero kävi levottomaksi.
»'Se on nyt sillä tavalla, vaari, että minä tarvitsen paikalla 5 ruplaa
ja teidän täytyy ne minulle antaa…' huudahti hän, huolimatta vastata
vanhuksen viimeiseen kysymykseen.
»Äkkiä muuttuneesta äänestä aavisti ukko, että nuorukainen
väkisin koettaisi saada, mitä teeskennellyllä sävyisyydellä ei luullut
saavansa. Antero oli näetsen noussut ja seisoi siinä vuoteen vieressä
uhkaavana odottaen ukon vastausta.
»Se viipyi. Jospa nuorukainen nyt olisi osannut lukea, mitä vanhan
sydämessä liikkui!
»'Auta minua istumaan, Antero, henkeäni ahdistaa', kuuli
pojanpoika vihdoin iso-isän sanovan.
»Milloin oli poika viimeksi täyttänyt vanhuksen pyyntöä? Pitkä,
hyvin pitkä aika oli siitä kulunut. Mutta nyt ei iso-isän tarvinnut
uudistaa käskyänsä. Kiireesti ja reippaasti oli Antero nostanut hänet
istumaan.
»Vanhus hengitti keveämmin. 'Mitään semmoista, jota sinä nyt
mieluimmin haluaisit, ei minulla ole antaa', sanoi hän juhlallisesti;

43. 'mutta kaikki, mitä minulla on, olen minä testamentissani sinulle
luovuttanut. Kun olen kuollut, mene pastorin luo; hänen hallussansa
on testamenttini. Siinä on vain yksi ehto; lupaatko täyttää sen?'
»Ilo leimahti nuorukaisen silmistä. Iso-isä oli testamentissaan
määrännyt kaikki hänelle! Ehto — vähät siitä! 'Lupaan, rakas iso-isä!'
»Se kajahti niin tutulta ja kumminkin niin kaukaa tuo: 'rakas iso-
isä!'
»Hiljainen tuulenhenki toi ulkoa uutta tuoksua tupaan. Vanhuksen
silmät loistivat niin omituisesti. Oliko hänen hartain toivonsa
vihdoinkin toteutunut?
»'Ota virsikirja, Antero, ja lue suvivirsi!'
»Testamentti, jonka olemassa-oloa hän ei ollut tietänyt aavistaa,
pyöri nuorukaisen ajatuksissa, saaden kummia aikaan. Hän teki
ukolle mieliksi.
»'Kiitos — pikku Antero', sanoi ukko, kun nuorukainen oli lukenut
virren loppuun. Sitten lisäsi hän: 'minun on uni. Jos menet ulos, jätä
ovi auki!'
»Ja iso-isä laskeusi jälleen pahnoillensa.
»Antero pani virsikirjan pöydälle. Hänen mielensä oli niin
omituinen. Suvivirsikö oli sen muuttanut? Koko äskeinen tapaus oli
kangastus hänen lapsuutensa ajoilta. Hän muisti niin elävästi erästä
kauan sitten mennyttä juhannusiltaa, jona iso-isä oli sytyttänyt
hänelle pienen kokkovalkean pihalla. Kuinka tuo pieni tuli oli heitä
molempia ilahuttanut! Nyt oli kirkonkylän nuoriso kokoontunut
Riionvuorelle. Suuri kokko oli sinne tehty. Anterokin oli ollut mukana

44. sitä pystyttämässä. Kun se olisi poltettu, lähtisivät ystävät kievarin
saunaan — niin oli päätetty. Antero oli luvannut varmaan sinne
saapua, mukanansa viime lauantai-illan velka. Rahaa tuohon
velkaansa oli hän lähtenyt iso-isältä kiskomaan; ei ollut enää isän
aitassa mitä ottaa. — Kello kävi jo yhdettätoista. Kaiketi odottivat
ystävät häntä kokon luona. Ja tässä oli hän lukenut iso-isälle
suvivirttä!
»Hän astui vitkalleen ulos tuvasta. Pihalla seisahtui hän. Oikein!
Riionvuorella oli kokko sytytetty. Tuli leimusi korkealle. Mutta Anteron
mieli ei nyt tehnyt sinne. Tuo suvivirsi oli kummia vaikuttanut; tuo
kokko hänen lapsuutensa ajoilta leimusi hänen sielunsa silmien
edessä, ja hänessä heräsi tunteita, joita hän lapsena oli tuntenut. Se
oli niin kovin omituista. Mistä tulivat nyt nuo kummat ajatukset?
Miksi hänen ei ollenkaan tehnyt mieli ystävien luo? Siksikö, ettei
hänellä ollut millä maksaa maksettavansa? Ei, velkaansa hän ei nyt
muistanut; sen sijaan kuului hänen sydämessään hiljainen kysymys:
miten on se velka syntynyt? Ja ensi kerran eläissänsä näki hän oman
itsensä semmoisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän istuutui tuvan
portaille. Illan hiljaisuudessa kuuli hän kaukaa ääniä, iloisia ääniä.
Sinne, iloisten nuorten joukkoon… Kuului samassa toinen ääni
likempää — tuvasta, syvä huokaus. 'Muistatko, Antero, kuinka me
ennen veisasimme ja rukoilimme yhdessä?'… Hän kääntyi auki
olevaan tuvan oveen päin. Ei, sieltä ei kuulunut mitään. Iso-isä
mahtoi jo nukkua. Tällaisessa tilassa ei ollut Antero koskaan ennen
ollut.
»Kului iltaa. Vanha seinäkello löi 11. Antero istui yhä tuvan
rappusilla. Riionvuorella alkoi tuli vähetä, eikä sieltä enää ääniä
kuulunut — silloin tällöin vain joku huuto. Häntäkö huudettiin, tuvan
rappusilla istujaa? Ja hän viipyi!

45. »Kello löi 12. Mitä, jos hän nyt palaisi kirkonkylään? Ei, ei. Sillä
kievarin saunassa oli niin kamalaa; täällä, kodin hiljaisuudessa,
tuoksuvan luonnon helmassa, kuinka rauhallista! Oli niin outoa, niin
tavattoman outoa. Siinä vieri hiljainen kyynele hänen poskeaan
alaspäin: se putosi hänen kädelleen… Iso-isä oli testamentannut
hänelle kaiken omaisuutensa — hänelle! Millä oli hän tämän iso-isän
hyvyyden ansainnut? Hänen kävi sääliksi vanhaa iso-isää. Hän
muisti, kuinka hyvä iso-isä aina oli ollut häntä kohtaan. Ja hän…
»Siinä kuului joku tulevan. Antero säpsähti.
»Äiti se oli, joka tuli. Hän oli ollut Harjumäellä, kun siellä kokkoa
poltettiin. Hän seisahtui hämmästyneenä, kun hän Anteron näki. —
'Mitä, etkö olekaan Riionvuorella?'
»'En huolinut sinne enää palata.'
»'Onko isäkin jo kotona?'
»'Ei.' Antero lähti hiljaa astumaan järven rannalle päin. Hän halusi
olla yksin.
»Äiti loi häneen pitkän silmäyksen. Sitten meni hän tupaan,
itsekseen mumisten: 'lienee taasen saanut liikoja päähänsä.'
»Uuden päivän aurinko koitti. Antero vaan ei ollut saanut unen
rahtuakaan silmiinsä vaateaitassa maatessaan. Aamupuoleen oli hän
kuullut isän tulevan kotiin — missä tilassa, sen ilmaisivat isän
kiroukset.
»Testamentti — se veti vihdoin yhä enemmän nuoren miehen
mielen puoleensa. Olikohan ukolla paljonkin vielä tallessa?

46. »Ajatuksia tuhansia vaihteli Anteron päässä. Tulevaisuus kangasti
niin kauniina. Toisellaista elämää aljettaisiin Laarilassa viettää, kun
hän saisi talon haltuunsa. Iso-isän rahoilla se pantaisiin kuntoon
semmoiseen, että sopi elää oikein herroiksi. Iso-isän rahat… Niihin
nyt kiintyivät nuorukaisen ajatukset. Ne kasvoivat hänen mielessään
äärettömiksi summiksi, kuta kauemmin hän niitä ajatteli, ja niitä
ajatella oli niin mieluista, niin ihmeen mieluista. Niistä ei saisi kievari
penniäkään. Hän saisi vain katsella ja kadehtia Laarilan isäntää, kun
tämä komeissa kääseissä pyhäaamuina tulisi ajaen kirkolle…
Unehtunut oli nyt iso-isä, varjoon menneet nuo äskeiset
vienonsuruiset lapsuuden muistot.
»Oliko hän nukkunut? Aurinko pilkoitti raollaan olevasta vaateaitan
ovesta. Kuka häntä huusi? Hän hypähti vuoteeltaan. Hän hieroi
silmiänsä. Poissa oli loistavuus. Hän kurkisti ulos; hän näki äidin
tulevan juosten aittaan päin.
»'Mikäs on?' ärjäsi poika ovelta.
»'Vaari on kuollut!' huusi äiti hätäisesti.
»'Vaariko kuollut…'
»Salamana iski siinä Anteron mieleen ajatus: 'Laarila on minun,
rahat, kaikki!' — Todellisuus oli odottamattoman äkkiä vastannut
unelmiin.
»Kuolleen iso-isän muistolle ei nyt ollut Anteron sydämessä tilaa.
Kun hän seisoi vuoteen vieressä, missä vainaja viimeistä unta
nukkui, pyrki kyllä alussa hellempiä tunteita tunkemaan hänen
mieleensä — noita omituisia, uusia, eilisiltaisia tunteita, mutta niiden
juuret eivät syvälle ulottuneet. Niin pian kuin hän kuolleen

47. läheisyydestä poistui, kiintyi koko hänen sisällinen ihmisensä
testamenttiin; se valtasi koko hänen olentonsa.
»Miina peitti rievulla ruumiin kasvot. Kyösti ei huolinut nousta
vanhaa isävainajaansa katsomaankaan. Hän ei ollut vielä selvinnyt
eilisestä humalastansa. Mutta jos ei isän kuolema hänessä mitään
vaikuttanut, sattuipa siinä sana hänen korviinsa, joka tavallista
nopeammin sai hänet jalkeille. Antero oli näetsen kertonut, että iso-
isä oli tehnyt testamentin, joka määräsi hänelle, pojanpojalle, hänen
kaikki tavaransa ja rahansa — monta tuhatta markkaa. 'Ja nyt
lähden suoraa päätä pappilaan ilmoittamaan vaarin kuoleman ja
perimään rahat', lopetti poika. 'Teki se iso-isä sentään viisaasti, kun
ne minulle määräsi.'
»'Sinulle!' huudahti Kyösti; 'minähän se tässä likeisin perillinen
olen.'
»'Niinhän sitä luulisi, isä, mutta testamentti taitaa olla toista
mieltä', tuumasi Antero.
»Pari tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoi pastorin kammarissa
koko Laarilan talonväki — eihän se Miinakaan rauhaa saanut
uteliaisuudeltansa, kun Kyösti ja Antero pappilaan lähtivät.
»'Vai jo sai vanha Laarila jättää maailman!' sanoi pastori, kun
Kyösti oli kuolemantapauksen ilmoittanut, samalla luoden
sanantuojiin läpitunkevan silmäyksen.
»'Niin, johan se viimein pääsi', virkkoi Miina ja nosteli vyöliinaansa,
silmiänsä muka pyyhkiäkseen.

