Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän
tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut,
oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän itse
tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen,
toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla ei ollut
tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle,
kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei
ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä hyvin
ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt,
kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä,
lähtivät he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa
siellä enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä
Annan lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen
sinne oli toimittanut. "Luultavasti", niin vastattiin, "on hän lähtenyt
Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan
rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se
rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä."
Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että
Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa,
joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi.
"Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä
hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt
minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä", ajatteli Liisa. Ja
jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän
päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan
äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne
matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan.
Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella
hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin
itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.