Contemporary Management 10th Edition Jones Solutions Manual download pdf
sanoukemtsa
13 views
68 slides
Dec 05, 2024
Slide 1 of 68
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
48
49
50
51
52
53
54
55
56
57
58
59
60
61
62
63
64
65
66
67
68
About This Presentation
Contemporary Management 10th Edition Jones Solutions Manual ready for immediate download following payment at https://testbankdeal.com/product/contemporary-management-10th-edition-jones-solutions-manual. Discover additional solution manuals and test banks in https://testbankdeal.com Full chapter PDF...
Contemporary Management 10th Edition Jones Solutions Manual ready for immediate download following payment at https://testbankdeal.com/product/contemporary-management-10th-edition-jones-solutions-manual. Discover additional solution manuals and test banks in https://testbankdeal.com Full chapter PDF.
Size: 909.4 KB
Language: fi
Added: Dec 05, 2024
Slides: 68 pages
Slide Content
Full download solution manual or testbank at testbankdeal.com
Contemporary Management 10th Edition Jones
Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/contemporary-
management-10th-edition-jones-solutions-manual/
OR CLICK HERE
DOWNLOAD NOW
Download more solution manual or test bank from https://testbankdeal.com
Instant digital products (PDF, ePub, MOBI) available
Download now and explore formats that suit you...
Contemporary Management 10th Edition Jones Test Bank
https://testbankdeal.com/product/contemporary-management-10th-edition-
jones-test-bank/
testbankdeal.com
Contemporary Management 8th Edition Jones Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/contemporary-management-8th-edition-
jones-solutions-manual/
testbankdeal.com
Contemporary Management 6th Edition Jones Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/contemporary-management-6th-edition-
jones-solutions-manual/
testbankdeal.com
General Organic and Biochemistry An Applied Approach 2nd
Edition James Armstrong Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/general-organic-and-biochemistry-an-
applied-approach-2nd-edition-james-armstrong-solutions-manual/
testbankdeal.com
Principles of General Organic and Biological Chemistry 2nd
Edition Smith Test Bank
https://testbankdeal.com/product/principles-of-general-organic-and-
biological-chemistry-2nd-edition-smith-test-bank/
testbankdeal.com
Social Psychology Canadian 5th Edition Aronson Test Bank
https://testbankdeal.com/product/social-psychology-canadian-5th-
edition-aronson-test-bank/
testbankdeal.com
Voice And Voice Therapy 9th Edition Boone Test Bank
https://testbankdeal.com/product/voice-and-voice-therapy-9th-edition-
boone-test-bank/
testbankdeal.com
Services Marketing An Asia Pacific and Australian
Perspective 6th Edition Lovelock Test Bank
https://testbankdeal.com/product/services-marketing-an-asia-pacific-
and-australian-perspective-6th-edition-lovelock-test-bank/
testbankdeal.com
Calculus Early Transcendentals 11th Edition Anton
Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/calculus-early-transcendentals-11th-
edition-anton-solutions-manual/
testbankdeal.com
South Western Federal Taxation 2018 Individual Income
Taxes 41st Edition Hoffman Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/south-western-federal-
taxation-2018-individual-income-taxes-41st-edition-hoffman-solutions-
manual/
testbankdeal.com
XXVII.
Kinkomaa oli muutaman kerran omistajia vaihdettuaan joutunut
tukkiyhtiölle. Mutta talo oli saanut isännöitsijän, joka antoi työtä
työttömille ja asutti uudelleen autiomökit.
Keskikesän lähetessä on Alekin vähitellen joutunut entisille
asuntopaikoilleen ja menee nyt Kinkomaahan pyytämään työtä ja
asuntoa perheelleen.
Päästyään kotiseudulleen on Ale tuntenut niinkuin olisi pitkällisestä
painajaisesta herännyt. Kuinka kauan hän olikaan jo ollut
kaupungissa? Vasta muutamia vuosia, mutta nyt ne tuntuivat
vuosikymmeniltä. Niinkuin toisessa maailmassa, melkein kuin
haudantakaisessa olisi ollut. Siellä oli Taavekin, lakot ja työväentalot
ja sitten loppumaton nälkä. Sunnuntait ja lauantai-illat olivat
samanlaisia kuin muutkin päivät ja illat.
Ja niin oli vuosia eletty, miten lienee eletty ja toimeen tultu.
Sitten piti vielä joutua vankilaan, vaikka ei ollut ikinä varastanut
eikä muutakaan. Kun luuli oikein tekevänsä, niin tekikin väärin, ja se
oli niiden valehtelijoiden syytä kaikki.
Olipahan toki pelastunut. Voimat vielä riittivät siksi, että pääsi
entisille olinpaikoilleen. Ja täällä tunsi joka hetki voimien lisääntyvän.
Tuli mieleen vanhoja muistoja ja hellytti mielen herkäksi. Olisi
melkein tehnyt mieli itkeä.
Ja nytkin oli lauantai, kun hän meni Kinkomaan uuden isännän
puheille.
— Kyllähän työtä on, vastaa isännöitsijä, mutta asunnon laita on
perheellisille niin ja näin, kun on tässä tullut miehiä lisäillyksi.
— Kunhan edes työtäkin…, sanoo Ale nöyränä.
— Olisi siellä takamaalla yksi autiomökki, Yliseksi sanovat, jos siinä
menisi kesän ajan, lupailee pehtori. — Katsottaisiin sitten talveksi,
jos miehessä on työntekijää.
— Sehän on minun entinen mökkini, ihastuu Ale sanomaan. —
Kyllähän minä toki siellä, kun saa vain mennä vanhaan kotiin.
Alea puistattaa niin syvä liikutus, ettei sanat tahdo suusta lähteä.
Pääsee ihan omaan entiseen mökkiin. Olisi ehkä jo ennenkin
päässyt, sieltä kitumasta, kun olisi osannut lähteä sitä sotaa pakoon.
Ale selittää, että oli tullut Ylisestä häädetyksi ja ikävöinyt aina
sinne, mutta täytyi olla tehtaassa ja sitten joutui vangiksi.
— Ja saako siellä asua vaikka elämänsä loppuun? Tuota ei kauan
enää lienekään… taisi ikä lyhetä sillä reisulla.
— Kun se kerran on sinun mökkisi, niin asu vain. Tämä yhtiö on
hyvä mökkiläisille, jos työtä tekevät.
— Kyllä toki minä teen, vaikka yötä päivää, kun saan asua eikä
tarvitse muuttaa. Ja vielä minä jaksan sen minkä toinenkin. Sitä kai
pyhän perästä pääsee aloittamaan.
— Kyllä vain.
Ei tunnu jalat nyt Alella paljoa painavan, kun saa lähteä
kotimökilleen. Ajatuksia ja suunnitelmia tulee niin että päätä
pakottaa. Niistä täytyy aina kääntyä puhumaan lasten kanssa jälessä
tulevalle Riikalle. Kesäinen päivä vielä lämmittää, ja takaliston
korvessa tuoksuu pihkalta ja suopursuilta. On lauantai. Jos Ylisen
sauna on vielä säilynyt, niin saa lämmittää. Riikka taittaa vastat
nuorista koivuista, ja lammesta saa raikasta vettä.
Eväsrepussa on enää vain yksi leivänkannikka, mutta se ei nyt
paina mieltä. Taloista saa, ja on saanut näinä viikkoina, väliin
ilmaiseksikin, kun työtä ei ole sattunut olemaan. Sillä tavoin on
kuljettu viikosta viikkoon, ja kaupunki on nyt jo siellä kaukana eikä
Yliseen ole kuin vähän matkaa. Auttoi toki vielä häntäkin uuteen
elämään.
Ylisen tuvan seinustalla heloittavat päivänkakkarat, ja rehevä
nurmi on kasvanut pihapolulle. Tuvan ikkunat ovat rikki ja ovi on
käynyt hataraksi.
Mutta sauna on säilynyt ja kiuaskin on pysynyt ehjänä. Ale kopeloi
hartaana lavoja ja kiuasta ja tuntee silmänurkkiensa kostuvan.
— Tuntuuko sinusta, Riikka, niinkuin oltaisiin nuoria ja aloitettaisiin
elämää ihan alusta? kysyy Ale eukoltaan.
— Vielä häntä kysyy… kun on niinkuin paratiisi olisi auennut,
kaiken sen perästä.
Kohta kiemuroi sankka savu saunan ovesta ja nousee kirkkaaseen
kesäilmaan. Takalistolta kuuluu karjankellojen kilinää ja karjatyttöjen
laulua, ja vesi lepää lammessa tyvenenä. Ale istuu pihakivellä ja
tietää, että lammessa on ahvenia, mutta hänen vanha venheensä on
jo lahonnut ja makaa siellä rannalla ruohoa koloista kasvaen. Mutta
aamulla voi laittaa onkivehkeet ja lammen toiselta rannalta lainata
veneen naapurilta. Pääsee kalastamaan. Elämä on kohta kuin
ennenkin.
Ja sitten maanantaina maatyöhön, siihen, jonka veroista ei
olekaan ja jossa nuortuu ja virkistyy.
— Kyllä temokraatit haukkuvat mökinmiehen elämätä, mutta ei
olla silloin vielä kaikkea koettu, sanoo Ale eukolleen. — Me ollaan
koettu, ja nyt uskotaan mikä on parempi, kaupunki vai korven rauha.
XXVIII.
Annikki oli koko sodan ajan elänyt hiljaista omaa elämäänsä. Kaikki
talossa pitivät hänestä, mutta kukaan ei joutanut erikoisemmin
keskustelemaan hänen kanssaan. Kapina-aika oli raskasta
Hautamäessäkin, vaikka oltiinkin valkoisen Suomen puolella.
Kuitenkaan ei tehnyt mieli kenenkään hymyillä. Annikistakin oli tullut
vakava, vaikka ennen iloisena hypähteli ja laulahteli.
Vapaustaistelun aikana hän sai usein kirjeen postista, ja jos joku
silloin olisi huomannut tarkastaa, olisi hän nähnyt Annikin poskilla
heleän punan. Kukaan ei kysynyt mistä hän kirjeensä sai.
Hautamäessä valmistuttiin heinätyöhön, ja Jaakko oli aamulla
sanonut, että saataisiin yksi sotapoika heinämieheksi.
— Kuka sitten? oli Annikki kysynyt.
— Juurakko, se sinun mielitiettysi, oli Jaakko nauraen virkkanut ja
kiusoitellut tyttöä, joka punastui ja väitteli vastaan.
— Tuleehan tässä taloon nyt vähän rattoisampaa. Juurakko on
hauska poika ja sanoo hänkin sotahommat jättävänsä. Vasta nyt
kuuluu eron saaneen. Yksi vain on paha asia.
— Mikä sitten?
— Taitaa leipä loppua talosta, ennenkuin uutinen joutuu. Ei ole
mitenkään hennonut olla antamatta tarvitseville.
— Ja kun vielä minäkin annoin tänä aamuna leivän Riutan mökin
akalle, hätäili tyttö. — Lupasi tulla ensimmäisenä ruista leikkaamaan.
— No mitäs siitä. Vielä on vähän siementä jälellä. Eihän niitä käy
nälkään tappaminen.
* * * * *
Puolenpäivän ajoissa tuli Juurakko.
— Jopahan minä näen sinut, huikkasi hän pihaveräjältä Annikille,
joka sattui pihamaalle. — Mutta älä koskekaan minuun, ennenkun
käyn puhdistautumassa. Olen saanut tehdä viime aikoina sellaista
työtä, etten kehtaa koskea sinuun, ennenkuin perinpohjin
puhdistaudun.
Juurakko oli äänekäs ja iloinen kuten ennenkin. Vankileirin elämä
ei ollut saanut hänen hermostoaan epäkuntoon.
— Tuo sinä Annikki minun vaatteeni sieltä, kylläs tiedät, ja laske
rantakivelle.
Pellolta kuului niittokoneen helinä ja viikatteiden hionta. Peltojussi
istui tytön vieressä innokkaasti jutellen.
— Kun tästä päästäisiin uuteen aikaan. Veljesviha kuohuu vielä
maininkina myrskyn jälkeen.
— Kyllä siitä meilläkin kärsitään, sanoi tyttö. — Useimmat naapurit
eivät pidä Jaakon puuhailuista maattomien hyväksi. Sitten kun Pentti
tuli kotiin, on hän näyttänyt iloisemmalta. Ovat Pentin kanssa
kaikessa samaa mieltä.
— Kuulin tullessani eräässä talossa, että Pentti aikoo naida Alman.
Siitäkös suunsiivoa pidettiin. Eikö Alma ole hyvä tyttö?
— Parhaita mitä tunnen. Kyllä siitä asiasta on kerrankin kuultu.
Pentti on muka häväissyt koko jääkärien maineen.
— Se on merkillistä. Pitäisihän osata erottaa kapinaan syylliset ja
syyttömät. Kyllä kaikki vielä muuttuu, tulee uusi aika. Mekin saamme
olla osaltamme sitä rakentamassa. Missä se sinun palstasi ja
pirtinpaikkasi on? Tulehan tyttö näyttämään.
— Sinun?
Tytön silmissä oli kysyvä veitikka.
— Meidän! Ja nyt vasta sinä saat sanoa minut tervetulleeksi.
Poika sieppasi tytön syliinsä ja suuteli hänen tuoreita väriseviä
huuliaan. Suvituuli leyhytteli rantakoivunvirpoja siinä heidän
vierellään.
»Kyllä sinun kelpaa, kun sellaisen tytön saat», tuntui se sanovan
pojalle.
He nousivat päivänpuoleiselle koivikkorinteelle, johon olivat
päättäneet rakentaa tupansa ja raivata peltonsa.
XXIX.
Syksy meni menojaan ja tuli kova talvi. Mitäpä pakkasista, ainahan
puita sai metsästä, mutta leipä ei kasvanut itsestään. Kellä
vähänkään oli viljelystä ja oli siementä saanut säästymään, hänellä
ei ollut hätää. Mutta mökkitönöjen siemenvarat, ne vähäiset mitä
sattui olemaan, menivät keväällä »rammojen» lisänä, ja pelto jäi
harvaksi, jos sai ollenkaan siementä. Ja niin oli lähdettävä talvelle.
Hautamäen mökeissä ei ollut puutetta. Pellot oli saatu kylvöön, ja
talossa riitti, jos mökistä loppui. Hyvä oli semmoisen miehen
suojattina kuin Jaakko. Toisten talojen takalistoilla kävi jo
keskitalvella nälkä uhkaavaksi. Viikon jauhoilla päästiin säästäen
puoli viikkoa, sitten oli apua aneltava.
— Ei kuulu pelastusta, huokailivat kumaraselkäiset mökinmiehet.
—
Temokratia ei sitä tuonut, eikä toisaalta voinut odottaa.
Mökinmies ajatteli omalta kannaltaan torppariasiaa:
Sanovat eduskunnan hyväksyneen torpparilain… tiedä sitten… ja
minkälainen on laki, jonka porvari säätää. Saattaa olla
mielenhyvikettä, mutta kunhan pitäisi ruveta rajoja aukomaan, voipi
silloin jostain takaportista isäntä pujahtaa. Sattuu verorästejä ja
muita rikkeitä, niin silloin tuli tenä eteen.
Valmistuttiin vähitellen jo vaaleihin. Se oli pieni valopilkku. —
Jospa uusi eduskunta ei lähtisi kapinan tielle, jos häneen sosialisteja
tulleekaan. Tästä voi jo puhua työtoverillekin ja kuulostaa hänen
mielipidettään. Siellä oli vielä synkempää.
— Mitä siitä… hajottavat eduskunnan, jos rupeavat maattomia
puoltamaan.
— Kukapa sen nyt hajottaa.
— Tietysti suojeluskunnat. Nehän ne on nyt rikkailla pääasiana,
sanoo muuan punainen katkerasti.
