tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme
kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta — vailla olisimme me
tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä
tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia
kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla
vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva.
Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus"
päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa,
juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja
isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein
taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä
viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja
riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna
kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys-
ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen
itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä
putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan
tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen
vapautemme.
Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua
kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä
ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä
suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus
menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen
muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri
vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme
vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan
puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden
poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina,
ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät