Liikuttunut ja conden kertomuksesta syvästi surulliseksi tullut
señora, joka kipeätä tuskaa tuntien pelkäsi menettävänsä
lemmikkinsä, ilmoitti, mitä tiesi: että lapset olivat puhuneet donna
Mercedeestä ja don Diegosta sekä Ninasta, ja että pikku tytön
vaatteet, joissa kaikissa oli merkkinä P-kirjain, vielä olivat hänellä
tallessa.
"Ja P:n, Pinolin, alla täytyy lisäksi olla pikkuruinen M. Mercedes
tyttäreni merkitsi lapsen vaatteet itse ja neuloi P:n lisäksi aina
pikkuisen M-kirjaimen merkiksi, että se oli äidin ompelema."
"Niin, niin", sanoi soinnuttomasti donna Inez, "niin niissä on".
"Oi, oi, Maria, Mercedeeni kuva, tahdotko tuntea minut äitisi
isäksi?
Oi, tule, tule, tule syliini."
Pelokkaasti tyttö painoi päänsä vanhan soturin povelle, mutta
pakeni sitten kouristuksenomaisesti nyyhkyttäen donna Inezin
kainaloon, ja tämä itki hänen kanssansa.
"Ei, ei, kultani, en tahdo sinua ryöstää pois; ei, señora, te ette
menetä lastanne; olen tyytyväinen, jos saan, niin pian kuin tämä
onneton sota on lopussa, tulla tänne Marian luo. Oi, hän on kyllä
oppiva pitämään vanhasta äijä-karhusta. Ei, älkää itkekö, en tahdo
erottaa äitiä ja tytärtä."
Kovin kummissaan katsoi lähestyvä don Antonio ryhmää, kuullen
kenraalin viimeisen sanan.
"Tulkaa, don Antonio, tyttärenne on saanut isoisän; teidän täytyy
nyt vain lukea minutkin perheeseen."