48. »Kun asia siten oli toimitettu ja hautauspäivästä sovittu, ilmoitti
Kyösti, ettei hänellä tällä kertaa sattunut olemaan kirkolle meneviä
multarahoja, mutta kyllä hän ne vasta maksaisi.
»Pastori loi uuden läpitunkevan silmäyksen isään, äitiin ja poikaan.
»'Vai niin!' sanoi hän pitkään. 'Vai ei ole teillä multarahoja edes.'
»Laarilaiset eivät ymmärtäneet, mitä kovaa nuhdetta nämä sanat
sisälsivät. Heillä oli jotakin toista mielessä. Näyttihän siltä kuin olisi
Anterolla ollut jotakin sanottavaa, ja väänteli ja käänteli siinä
Kyöstikin lakkiansa. Heitä ennen ennätti kumminkin Miina.
»'Jos ette pane pahaksi, pastori, niin pyytäisimme tietää, eikö
vaari ole jättänyt teidän huostaanne jotakin … testamentin tapaista.'
»'On', vastasi pastori. 'Vai on vainaja sen teille ilmoittanut. Puhuiko
hän myös, kenen hyväksi se on tehty?'
»'Kyllä hän sanoi, että minä se hänen omaisuutensa perisin',
kiiruhti
Antero sanomaan.
»'Mutta minähän tuota…'
»'Älä puhu sinä mitään, Kyösti', keskeytti miestään Miina; 'vaari
kyllä tiesi, mitä teki.'
»Pastorin huulet vetäysivät hymyyn. 'Älkää nyt vaan ruvetko
riitelemään', sanoi hän; 'silloin voisi käydä niin, ettei kukaan teistä
perisi mitään. Muuten on Laarilan isäntävainajan määräys, että
testamentti luetaan vasta hänen hautauspäivänänsä.'

49. »Laarilaiset näyttivät hieman nolatuilta. Olisi ollut niin hauskaa nyt
jo tietää, paljonko vaari jätti jälkeensä. Mutta eihän heidän tarvinnut
kauankaan tuota tietoa odottaa.
»Ei, sillä jo seuraavana sunnuntaina oli iso-isä haudattava.
»Kummaa on, kuinka nopeasti huhut, jotka tietävät jotakin uutta
kertoa, leviävät. Laarilan vaarin kuolema oli tuskin tiedoksi tullut,
ennenkuin jo kaikkialla puhuttiin hänen testamentistaan. Ja kun
maailmassa kaikkia tiedetään, tiedettiin myös, että vainaja oli ollut
upporikas, että hän jossakin tallensi kolikoita oikein nelikoittain —
missä, sen oli vaari uskonut pastorille. Ja kaiken omaisuutensa oli
vaari Anterolle, poikansapojalle, testamentannut! Siitäkös nyt
puhetta piisasi seurakunnassa! Oltiin kauhean uteliaita tietämään,
paljonko Antero tuli saamaan — tuo onnellinen Antero! Häntä nyt
katseltiin toisilla silmillä kuin ennen. Ja kun hän ja Kyösti torstai-
iltana toivat vaarin ruumiin tapuliin, niin kylläpä sinne keräytyi väkeä
perillistä katsomaan. Ja mahtavalta siinä näyttikin perillinen.
»Miinalla oli kauhean kiire. Peijaisia hän puuhasi — 'oikein
komeita.' Olipa Kyöstillä ja Anterollakin hommaa. Lainaksi täytyi
hankkia, mitä tarvittiin, ja ihmeekseen huomasivat isä ja poika, että
kaikki, joiden luo he kääntyivät, nyt olivat hyvin auliit antamaan
lainoja. Anteron ei olisi tarvinnut ottaa tulevaa perintöään
puheeksikaan, jos ei hän olisi tahtonut. Mutta hauskaahan oli siitä
puhua, noista pastorin tallessa olevista rahanelikoista, ihmeen
hauskaa!
»Ja pian se tuli, tuo odotettu päivä — iso-isän hautauspäivä.
Paljon oli siinä kutsuvieraita saattamassa vanhaa Laarilaa hänen
viimeiseen leposijaansa, mutta vielä enemmän uteliaita. Ei siinä suru
ketään vaivannut. Ohdakkeiden sekaan putosivat lämpimät sanat,

50. joilla pastori lopetti ruumiinsiunaamistoimituksen. Mutta sitten —
kuinka kauhean pitkältä tuntui Anterosta jumalanpalvelus kirkossa,
vaikka häntä kyllä miellytti kaunis kiitos, jonka pastori teki iso-isän
kuoleman johdosta, ja varsinkin sen loppuosa, joka ilmaisi
seurakunnalle, että Laarilavainajan kunnollisuus ja rakkaus hänen
omaisiaan kohtaan vasta hänen kuolemansa jälkeen Jumalan avulla
oikein tulisi näkyviin. Tuo tietysti tarkoitti testamenttia, siitä oli
Antero varma, ja samaa ajatteli Kyöstikin, ollen itsessään sitä mieltä,
että kyllä isä oli hänelle tavaransa määrännyt — ainakin tulisi hän
niitä hoitamaan, sillä olihan Antero vielä ala-ikäinen. Tuon viimeksi
mainitun viisauden oli kievari Kyöstiin istuttanut.
»Loppuihan se viimein jumalanpalvelus, ja samassa hevosessa
kiirehtivät isä ja poika kotiin, jossa pastoria ja kutsuvieraita komeat
päivälliset odottivat. Siinä hyöri Miina, joka ei ollut toimiltaan
kirkkoon ehtinyt; siinä oli häntä auttamassa naapurinaisia, jotta
kaikki olisi valmista vierasten tullessa.
»Kuinka omituisessa jännityksessä siinä oltiin! Näki että mielessä
pyöri jotakin tärkeämpää kuin ateria. Tutkien tirkistelivät siinä vieraat
jokaista esinettä. Saattoihan olla mahdollista, että ukko tänne
johonkin oli kätkenyt aarteensa. Ja kun vihdoin pastori saapui,
kuinka kovin salaperäiseltä hän heidän mielestään näytti, vaikka hän
siinä kätteli ja tervehti, niinkuin ei mitään tavatonta olisi ollut
odotettavissa.
»Mutta pettyivätpä siinä taasen laarilaiset ja vieraat, sillä eihän
pastori ollut tietävinänsäkään koko testamentista. Ruokapöydässä
kulki viinapokaali, suuri, hopeinen, miehestä mieheen, ja maistelivat
siitä naisetkin. Tapa silloin oli semmoinen. Syötiin ja juotiin, ja ruoka
ja juoma näyttivät hellittävän tuota äskeistä jännitystä. Anterossa

51. vain se päinvastoin yhä kiihtyi. Oli varsin omituista, kuinka elävästi
hän nyt muisti vanhaa iso-isää, semmenkin kun pastorin silmät häntä
kohtasivat, ja se tapahtui niin usein, että siinä kyllä oli enemmän
kuin sattumusta.
»Vihdoin oli ateria lopussa. Touhu ja puuha, joka sen kestäessä oli
vallinnut, taukosi vähitellen. Lukkari veisasi tavallisen kiitosvirren,
johon kaikki yhtyivät.
»Silloin, juuri kun vieraat olivat pöydästä nousemaisillaan, helisti
pastori pöytäveitsellä lautasen reunaan, ja kun kaikkien silmät olivat
häneen kääntyneet, puhui hän:
»'Se vanha, rehellinen ukko, jonka maalliset jäännökset tänään
olemme haudan lepoon saattaneet, oli kerran nuori hänkin. Köyhänä
läksi hän maailmaan isänsä torpasta, jossa ei leipää hänelle riittänyt.
Työllä ja ahkeruudella kunnosti hän itsensä, ja elävä jumalanpelko,
joka asui hänen sydämessänsä, raivasi hänelle tien. Tänne Laarilaan
tuli hän poika-ijässään. Tähän kiintyi hän ijäkseen. Vasta alulla oli
Laarila silloin, pieni uutistalo. Renkinä palveli hän täällä ensin,
vävynä sitten, vihdoin isäntänä. Kunto ohjasi hänen askeleensa,
siunaus kulki hänen työnsä jälkiä. Löytyy teidän seassanne moni,
joka muistaa häntä kirkon kuudennusmiehenä. Sen arvonsa ja sen
maatilan, jonka isäntänä hänen poikansa nyt on, sai hän palkaksi
rehellisyydestään ja ahkeruudestaan; mutta suurin palkkansa,
maallisesti katsoen, on kumminkin hänen jälkeenjättämänsä puhdas
maine. Te, tässä saapuvilla olevat vanhat, jotka hänen miehuutensa
päivinä tunsitte — te tiedätte sanani tosiksi.
»'Maassamme on monin paikoin tapana' — jatkoi pastori — 'että
isäntä, joka nuoruutensa ja miehuutensa päivät on ahkerassa työssä
kuluttanut, vanhuuden rajoja lähestyessään, väliin jo sitä ennenkin,

52. antaa maansa ja isännyyden pojallensa, pidättäen itselleen, kuka
runsaamman, kuka niukemman eläkkeen. Tuota tapaa, joka yleensä
ei ole kehuttava, noudatti vanha Laarila. Jo parikymmentä vuotta
sitten, samana vuonna, jona minä tähän seurakuntaan tulin, luovutti
hän maansa ainoalle pojallensa. Hän toivoi häneltä ja hänen
perheeltään, mitä isän on oikeus toivoa lapsiltaan. Hän ei pidättänyt
itselleen mitään etuoikeuksia. Hän tahtoi jatkaa työtään
jälkeläistensä hyväksi, syödä heidän pöydässään, iloita heidän
kanssaan vapaana siitä kuormasta, jonka isäntänäolo laskee
maanomistajan niskoille. Hän olisi tahtonut antaa kaikki —
pääomankin, minkä hän toimeliaisuudellaan oli koonnut —
pojallensa. Ettei hän sitä tehnyt, on minun syyni tahi — ansioni. Ja
niin jäi pojalta ja kaikilta tietämättömiin, että hänellä oli enemmän
omaisuutta kuin Laarilan maa. Kun hän minulle tuumastaan puhui,
neuvoin minä häntä asettamaan rahasäästönsä turvattuun paikkaan
ja lupasin tässä suhteessa olla hänen apunaan. 'Ken tietää, mitä voi
tapahtua', sanoin, ja hän myönsi, että saattaisin olla oikeassa. Kun
hän antoi kaikin puolin kunnossa olevan Laarilan maan pojallensa,
uskoi hän minun huostaani, mitä hänellä rahaomaisuutta oli. Se teki
mahdolliseksi hänen vielä kerran lahjoittaa Laarila pojallensa, joka
muuten olisi menettänyt sen… Eikö niin, Kyösti? Sinä ja Miina
tiedätte, missä määrässä äsken hautaan lasketun isävanhuksen
toiveet rauhallisesta, onnellisesta vanhuuden päiväin vietosta ovat
toteutuneet. Mutta tässä ei ole paikka sitä likemmin tutkia. Te
tiedätte sen. Omatuntonne sanoo teille sen, puhuu teille siitä teidän
kuolinhetkeenne saakka. Olkoon teidän lohdutuksenanne tieto, että
vainaja teitä viimeiseen saakka rakasti, että hän viimeiseen saakka
toivoi.

53. »'Viime kuluneesta talvesta vuosi takaperin kävi vanha Laarila
eräänä pyhänä minun luonani viimeisen kerran. Kokemusta oli
hänelle aika lisännyt, ja tämä kokemus oli synnyttänyt uusia
ajatuksia hänen mieleensä. Mitä ensimäinen niistä sai aikaan, ei
tarvinne minun enää kertoa. Se on jo tehnyt tehtävänsä. Toinen
sitävastoin koskee tänä hetkenä hyvin likeltä kaikkia vainajan
jälkeisiä. Vanha Laarila oli, näetten, tuona vastamainitsemanani
pyhäpäivän aamuna käynyt nimismiehen luona, ja tämä saapui
keskustellessamme meidän seuraamme. Minun ja nimismiehen
läsnä-ollessa saneli vanhus testamenttinsa, pyytäen meidän se
salassa pitämään hänen hautauspäiväänsä saakka. Laillisessa
järjestyksessä kirjoitti nimismies paperille vanhuksen viimeisen
tahdon, jonka mukaan kaikki hänen omaisuutensa, siinä tilassa,
missä se hänen kuolinhetkenään oli, tulisi hänen poikansapojan,
Antero Kyöstinpoika Laarilan omaisuudeksi.'
»Kyösti, joka ruokapöydässä oli syvästi kallistanut viinapokaalia —
kentiesi jo ennenkin — ei ollut tähän asti välittänyt mitään pastorin
puheesta, vaikka olisi luullut sen kauttaaltaan kipeästi häneen
koskeneen. Mutta nyt, kun hän kuuli, että iso-isän rahat joutuisivat
hänen pojalleen, heräsi hän ja huudahti:
»'Se semmoinen testamentti ei ole laillinen.'
»'Se on laillinen', sanoi pastori vakavuudella, joka näytti viinan
vallassa olevaankin vaikuttavan. 'Talonsa on testamentin tekiä jo
eläissään antanut pojallensa. Talon suhteen hänellä siis ei ollut
mitään säätämisvaltaa. Mutta irtaimistonsa, rahansa — jos hänellä
niitä oli — oli hän oikeutettu antamaan kenelle tahtoi.
Testamentissaan onkin hän ne määrännyt poikansapojalle —

54. kumminkin yhdellä kylläkin tärkeällä ehdolla', lisäsi pastori
painavasti.
»Sitten vaikeni hän ja loi silmänsä Anteroon, jonka mieleen siinä
juohtui, että iso-isä viime eliniltanaan oli jonkinlaisesta ehdosta
puhunut ja että hän, Antero, silloin, sen enempää tuosta ehdosta
välittämättä, oli luvannut siihen mukautua.
»Oli kotvasen aikaa tuvassa aivan hiljaista. Jos pastori tahallaan oli
laatinut sanansa niin, että ne saisivat kuuliat jännitykseen, kyllä oli
hän voittanut tarkoituksensa.
»Nuorukaiseen kääntyen jatkoi hän vihdoin:
»'Sinusta, Antero, riippuu nyt, tahdotko noudattaa iso-isäsi
määräystä, täyttää hänen ehtonsa ja periä, mitä hän on aikonut
sinulle luovuttaa, vaiko jättää ehdon täyttämättä ja luopua kaikesta.
Minä tiedän, että iso-isäsi ehto tuntuu sinusta kovalta, mutta tiedän
myös, että iso-isäsi sillä sinun parastasi tarkoitti. Sentähden pyydän,
että tarkoin ajattelet tulevaisuuttasi, ennenkuin ryhdyt päättämään.
Siinä tapauksessa, että ehtoon mukaudut, koskee päätöksesi likeltä
myöskin minua. Ainoastaan iso-isäsi kyyneleet ja ne syyt, joihin hän
ehtonsa perusti, saattoivat minun suostumaan hänen
määräykseensä. Iso-isäsi luovuttaa sinulle, niinkuin jo sanoin, kaiken
irtaimen omaisuutensa, mutta vasta viiden vuoden kuluttua, ja
silloinkin vain sillä ehdolla, että sinä nämä viisi vuotta palvelet minun
luonani ja nuhteettomasti toimitat, mitä palvelian tulee toimittaa. Jos
tähän iso-isäsi ehtoon suostut, niin saat minulta tavallisen
vuosipalkan ja sitten viiden vuoden kuluttua, mitä iso-isäsi on sinulle
määrännyt. Jos taasen iso-isäsi ehtoon et tahdo mukautua, niin on
testamentissa toinen määräys, joka sanoo, mihin hänen
omaisuutensa siinä tapauksessa on käytettävä. Sinä silloin et tule

55. siitä mitään saamaan. Nyt tiedät sinä, mitä testamentti sisältää.
Vapisevalla kädellä ja rukoillen, että Herra sinun päätöstäsi ohjaisi,
piirsi isoisäsi puumerkkinsä viimeisen tahtonsa alle.'
»Kerrassaan nolattuna seisoi Antero siinä. Mitään tällaista ei hän
ollut osannut aavistaakaan. Semmoinenko se ehto olikin! Silläkö iso-
isä hänen parastansa katsoi! Hänen naamansa venyi niin pitkäksi,
että näytti oikein naurettavalta. Vetikin siinä suupieliänsä hymyyn
kievari, jonka oli ollut vaikea kadehtimatta ajatella Anteron onnea.
»'Paljonko siitä sitten lähtee?' kysäsi Miina yht'äkkiä, kun kaikki
vaitiollen tirkistelivät Anteroa ja odottivat hänen päätöstään.
»'Sen on tulevaisuus ilmaiseva', vastasi pastori.
»Mutta siihen ei ollut Miina tyytyväinen. Häntä kovin harmitti tuo
ehto, ja kimelällä äänellä tiuskasi hän: 'Kyllähän sen näkee, mitä
vaari tarkoittaa: Ainoan poikani tahtoo hän ryöstää meiltä, ainoan,
joka työhön kykenee…' Ja Miina peitti vyöliinallaan silmänsä.
»Tämä välikohtaus oli kumminkin onnellinen Anterolle. Kovin
vastenmielistä oli tosin mukautua iso-isän ehtoon, mutta — parempi
toki pappilassa palvella, suuri omaisuus tiedossa, kuin elää kodin
kurjaa elämää… Viisi vuotta oli kyllä pitkä aika, mutta olihan hän
vielä nuori, ja sitten — iso-isän suuri omaisuus… Suureksi,
tavattoman suureksi oli Antero oppinut sitä yhä varmemmin
ajattelemaan.
»Pastori ei vastannut mitään Miinan mielenpurkaukseen. Hän tiesi,
ettei tuon ainoan pojan työ voinut karkoittaa vanhempain häviötä;
hän tiesi myös, ettei Laarilan nykyinen isäntäväki kykenisi taloa

56. pitämään. Hän kääntyi äidistä poikaan. Hän odotti, mitä Antero
vastaisi iso-isän ehdon johdosta.
»Ihmissydän on oikullinen. Jollei Miina olisi sekaantunut asiaan,
olisi Anteron hämmästys kentiesi kääntynyt suuttumukseksi ja
suuttumus taasen saanut hänet hylkäämään iso-isän ehdon; nyt sitä
vastoin vaikutti äidin nurjuus sen, että Antero tuli malttaneeksi
mieltään ja ajatelleeksi, mitä koti hänelle saattoi tarjota. Ja tämä
ajatus ei ollut houkutteleva. 'No, Antero', sanoi viimein pastori, kun
poika yhä seisoi ääneti, 'joko olet päättänyt, vai tahdotko aikaa
miettimiseen?'
»'Mitäpä tässä on miettimistä', vastasi Kyöstin poika ja loi silmänsä
pastoriin. 'Kyllä minä taivun ehtoon, mutta kuka täällä kotona…?'
»'Asia on siis päätetty', sanoi pastori, ja puristaen Anteron kättä
lisäsi hän: 'Suokoon kaikkivaltias, että iso-isäsi tarkoitus toteutuisi!'»
* * * * *
»Yhdeksännellätoista ikävuodellaan oli Antero, kun hän iso-isänsä
omituista ehtoa noudattaen muutti pappilaan, neljännelläkolmatta,
kun nuo testamentin määräämät vuodet olivat loppuun kuluneet.
Haikealla mielellä oli hän alkanut 'koulunsa', joksi hän sittemmin
näitä vuosia sanoi; kovin oli hänen sydämensä varsinkin ensi
viikkoina kapinoinut tuota iso-isän määräystä vastaan, mutta —
'eihän sitä maailmassa mitään ilmaiseksi saa: täytyyhän monen
palvella koko ikänsä, osaamatta parempia päiviä toivoakaan', oli
hänelle hänen tyytymättömyytensä johdosta pastori kerran sanonut,
ja tämä viisaus oli viimein nuorukaiseenkin pystynyt. Noiden viiden
vuoden kuluessa alkoi hän vähitellen käsittää iso-isän tarkoituksen,
ja kun ne olivat loppuun kuluneet, ymmärsi hän sen täydellisesti.

57. Iso-isä oli tahtonut saada hänet pois kodin huonon vaikutuksen
alaisuudesta, pannut hänet uudelleen kasvatettavaksi.
»Kova oli koulu, monta katkeraa hetkeä tarjosi se, varsinkin
alussa, nuhteettomaan palvelukseen kun pastorin sanojen mukaan
muun muassa kuului kerrassaan luopuminen kievarin saunasta ja sen
houkuttelevasta ilosta: juomisesta ja kortinlyönnistä. Mutta päivä
kului päivän jälkeen, ja vähitellen tapahtui nuorukaisessa täydellinen
mielenmuutos. Pastori oli huomannut syvällä hänen sydämessään
jäännöksiä iso-isän istutuksista. Ne olivat kyllä orjantappuroiden ja
rikkaruohojen peitossa; mutta ne eivät olleet vielä kokonaan
kuoleutuneet. Hän koetti saada niille päivää ja valoa. Hän valvoi
kasvattiaan, ja etenkin lauantai- ja pyhä-iltoina, jotka nuorukainen
ennen oli viettänyt irstaisten toverien kanssa, piti hän häntä silmällä.
Tukemalla kiusausten hetkinä hänen parempia tunteitaan, ohjasi hän
häntä voitosta voittoon, huomaten samalla ilokseen, minkä vahvan
kerroksen luonteenlujuutta jokainen uusi voitto laski. Ja kun
viimeinen vuosi noista viidestä alkoi, saattoi hän jo itselleen sanoa,
että koe, jonka hän vanhan Laarilan tahtoa noudattaen oli tehnyt, oli
onnistunut paremmin kuin hän oli osannut ajatellakaan.
»Tuli vihdoin se päivä, jona Antero oli täyttänyt iso-isän ehdon.
Nuori, reipas, vakavakatseinen mies istuu pappilan palkollistuvassa
viikatetta varteen asettamassa. Muu väki on ulkotöissä. Hän tietää,
että hänen koetusaikansa on tänään loppunut.
»'Nyt sinusta tulee rikas mies, Antero; nyt voit ostaa Laarilan
takaisin', sanoi siinä eräs piioista, joka oli tehnyt asiaa tupaan ja joka
perinnön tähden perillistä suosi, toivoen hänkin tulevansa noista iso-
isän rahoista osalliseksi.
»Antero ei vastannut mitään.

58. »'Nyt olet ollut viisi vuotta täällä pappilassa?'
»'Niin olen', myönsi Antero.
»'Kaiketi saat sinä samalla hinnalla ostaa takaisin Laarilan kuin se
huutokaupassa myytiin?'
»'Enköpähän saane.'
»'Tiesi, mikä sinuun on mennyt; sinä et ole enää sama mies kuin
tänne tullessasi.'
»'Niinkö luulet, Liisa? — Siitä kiitän iso-isävainajaa ja pastoria.'
»'Soo!' Liisa katsoi pitkään toivottua ylkää.
»Samassa aukeni tuvan ovi ja sisään astui vanhanpuoleinen,
huonosti puettu mies. Antero ja Liisa loivat silmänsä häneen. Siinä
seisoi Laarilan entinen isäntä.
»'Mitä kuuluu? Istukaa, isä!' sanoi Antero, vanhusta
tervehdittyään.
»'Eipähän juuri sanottavia… Tietänet, että tänään on viisi vuotta
umpeen kulunut vaarin peijaisista… Olet ollut hyvä meille. Ilman
sinun avuttasi, en tiedä miten olisimme eläneet, minä ja
Miinavainaja… Nyt, kun saat vaarin rahat, niin muistathan
minuakin…'
»Antero loi omituisen silmäyksen isäänsä. 'Kyllä!' vastasi hän.
'Minä ostan Laarilan ja siellä tahdon kohdella teitä, niinkuin te iso-
isää kohtelitte ja opetitte minua häntä kohtelemaan. Ja sitten, kun
tulette oikein vanhaksi, opetan minä poikani kiroomaan teitä…'

59. »Isä ei vastannut mitään. Älysikö hän, mitä poikansa sanat
sisälsivät?
Kykenivätkö ne näyttämään hänelle, mitä hän oli rikkonut?
»Tuvan ovi oli jäänyt auki, kun Kyösti astui sisään. Ei huomannut
kukaan, että siinä seisoi pastori, isän ja pojan keskustelua
kuunnellen.
»'Niin, isä', jatkoi Antero: 'niin olisin varmaan tehnyt, jollen näiden
vuosien kuluessa olisi oppinut, että isää ja äitiä tulee kunnioittaa.'
»'Oikein, Antero!' sanoi pastori, ja luoden silmänsä Kyöstiin lisäsi
hän: 'Se on käsky, johon lupaus on liitetty.'
»Pastori oli odottamattomalla esiintymisellään hiukan
hämmästyttänyt tuvassa olevia. Kun hän sitten käski isän ja pojan
seuraamaan häntä hänen kamariinsa, ymmärsi Antero, että
ratkaiseva hetki oli tullut, hetki, joka vihdoinkin oli ilmaiseva iso-isän
salaisuuden.
»Siinä he nyt taas seisoivat pastorin kamarissa, kuten kerta
ennenkin. Kyösti ja Antero. Miina vain oli poissa. Hän makasi
samassa kirkkomaassa, missä iso-isä. Vuosi takaperin oli hän äkkiä
kuollut Laarilassa, johon hän ja Kyösti uuden isännän suostumuksella
olivat saaneet jäädä itsellisinä asumaan.
»Odottaen seisoivat siinä isä ja poika. Liikutettuna katseli pastori
nuorta miestä. Vihdoin alkoi hän:
»'Nyt on koetusaikasi umpeen kulunut. Ehdon, jonka iso-isäsi
testamentti sinulle määräsi, olet kunnolla suorittanut. Sinä tulit tänne
siinä varmassa uskossa, että kun nuo viisi vuotta oli kulunut, saisit

60. suuren rahasumman. Mutta ettei työmies voi kovinkaan suuria
rahasummia koota, lienet jo itse kokenut, ja sentähden luulen, että
nyt, kun ajattelet, mitä iso-isäsi tarkoitti tuolla ehdollansa, sinä siitä
olet hänelle kiitollisempi kuin hänen rahastansa. Ahkeruudellaan oli
vanha Laarila saanut talteen 400 ruplaa, kun hän maansa isällesi
antoi. Tuon pääoman pidätti hän silloin minun kehoituksestani
itselleen. Hänen säästöjänsä oli edeltäjäni hoitanut, ja tältä perin
minä iso-isäsi luottamuksen. Kun isäsi sai Laarilan, ei tämä pääoma
enää kasvanut samassa määrässä kuin ennen; korotkaan eivät aina
sen hyväksi tulleet. Mutta kasvoi se kumminkin — aina siihen
päivään asti, jona iso-isäsi sai kuulla, että Laarila oli myytäväksi
kuulutettava. Silloin tuli hän minun luokseni, ja — Laarila oli kyllä
sillä kertaa pelastettu, mutta vähiin oli talletettavani pääoma
mennyt. Kun vanhukselle sen sanoin, istui hän kauan ääneti.
Kyyneleet, jotka valuivat hänen silmistänsä, ilmaisivat hänen
huoliansa. 'Poikani hyväksi en voi tehdä enempää', lausui hän
viimein; 'mutta pikku Anteron tahtoisin pelastaa.' Sitten rupesi hän
puhumaan sinusta ja sinun pelastuksesi mahdollisuudesta.
Kuullessani, minkä osan hän minulle oli ajatellut, hämmästyin ja
vastustin. Mutta kun näin toivottomuuden vanhan silmissä, kun
kuulin hänen syvästi huoaten sanovan: 'silloin en apua tiedä', heltyi
sydämeni, minä suostuin rupeamaan hänen liittolaisekseen, ja
nimismies, joka samalla tuli luokseni, kirjoitti testamentin. —
Suorituksen päivä on nyt tullut, ja minä kiitän taivaan Herraa, että
koe, johon iso-isäsi rakkaus minua houkutteli, on onnistunut.
»'Tässä on tilini', jatkoi pastori ottaen kirjoituspöydältään kasan
papereita. 'Siitä näet, miten olen perintöäsi hoitanut. Kun iso-isäsi
kuoli, oli pääoma 112 ruplaa; viiden vuoden korot ja säästynyt
palkkasi siihen luettuna tekevät yhteensä 215 ruplaa. Tästä

61. summasta on 200 ruplaa sijoitettu hyvään kiinnitykseen ja loppu on
sinun saatavanasi milloin tahdot.'
»Pastori ojensi kätensä, tarjoten paperit Anterolle.
»Nuoren miehen huulet vavahtelivat. 'Pitäkää ne, hyvä pastori, yhä
edelleen!' sai hän liikutukseltaan sanoneeksi. 'Minä en niitä tarvitse.
Käyttäkää niitä isäni vanhuuden päiväin turvaamiseksi ja sallikaa
minun jäädä palvelukseenne…'
»'Jos iso-isäsi nyt olisi tässä, kuinka iloitsisi hän!' sanoi pastori
hiljaa.
»Kyösti oli lakillaan peittänyt kasvonsa. Mutta nyyhkytykset
ilmaisivat, että jotakin outoa hänen sielussaan liikkui.»
Papinvaali.
Roudassa oli maa; ei tahtonut lapio siihen pystyä.
Vanhan haudankaivajan täytyi käyttää rautakankea
alkuunpäästäkseen.
Paikka, johon uusi hauta oli avattava, oli verrattain vapaa.
Likisyydessä oli sotakamreeri-vainajan korkea hautakumpu
kivipatsainensa. Se tavallansa osoitti, että kirkkomaan uusi tulokas
oli eläissään ollut tavallista arvokkaampi mies.
Ja niinpä todellakin oli asia. Hän, joka vuosikymmenien kuluessa
monta sataa vainajaa oli tähän kirkkomaahan siunannut, hän oli nyt

62. itse siihen siunattava. Aivan äkkiarvaamatta oli kuolema hänet
temmannut. Adventtisunnuntaina se tapahtui — kirkossa, juuri kun
saarnavirttä veisattiin. Reippaana, kuten aina, oli vanha pastori
toimittanut alttaripalveluksen ja sitten saarnavirren ajaksi vetäynyt
sakaristoon. Siellä oli hän järjestänyt päivän kuulutukset suntiolle,
joka ne saatuaan oli palannut kirkkoon ja parahiksi ehtinyt
tavalliselle paikallensa lukkarin viereen, kun tämä alkoi saarnavirren
kolmatta ja viimeistä värssyä. Vanha pastori oli jäänyt istumaan
pöydän ääreen sakaristoon, auki oleva raamattu edessänsä. Silloin
tuli kuolema. Paimen kutsuttiin tilinteolle ylipaimenen eteen. Siinä
istui hän entisessä asennossaan, pää vain oli vaipunut raamattua
vastaan, kun virren loputtua suntio kiireisesti riensi katsomaan, miksi
ei pastori saarnatuoliin noussut.
Tuona adventtisunnuntaina ei kirkossa saarnattu, mutta paremmin
kuin moni saarna vaikutti seurakuntalaisiin vanhan pastorin äkillinen,
silmänräpäyksellinen kuolema.
Ja nyt oli hänen hautansa kaivettava. Vanhan kaivajan käsi vapisi;
siinä putosi hänen tietämättään kuuma kyynel routaiselle maalle,
ikäänkuin olisi se tahtonut sulattaa sitä. Kauan ei ukko jaksanut
rautakankeansa käyttää. Hän antoi sen ja lapionsa apumiehilleen,
pappilan rengeille. Itse seisoi hän siinä vieressä katsoen, kuinka
hauta syvenemistään syveni. Koko tällä aikaa ei hän puhunut mitään.
Vasta kun työ oli loppunut ja hän renkien avulla oli laudoilla peittänyt
haudan, sanoi hän hiljaa: »Luulin, että pastori saisi tehdä minulle
viimeisen palveluksen, mutta niin ei ollut Herran tahto.»
Olin työn loppupuolella saapunut hautausmaalle. En ihmetellyt
ensinkään liikutusta, jota vanhan haudankaivajan kasvot kuvastivat.
Lienee tuskin koskaan vallinnut papin ja kirkonpalvelian välillä

63. ystävyyttä sellaista kuin vanhan pastorin ja vanhan haudankaivajan.
Kummako, että toisen kuolema koski toiseen?
Ennenkuin lähdimme hautausmaalta, meni vanha haudankaivaja
sotakamreerin kivipatsaan luo. Kauan katseli hän sitä. Sitten sanoi
hän: »Molemmat ovat nyt samassa autuaallisessa
ijankaikkisuudessa. Hän, joka tämän kummun alla jo
kolmekymmentä vuotta on levännyt, hän se vanhan pastorin tänne
sielunpaimeneksi toimitti; ja vanha pastori, hän, jonka hauta nyt on
avattu, hän se Jumalan armosta toimitti sotakamreerille autuaallisen
pääsön tästä maailmasta… Ihmeelliset ovat Herran tiet.»
* * * * *
Ukon lauseissa oli viittauksia, jotka tekivät minut uteliaaksi. Tapani
mukaan seurasin häntä hänen kotiinsa. Kaiketi arvasi vanha
haudankaivaja, että halusin tietää, mitä nuo sotakamreeri-vainajan
haudalla lausutut sanat tarkoittivat; sillä tuskin olimme ehtineet
hänen asuntoonsa, kun hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi:
»Oletteko koskaan ollut saapuvilla papinvaalissa?»
»Olenhan toki», vastasin; »ainakin pari kertaa.»
»Ja kaikki kävi rauhallisesti?»
»Kävipä kyllä — ainakin minun tietääkseni, vaikka ei
kummallakaan kertaa aivan yksimielisiä oltu.»
»Saattaapa olla, että maailma on hiukan muuttunut, siitä kun minä
papinvaalissa olin», arveli ukko. »Mutta enpä vaan tahdo ottaa sitä
oikein uskoakseni. Ennen muinoin olivat järkevät ihmiset sitä mieltä,
että jos milloinkaan saatana on liikkeellä, niin kyllä papinvaalissa.

64. Welcome to our website – the ideal destination for book lovers and
knowledge seekers. With a mission to inspire endlessly, we offer a
vast collection of books, ranging from classic literary works to
specialized publications, self-development books, and children's
literature. Each book is a new journey of discovery, expanding
knowledge and enriching the soul of the reade
Our website is not just a platform for buying books, but a bridge
connecting readers to the timeless values of culture and wisdom. With
an elegant, user-friendly interface and an intelligent search system,
we are committed to providing a quick and convenient shopping
experience. Additionally, our special promotions and home delivery
services ensure that you save time and fully enjoy the joy of reading.
Let us accompany you on the journey of exploring knowledge and
personal growth!
textbookfull.com