— Elä, elä, sattuvat kuulemaan.
— Mikä siitä, ampuisivat vain pois nälkää näkemästä.
Siihen se loppui keskustelu, ja molemmat hautoivat synkkiä
ajatuksiaan. Saattoi joskus nälän kourissa kateuskin raapaista. Se
sattui saman luokan eläjään, jonka oli onnistunut päästä jonkun
talon ruokakuntaan.
— Hyvä sen on kellistellä ja haastaa toisille maalaispuolueesta,
kun saa talojen paksut leivät ja piimät ahtaa sisuksiinsa.
— On sen. Tiehaaran Aakukin oli reväissyt piimällä mahansa.
Tohtoriin kuuluvat kulettaneen.
Vaalit lähestyivät, ja saloeläjän päässä mateli ristiriitaisia ajatuksia
punaviivasta. Kenelle sen nyt vetäisi? Temokraatit tarttuivat aseisiin
ja entisestään vaikean työväen aseman tekivät vielä kurjemmaksi.
Porvareille ei käy vetäminen punaviivaa, olisiko paras jättää
vetämättä?
Jotkut tiesivät vakuuttaa, että maalaispuolue se tästä puolin
maalaistyöväen olot parantaa.
— Tiespä hänet… saattavat olla vain kauniita lupauksia.
— No helvettiinkös sen viivansa sitten vetää! Temokraatille en veä,
enkä porvarille, totta minun se on maanjussille sutkautettava.
— Sille taidan minäkin…
— En turkkilainen vieköön veäkään maanjussille. Se vetää
huulesta, se on vissi. Vaikka piru periköön, niin temokraatille
tuikkaan!
— Ei se temokratia sun olojas kohenna. Minä annan pirut koko
puolueelle. Sain sen takia istua linnassa, vaikka olen rehellinen mies.
— Veä vain maanjussille, käy sitten leipää kans' pyytämään siltä,
sanoo joku, jolle ei »rammain» lisäystä ole heltinyt talojen aitoista.
— Jos käyt leipää tai jauhokouraa pyytämään, niin karjuvat kuin
raavaalle. Vai semmoisille viiva!
Korpikansa seisoi tienhaarassa. Mikä tie olisi valittava ja mikä
auttaisi parempaan asemaan yhteiskunnassa?
XXX.
Kevättalven aurinko kurkistaa Kinkomaan korpeen, nähdäkseen onko
siellä ketään vielä hengissä. Huomattuaan Alen puukasalla koettaa
hieman lämpimämmin hymyillä. Alekin sen huomaa ja itsekseen
jupisee:
— Jopahan päiväkulta lämmittää… on nyt se Maarianpäivän
aatto… vielä on hanget vahvoja, mutta kesä siitä tulee, kun joutuu.
Varmasti se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Ja siihen kesän
tuloon perustuu Alen koko elämäntoivo. Kyllä kesällä aina henki
säilyy, kun sen saa talven yli. Ehkä jo toukokuun alussa saa syteä
poreeseen mertoja ja silloin pääsee ensimmäiseksi
kesänalkutunnelmaan, kun jonkun viikon perästä saa pöräyttää
potkivat punaeväiset ahvenet pärekoppaan.
Semmoinen päivä on ollut aina juhlatunnelmainen Ylisen mökissä.
Nykyisissä olosuhteissa sitä saattaa kuvitella kevätpuolen
suurimmaksi juhlahetkeksi, ensimmäistä kevätkalansaantia.
Tässä tunnelmassa jo eläen kopeloi Ale parvelta merrat ja
tarkastelee niihin matikan pyynnissä tulleita reikiä. Kahmaisee
pyydyksiä syliinsä ja aikoo tupaan kuljettaa, korjatakseen niitä siellä.
Riikka, Alen eukko, särkee koko tunnelman:
— Pahustako sinä niitä mertoja tänne… johan sinä hassuna…
nythän, on vasta Maarian-aatto.
— … joutessani tässä korjaillut, puolustelee Ale.
— On sitä muutakin… ei ole juhlaksi leivänpalaa… on mentävä
taas pyytämään. Kaipa ne nyt antavat, kun ne punaviivatkin tuli
maaliitolle.
— … tiedä. Saahan tuota käydä kuulemassa.
— On saatava, tiuskaisee Riikka. — Kun kerran vaalien edellä
sanoivat, että aina sitä semmoista autetaan, joka viivansa nyt
muuttaa toiseen paikkaan, sillepä maaliitolle, ja kyllä ne sen kaikki
tietävät että mekin… Oli hyvä, kun tuli Mikkolan isäntä kutsutuksi
katsomaan, mihin viivat vedettiin. Mää sinne ensiksi.
— Mihkä?
— Mikkolaanpa tietysti.
Alenkin mielessä elähtää toivo. Eihän ne nyt juhlaksi leivättä… kun
tässä punaviivakin tuli semmoiseen paikkaan. Pitää joutua
hakemaan. Jospa antaisivat voitakin kesätyön päälle. Luottaa ne nyt
toki oman puolueensa mieheen… pääseekin tässä nyt elämään. Tuli
toki se viivakonsti keksityksi.
Ale ottaa latuskasuksensa ja lähtee vanhaa latua korven poikki
hiihtelemään Mikkolaan. Tuntuu melkein juhlalliselta, kun on
Maarianaatto ja saa jo päivälliseksi syödä kyllikseen. Kah, kun
piimähinkki unohtui.
