kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi
takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä naurun
mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät,
heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka se Litsin
Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui. Aatu oli
mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen
uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut
sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin
vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi kruunu
ollut, sillä kruunu on kultainen — — — niin, kultainen ja keltainen.
Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen, keltainen
niinkuin — — — sammakonkukista tehty — — — semmoinen se
kruunu on — — — ja pää sen kruunun alla — ei tuommoinen, jolla
on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä,
hölmömäisessä naurun mareessa — ei — ei — — —. Kruunun alla
pitäisi olla toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä
tukka, johon kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket,
valkohampainen, somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta
poskikuoppaa. — — — Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia
aattelee ihan keskellä omien häittensä pauhaavaa riemua, huh
vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan se juuri oli semmoinen
sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä. Kaikkea sitä
mieleen tuleekin. — — — Soita, Jussi, puhalla, Kustaa; soittakaa
niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja valkeata soimaan,
vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa, nyt on mökin
Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on mökin Aatun
häät!
"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian
väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka
poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"