ensikertalainen tuntee asettuessaan onnenpelipöydän ääreen ja
nähdessään niitä suunnattomia rahakasoja, joita pelissä käsitellään.
— Herran haltuun siis — äännähti lopuksi Miller allekirjoittaen
kauppakirjan. Se kiinnitys, jonka Goldscheider vaati, ne prosentit,
jotka hän asetti, ja se seikka, että talo, liike ja tulot toki kuuluivat
hänelle, vaikka hän luovutti kaikki sangen pienestä rahasummasta, ei
juolahtanut Millerin mieleen. — Kessler antoi kunniasanansa, että
hän oli tehnyt paraimman kaupan niinä neljänäkymmenenä vuotena,
jotka oli kauppa-alalla ollut. Millerillä oli kyllä vastustuskykyä. Hän
jaksoi kestää, odottaa, olla sitkeä ja siten ajaa tahtonsa läpi…
Rukoillen, vinkuen, uhaten koetti hän voittaa ja jos se ei auttanut,
niin hän itki, sadatteli ja pani toimeen kohtauksia. Hän osasi
mainiosti yhtämittaisella lempeällä, imelällä, matoisella
vastustuksella murtaa toisen voimat ja tahdon, mutta hänellä ei ollut
se ahkera, selväpiirteinen toimintataito, se syvälle tunkeuva
tarkkuus, ja se ylenmääräinen tyyneys, jolla Goldscheider oli saanut
liikkeensä menestymään. Ja etupäässä häneltä puuttui se
ominaisuus, joka oli ollut Goldscheiderilla erittäin suuressa mitassa:
käsitys siitä, mikä miellytti näitä rappiolle joutuneita olentoja, mitä
ne toivoivat ja kaipasivat, se läheinen kosketus, joka oli ollut
olemassa Goldscheiderin ja joka yksilön välillä, jonka kanssa hän tuli
tekemisiin.
Niinkauan kuin Miller oli talossa, tunsivat tytöt jotain outoa, jotain
tuntematonta, — jotain, joka aina yritti heitä hallita. Ja sen he
tunsivat niin selvästi, että koko heidän olemuksensa oli ala-arvoinen,
jotta kaikki heidän röyhkeytensä ja sisäinen viileytensä, parhaassa
tapauksessa pilkantekohalunsa kuohahti — mutt'ei koskaan heidän
säälintunteensa. Goldscheiderin kanssa oli jokainen tuntenut
yhteistunnetta. Hänen viittauksensa käsitti, hänen käskynsä, hänen