Arvokkaasti ja armollisesti ottaa Ilpotar vastaan vieraansa,
pöytään istuttaa ja syömään ja juomaan kehottelee eikä ole
tietävinään, mitä varten tulivat.
— Iloinen on emännän mieli, kun vieras taloon tulee, — puhelee
hän. Harvoin tulette, usein ohi kulette. Eihän ole isot tarjouksetkaan,
mutta sen antaa talo, minkä taitaa… istukaatte, ottakaatte!
— Useinhan käymme, aina on Ilpolaan asiaa, aina ovat tarjoukset
toisiaan paremmat, — mairittelee emännistä ensimäinen.
— Aina ovat naapurit tervetulleet, — sanoo Ilpotar uudelleen. Aina
asian kanssa, vielä enemmän ilman.
Iskevät silloin toiset silmää sille, joka ensin puhui, ja hän virkkaa:
— Tulimme taas tietämään, mitä meille, Ilpotar, neuvoa tahtonet:
taikoja tämän kesäisiä… viisauttasi karjamme varaukseksi… oppia
oikein laitumelle laskeaksemme… Et liene altis tällä erällä antamaan,
toiste tulemme, tiedustelemme.
— Mitäpä minun tiedoistani. Vähät vaimon viisaudesta, vähät
naisen neuvonnasta. Vaan kun siihen tyytynette, minkä muilta olen
kuullut…
— Aina apu tiedoistasi, aina teho taioistasi.
Kun oli syötellyt ja juotellut vieraansa, virkkoi Ilpotar:
— Tähdelliset ovat taiat tänä vuonna, paljon on vaaroja
väijymässä… kirkon uhat, Lapin vihat, salataudit ja käärmeet, eikä
tiedä Tapiotakaan taata, ei koiriaan, ei kontioitaan…