— Kertokaa enemmän, professori, — sanoi Frida. — Kuinka voi
maailma niin muuttua?
— Niin, jos voisin siihen vastata, — sanoi professori, — olisin
ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. — On olemassa
monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli
nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme
ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.
— Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana?
Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan
muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta
metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla
näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?
— Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä
kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme
maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä
paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää
koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua
meren pohjalla, hyvin syvällä.
— Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat
hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki
ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka
suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen
kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle
taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.
— Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas
professori, — vastasi Frida. — Huippuvuorten tunturit seisovat täällä
todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko,