ilmassa, kastui pintaa myöten, tikerä tuuli kuivasi sitte vaatteet
hänen yllään. Jos hän tuli kartanolle, niin häntä tönittiin ja tuupittiin,
hän oli ruma ja ilkeä, sanoivat piiat ja rengit, siihen hän oli tottunut
— häntä ei koskaan oltu rakastettu!
Miten kävi Anna-Liisan pojan? Miten hänen saattoi käydä? Hänen
kohtalonsa oli: "ei koskaan rakastettu".
Maankamaralta hänet viskattiin laivaan. Hän läksi merille huonolla
aluksella, hän istui ruorin ääressä sill'aikaa kuin kippari joi. Likainen
ja ilkeä hän oli, viluinen ja nälkäinen, ei olisi luullut hänen koskaan
syöneen kylläkseen, eikä hän ollutkaan.
Oltiin lopulla vuotta, oli raaka, märkä, tuulinen ilma. Tuuli viilsi
kylmänä paksujen vaatteiden läpi, varsinkin merellä, ja siellä kulki
yhden purjeen varassa kurja alus, kannellaan vain kaksi miestä, niin,
saattoi sanoa ainoastaan puolitoista, ne olivat kippari ja hänen
poikansa. Koko päivän oli ollut hämärää, nyt kävi vieläkin
pimeämmäksi, oli pureva pakkanen. Kippari otti ryypyn, joka lämmitti
sisällisesti, pullo oli esillä ja lasi niinikään, se oli ylhäältä ehyt, mutta
jalka oli mennyt poikki ja sen sijaan sille oli vuoltu siniseksi maalattu
puutalla, jolla se seisoi. Ryyppy teki hyvää, kaksi vieläkin parempaa,
arveli kippari. Poika istui ruorin ääressä, jota hän piteli kovine,
tervaisine käsineen. Ruma hän oli, hiukset takkuiset, alakuloinen ja
masentunut hän oli, se oli ojankaivajan poika, kirkonkirjoissa häntä
sanottiin Anna-Liisan pojaksi.
Tuuli viilsi omalla tavallaan, haaksi omallaan! Purje pullistui, tuuli
oli tarttunut siihen, mentiin huimaavaa vauhtia — raakaa, märkää oli
ympärillä ja vielä enemmän sitä lajia saattoi tulla — seis! Mikä oli?
Mikä tönähti, mikä räjähti, mikä tarttui alukseen? Se kääntyi ympäri.
Oliko se pilvenputoama, oliko se hyökyaalto? Poika ruorin ääressä