"Ja tuolla ulkohuoneiden takana", viittasi konsuli, — "josta kuulet
röhkinää, on meillä yhä vieläkin Jeronimus sika. Se lahdataan aina
jouluksi, ja keväällä ilmestyy se taas uudelleen", selitteli hän
leikillisesti… "Mutta tervasi, Tollef! niihin en voi ryhtyä."
"Niin, niin, kyllähän minä sen arvasin, ett'ei konsuli tahtoisi olla
tekemisissä niiden kanssa. Minun olisi pitänyt mieluummin seurata
Iversenin neuvoa ja mennä ylös majurin luo. Hän olisi ehkä
muistanut, että minä annoin hänen kulettaa rautamutansa maani
läpi, sekä viime vuonna, että sitä edellisenä!"
"Niin, majuri, kyllä kai, hän olisi auttanut. Tietysti!" ivasi konsuli.
"Mutta minun vaimoni, hän väitti vaan, että kun oli oikein suuren
avun tarpeessa, niin sieltä Lindestadista se oli haettava. Siellä oli
koko kaupungin ja piirin pelastava käsi."
Konsuli käveli vähän aikaa edestakaisin…
"Sinä olit hyvä talonhoitaja ja palvelija talossani, Tollef", — puheli
hän, "ja minulla ei ollut muuta muistuttamista sinua vastaan, kuin
halustasi vaihtaa kelloja. Mutta se oli kai enne siitä, että sinä aikaa
myöten tahdoit ilmestyä kauppanerona. Ja, kun sinä sitten
äkkiarvaamatta sait tuon perinnön Ameriikasta, silloin sitä alettiin.
Ensin halkokaupalla ja sitten hypättiin tervatynnyriin."
"Ah, jumalan kiitos!" kuului helpotuksen huokaus.
"Mitä nyt?"
"Niin, katsokaas kun konsuli alkaa leikkiä laskea, tunnen minä
ett'ei hän hylkää vanhaa palvelijaa, joka kerran on ollut hänen
leivissään", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen.