— — — Urja istuu lattialla, istuu istumistaan. Myrsky ulvoo ja
omegametalli valittaa. Myrsky lakkaa ja yhä vain hän istuu. Hän on
painunut kasaan, kuin olisi pää liian raskas. Aivoissa vilisevät kuvat
sekaisin, sekaisin. Niitä tulee ja menee, syttyy ja sammuu. Ajatuksen
pätkä kutoutuu, mutta aivan äkkiä räiskähtää poikki, uusi kuva
ryntää esiin. Ei, hän ei jaksa saada niitä järjestykseen — — —.
Vihdoin nousee Urja ravakasti, kuin olisi häntä huimannut,
katselee ympärilleen, kuin vasta olisi elämään tullut. Päässä ei tunnu
olevan mitään elollista; se on täynnä kuollutta massaa. Kuvien vilinä
on tauonnut, silloin tällöin välähtää vain kaukaisen valoilmiön
tapainen aistimus ja siihen yhtyy himmeä tietoisuus siitä, että sen
mukana pitäisi tulla jonkun ennen saadun näkemyksen, mutta joku
ellottava tunne estää sen tulemasta, joten kaikki jää tuollaiseksi
valoilmiöiden tapaiseksi sävähtelyksi, joita joka kerta säikähtää.
Hän kuuntelee jotain, nauraa ja puhelee:
— Se itkee. Turja, se itkee. — — Lapsi parka. Siellä on kylmä,
siellä ylhäällä. Mennään. Älä itke, äiti tulee, äiti tulee. — — —
Hän alkaa nousta kuutiomajaan ja nauraa hiljaa itseksensä,
säpsähtää, katsoo kauhistuneena ympärilleen ja nauraa sitte taas
hiljaa itseksensä — — —.
Ellipsoidi valittaa autiossa maassa, jäätikköilvekset kiertelevät
asuntoja ja kiljuvat, ilmakehässä tanssivat meteorit ja tähdet
kiertävät Avaruutta, toisia syttyy ja toisia sammuu.
Viikatemies marssii jo kaukana jäätiköllä.