Ale kääntyy takaisin sitä hakemaan.
— Paahhan sauna lämmitä, kylvetään aikaseen.
Saunaa ja Maarianpäivää ajatellessa juhlatunnelma vahvenee. On
pieni myÖtäle korvessa, ja Alea ihan hihkaisuttaa sitä laskiessa.
Saunan jälkeen on sitten hyvä täysinäisellä vatsalla kellottaa. On
vielä valoisata pirtissä, Riikka veisaa paastovirsiä.
Mikkolan talossa on juhla-aaton tuntua. Pirtinlattia on vielä kostea
pesun jäleltä, ja emäntä ottaa uunista tuoksuvia rieskaleipiä. Tytär
kirnuaa.
Ale on toivottanut hartaasti hyvän päivän ja istunut penkille. Ei
kuulu tuvassa muuta kuin emännän sihahtelevat askelet leipiä
pöydälle kantaessa ja kerman kurnutus kirnussa.
Vähitellen vääntäytyy isäntäkin jostain loukosta ja istahtaa
vetelästi penkille.
— Sieltäkö se Ale?
— Sieltähän minä…
Ale siirtyy tuttavallisesti isännän lähelle ja tarjoaa rouhemassiaan.
— Olisi tässä isännän piippuun. On tätä lajia minullakin omasta
takaa.
Se vilja viihtyi Alella parhaiten viime suvena. On hänelläkin jotain
omistaan.
Isäntä vetää kumminkin sikarin taskustaan ja puraisee siitä pään
huolettomasti. Ale kiirehtii tarjoamaan tulta.
Saatuaan sikarinsa savuamaan silmää isäntä alas ja menee
sanomaan jotain rengeilleen. Ale sävähtää, että jokohan tuo nyt
karkasi, ennenkuin hän ehti asiansa toimittaa. Sinne se
karjakartanolle hävisi.
Onpa tässä emäntä ja tytär. Saattaapa heidän kanssaan juttua
aloittaa.
Emäntä ei kajoa nyt jutteluun. Ynähtää vain jotain
ohimennessään. Tytärkin, se lihava Vilma, kääntää takapuolensa
kirnun ääressä ja katselee karsinaikkunasta ulos.
Ale painuu mietteisiinsä. Ehkäpä emäntä ei ole vielä kuullutkaan,
mihin hän on viivansa Riikan kanssa vetänyt. Kyllä se siitä vielä
rovehtuu juttuamaan.
Leivät tuoksuvat pöydällä niin, että vesi tulee suuhun. Tyttökin
nostaa isoja voimöhkäleitä kirnustaan.
Kun tässä saisi mökin omituiseksi, niin ehkä jaksaisi vielä
paremmin. Pojatkin, jotka nyt ovat Kinkomaassa hevospoikina, saisi
ottaa kotiin ja lisättäisiin peltoa. Ja ensi syksynä saisi Riikka paistaa
yhtä kauniita leipiä. Alkaisi elämä kuin uudesta.
Jopa tulee isäntäkin ja istuu entiselle paikalleen. Ale miettii
tiukasti, mistä aloittaisi keskustelun. Asiata, jolle on lähtenyt, ei sovi
ensiksi… Se on sanottava sitten niinkuin sivuasiana.
— Jokohan se eduskunta piankin kokoontuu?
Siitä voi sopivasti johdatellen muistuttaa viivanvedostaan, jos ei
isäntä sattuisi muistamaa.
— … häntä osaa sanoa.
— Pötkähti niitä sinne nyt miehiä maaliitolle, eikä kummakaan,
kun tässä ne viivat muutettiin toiseen paikkaan.
— Taisihan niitä tulla.
— ‘Tuli niitä, ja kyllä nyt asiat muuttuu tälle maalaiskansalle. Onkin
tähän asti painettu maamiestä ja nyletty… kyllä se nyt loppuu.
Ale oikein kiihtyy, vaikka ei tiedä miten sitä on nyletty, on vain
kuullut isäntien puhuvan. Nyt on puhuttava samaan tyyliin, jos mieli
leipää saada.
Isäntä kumminkin pysyy ihmeteltävän penseänä. Ynähtelee vain
siinä ryntäillään maaten. Mitähän se siinä miettii?
— Eikähän se tämäkään torppari-asia olisi muilta puoluvilta tullut
alkuunkaan… aina ne soliratit vänkäsivät puoleen ja toiseen.
— Vänkää ne vieläkin, sanoo isäntä.
— Niin, jos annetaan, tokaisee Ale ja killistää silmiään uhkaavasti.
Pöytään kannetaan ruokaa. Äsken uunista otettuja, viekoittelevan
kauniita leipiä, voita ja höyryäviä perunoita. Miehiä alkaa tulla
tupaan, ja Ale hätääntyy. Nyt se rupeaa ruualle, isäntä, ja sitten se
menee kamariinsa makaamaan. Jää leipä silloin saamatta.
Ale nielee pitkän syljen, puraisee hammasta ja virkkaa, hieman
leikintapaista tavoitellen:
— Taitaa siellä meijän mökissä tulla huono Maarianpäivä. Loppui
leipä ihan tyyten, kai sitä nyt isäntä antaa, että tässä päästään
pyhän yli.
Isäntä hankkiutuu ruokapöytään ja hakee puukkoaan
seinänraosta. Kuin ohimennen sanoo Alelle:
— Ei meiltä saa leipää, eikä muutakaan.
Ale typertyy. On niinkuin olisi lyöty puulla päähän.
— Tottahan tuota nyt yhen leivän. Tulee nälkäkuolema.
Isäntä ei virka enää mitään. Alessa on tuikahtanut toivo, että jos
tuo pyytäisi aterialle, kun ei pidä tässä kiirettä ja oikein syljeksii.
Ja Alen syljet alkavat roiskua permannolle ja silmät vilahtelevat
karvakulmien alta himokkaina pöytään ja isäntään. Nälkäkin kiihtyy
sydäntä vääntäväksi kivuksi, mutta ei käske isäntä syömään, istuu
vain kuin hirrenpää siinä pöydän kulmauksessa.
Päästyään pöydästä röyhtäisee ja lyö puukon seinään. Se on kuin
piste
Alen toiveille.
Isäntä poistuu kamariin ja Ale ehättää jälestä.
— Kuulkaahan nyt, isäntä, kyllä sitä nyt pitäisi auttaa, kun eukon
kanssa se viivakin vedettiin maaliitolle. Ainahan sitä nyt saman
puolueen miehelle…
Isäntä on jo kyljellään sängyssä ja hymähtää:
— … tiedä teidän puolueistanne. Olette silloin sitä, tällöin tätä.
Kallistutaan aina sinnepäin, mistä toivotaan jotain saatavan.
— No johan nyt.
— Niin on. Ja punakaartissapa se Alekin oli ollut siellä
kaupungissa.
Ale häkeltyy eikä osaa sanoa sen enempää. Näinkö se kaikki
romahti?
Suunnittelut tulevasta ja nyt tästä nykyisestä, nälättömästä
Maarianpäivästä, ja muusta.
Ale peräytyy porstuaan ja pihalle. — Sen oli ihan vihaa äänessä,
isännän, kun sen sanoi. Oli muka kaartissa. Olihan siellä niin moni
muukin, kun narrattiin. Ja kun kerran se on mennyttä ja puoluettakin
on muutettu.
Ale tunsi jo vihansa nousevan. Semmoinen paksu ukon pöllikkä,
kuin härkä. Mitä ne semmoiset tietää nälästä ja puutteesta. Akka
ihramaha ja tyttären ronkilla liha lainehtii. Helvetti!
Ale hiihtää vihanvimmassa, huomaa kotiin päin hiihtävänsä ja
kääntää suksensa Hautamäkeen. Sinne ei ilkeäisi enää mennä, kun
on tullut niin usein jo sieltä saaneeksi elämisen apua.
Alen sydäntä repii oudosti. Kotona lämpiää sauna ja Riikka
odottaa. Kun oli niin varmaa jo olevinaan pääsy rieskan ja voin
makuun sen viiva-asian vuoksi. Nyt se suututtaa, että tuli viivansa
heille antaneeksi.
— Voi iankaikkinen piru!
Hautamäessä ei ole isäntä kotona eikä ole tietoa kotiutumisesta.
Alen on pyörrettävä niineen takaisin. Emännältä ei ole uskaltanut
edes pyytääkään.
Juhla-aaton tunnelma on alenemassa. Se on hävinnyt jo kokonaan
silloin kun Ale laskee pientä myötälettä korvesta kotipihaansa.
Saunasta tulee vastan tuoksua, se vähän masentunutta mieltä
nostaa Maarian-aaton tuntuun, mutta kun ottaa tyhjän repun
selästään, tulee taas huulille tylsä kirous.
— Tokko sulla edes voitakaan? kysyy Riikka.
— Mistä sitä paremmin kuin leipääkään.
— Juhla tästä nyt sitten meille retkahti. Perunoitakin on vain
muutama mukula jälellä. Tästä lähtien joutaa viivan veto rikkaille.
— Mitäpä se meikäläisiä auttaneekaan.
Aurinko painuu lumisen korven taakse ja tupa hämärtyy. Ääneti
istuvat tuvan murheelliset asukkaat. Eniten kaiveli nälistyneitä
sisälmyksiä se punainen viiva, joka oli tullut vedetyksi, ja vielä sitten
sille leipäpuolueelle.
— Ei ollut elämä hääviä sielläkään kaupungissa, joshan ei ole
täälläkään, sanoo Riikka hetken kuluttua ja katsoo kysyvästi Aleen,
mitä tämä siihen sanoo.
— Elä puhu kaupunkielämästä, kiivastuu Ale. — Sinne minä en
enää lähtisi, en vaikka… Täällä saattaa korpiasukkaankin elämä
korjautua, mutta mitäs siellä. Pois kuuluu jo Taavekin aikovan tulla.
Lähtään saunaan, Riikka!
Korpielämä on kuitenkin mökinmiehelle ihanaa kaupunkielämään
verraten, ja sauna korvaa pienet puutteet. Se hautoo luut ja
lämmittää sydämen.
— Ja saattaahan tästä olotkin pian korjautua, miettii Ale saunan
hiestävässä hämärässä.
XXXI.
Jaakko katseli Juurakon kanssa Hautamäen karttoja tuvan pöydällä.
Miehet suunnittelivat innokkaasti ensi suvena talon maalla
tapahtuvaa palstoitusta. Se oli mielityötä kumpaisellekin. Piirrettiin
uusia karttoja, joissa torpparien palstarajat näkyivät.
— Saatpa nähdä, tästä tulee oikea onnentupayhteiskunta, ja
naapureille se olisi hyvänä esimerkkinä, jos oppia ottaisivat, sanoi
Juurakko.
Paavo käveli tuvassa ja katseli karsain silmin miesten puuhailua.
— Eikö sinua isä yhtään hävetä pirstotessasi perintötalon tuolla
tavoin? virkkoi poika.
Jaakko ei huolinut vastata. Se oli sitä pojan yhtämittaista
nakertelua isäänsä vastaan. Poika oli saanut kasvaa kovin vapaasti.
Hänen aikansa oli mennyt kokonaan työssä, niin että poika sai jäädä
äitinsä ohjattavaksi. Ja vapaustaistelusta palattuaan osoitti poika
kaikin puolin olevansa täysi mies ja pyrki kaikessa komentelemaan.
Hän puhui työläisistä sellaisella vihan vimmalla, että Jaakkoa joskus
ihmetytti mistä poika oli semmoisen vihan saanut vähäväkisiä
kohtaan.
Paavokin tuli katselemaan palstasuunnittelua ja hymähti. Tulisi
kaikkiaan yksitoista palstaa, mutta maata jäisi Hautamäkeen
sittenkin vielä runsaasti.
— Kaikille kiertolaisille isän täytyykin jakaa maitaan. Kaikki ihmiset
sitä nauravat.
—Ja mitä se heitä liikuttaa enemmän kuin sinuakaan! sanoi
Jaakko.
— Hävettää se ainakin minua.
Kiertolaisella oli Paavo tarkoittanut Juurakkoa, ja tämä jätti isän ja
pojan sanailemaan ja poistui hämillään toisiin huoneisiin.
— Pitäneekin tästä ottaa äidin osa erilleen, ennenkuin talo
raiskataan, sanoi Paavo kävellen kiivaasti permannolla.
— Sinulla ei ole mitään osanottamista, muuta kuin teet työtä!
karjaisi isä. — Nulikat eivät määräile tässä talossa. Sinä saisit
myöskin oman palstasi, jos sinussa olisi miestä yrittämään, mutta
sinä et näy osaavankaan muuta kuin juoksennella pitkin kyliä.
— Ja sinä isä et näy osaavankaan muuta kuin veljeillä punikkien
kanssa.
— Häpeä, poika!
Jaakon nyrkki paukahti pöytään.
— Niin on.
— Sanotko sinä sen itsestäsi vai sanovatko sitä muutkin?
— Naapurit sitä sanovat.
— No ei nyt heistäkään kaikki.
— Kyllä melkein.
Paavo poistui tuvasta. Näkyi ottavan suksensa ja laskevan
peltotörmästä kylälle päin. Jaakko jäi yksin tupaan.
Siinäpä se taas oli. »Naapurit sitä sanovat.» Tietysti Nevalainen ja
muut semmoiset. Oma poika myöskin. Mutta minkä hän sille tekee,
että tahtoisi rakentaa siinä missä toiset repivät alas. Jos luokkavihan
ja vainon annetaan jatkua molemmin puolin edelleen, ei maalle
voida mitään tulevaisuutta rakentaa ja myrsky tulee vielä kerran
uudelleen.
Onko hän tosiaankin ollut kokonaan väärässä? Hän tahtoo
korvausta vastaan vapaaehtoisesti antaa, mitä kerran olisi lain
mukaan pakolla annettava. Eikö sitten vapaaehtoisuus ole parempi
kuin pakko?
Ja muutenkin. Minkä hän sille, ettei ole voinut kylmänä katsella ja
olla auttamatta vaikeaan asemaan joutuneita. Työ on antanut
rikkautta, mutta hän on pitänyt sitä leiviskänä, joka on oikein
hoidettava. Mökkiläiset ovat ikänsä ahertaneet talon vainioilla, kerran
heidänkin pitäisi saada levätä.
Sitten tulivat nämä vaikeat vuodet, jotka nyt alkavat kuulua
menneisyyteen. Ryssä raiskasi maita ja toi siitä surua, sitten kapina
ja veljessota. Jos olisi ollut niin, että vapaustaistelun jälkeen olisi
lyöty veljen kättä molemmin puolin, olisi voinut iloita siitäkin, ettei
ryssä saanut enää polkea tämän maan kamaraa ja että oli
itsenäisyys ja isäin henkeä miehissä pitämään järjestystä maassa ja
suojelemaan sitä. Mutta nyt oli näin. Rakkaudella ei tahtonut
monikaan ryhtyä rakentamaan puolella eikä toisella.
Jaakko huomasi yht'äkkiä, että oli tullut vanhaksi. Se huomio ei
masentanut, päinvastoin kevensi. — Pääsenkin kohta tästä
lepäilemään.
Johan nyt! Jaakko naurahti väkinäisesti itselleen. Vai lepäämään
mies, joka ei ollut edes kuudenkymmenen. Saisi vielä ponnistella
kauan, ennenkuin tulisi se juhlallinen kuusikymmenluku.
Jaakko käveli tuvassa ja ulkona. Oli ikäänkuin koeteltava miltä
tuntui, kun vanhuus oli hartioita painamassa.
Talon ympärillä ajelivat hevosmiehet. Pentti hienonsi hakoja
tunkiolla, ja Annikki kulki siitä pihan yli ja kuului sanovan jotain
Liisalle, joka oli aittaan menossa. Se kaikki oli tuttua, joka päivä
nähtyä, mutta nyt hän tunsi, kuin olisi vieras kaiken tämän keskellä.
Ehkä useimmat ajattelivatkin toisin kuin hän. Hänelle ehkä salaa
naurettiin ja pidettiin häntä lapsellisena. Ei nyt Pentti sentään, kyllä
hän Pentin tunsi, mutta kaikista läheisimmät, äiti ja poika. Ehk'ei
äitikään. Olihan hän jo viime aikoina tullut käsittämään hänen hyvät
tarkoituksensa.
Mutta tarvitseeko minun tällä masentaa itseäni, ajatteli Jaakko.
Enkö ole varma siitä, että kaikessa koetan tehdä oikein?
Jaakko meni keittiöön, jossa Emmi järjesteli, istui pöydän ääreen
ja jäi odottamaan. Viime aikoina oli Emmi aina aloittanut
keskustelun.
Pellolla, joka näkyi keittiön ikkunaan, koottiin viimeistä lantakasaa.
Kynnös oli jo paikoitellen sulaa ja upotti hevosta.
— Sinä olet viime aikoina käynyt niin vaiteliaaksi, sanoi Emmi. —
Tuntuu kuin välillemme olisi kasvanut muuri.
Jaakko katseli vaimoaan. Sen kasvoissa ei ollut sitä lämmintä
ilmettä, mikä sitä nuorempana niin kaunisti. Kai Emmikin oli kärsinyt
vakavista ajoista ja sen takia muuttunut. Ehkä hänkin oli syrjäyttänyt
vaimonsa kaiken touhun ja rientämisen vuoksi viime vuosina. Mutta
Emmihän tuntui nyt käsittävän, että oli väärin jatkaa näin.
— Itsepä me sitä muuria olemme rakentaneet.
— Sitä olen minäkin ajatellut, ja se on minun syyni. Olen vain
ajatellut itseäni.
— Ehkä et sitäkään, vaan kulkenut ajan virran mukana, sanoi
Jaakko. — Jo ennen näitä aikoja oli minulla mielessä uusi
maaseutujen elämä ja nousukausi. Sitä ei voida rakentaa muutoin
kuin kiinnittämällä maattomat maahan. Se maatyöväki, joka yhtyi
kapinapuuhiin, on saanut aina elää omia aikojaan, sen hyväksi ei ole
tehty paljon mitään. Sosialistiakitaattorit uskottelivat tekevänsä ja
pettivät heidät. Maatyöväki on saatava eroamaan heistä.
— Kai se niin on, myönsi Emmi.
Päivä paistoi ulkona lumia sulatellen. Jaakosta tuntui tällä hetkellä
siltä, kuin se olisi sulattanut paljon muutakin, ainakin tässä heidän
omassa kahdenkeskisyydessään, joka oli ollut viime aikoina melkein
kylmää ja pintapuolista.
Ehkäpä päivä sulattaisi roudan rinnoista vielä muuallakin.
— Mihin Paavo lienee mennyt? kysäisi Jaakko hetken kuluttua.
Emmi hymähti.
— Tietysti Nevalaan. Siellähän sen on »syönnöspaikka».
Jaakko tuntui aavistavan asian, mutta kysyi kumminkin vaimoltaan
näön vuoksi.
— Mitä se siellä?
— Ailia kai se siellä käy katselemassa.
Jaakko näytti menettävän melkeinpä tyyten hyvän tuulensa. Vai
niillä asioilla poika jo kulki, vaikka oli vielä melkein lapsen kengissä.
Ja sitten vielä Nevalassa. Eipä siitä sitten mitään hyvää koitune.
Tämän ajatuksensa hän lausui huomaamattaan ääneen, ja Emmi
kysäisi:
— Miten niin?
— Muuten vain. Ymmärtänet tuon itsekin. Nevalainenhan on viime
aikoina parjannut minua muka erikoisista mielipiteistäni. Pistelyä siitä
nyt riittää tästäkin minulle, saat uskoa. Puhuisit pojalle, että jättäisi
koko puuhan.
— Etkö sinä voisi puhua?
— Sinä olet lähempänä häntä. Tuskin viitsii kuunnellakaan minua.
— Onpa se ikävää, että ainoa poika niin on. Sinullakin on
saattanut jäädä liian vähän aikaa Paavolle, silloin kun hän olisi ollut
ohjattavissa.
— Olen sitä itsekin ajatellut. Nyt se on myöhäistä. Pojan on se
itsensä huomattava.
Hetkistä myöhemmin jatkoi hän:
— Se voi olla siinäkin, että me käsitämme kumpikin omalla
tavallamme ajan vaatimuksia. Poika tahtoisi ankaruutta siinä, missä
minä olen tottunut toisin menettelemään. Jos sitten lienen ollutkin
liiaksi lempeä.
Emmi ei tuntunut käsittävän Jaakon ajatuksia.
— Ettäkö huomaisitkin nyt olleesi väärässä, uskoessasi työväestä
pelkkää hyvää ja tahtoessasi rakkaudella rakentaa särkyneitä oloja?
— Siinä lienen ollutkin väärässä, että olen uskonut liian paljon
hyvää työväen luokasta. Pientä osaa lukuunottamatta olen heidät
huomannut sangen itsepäisiksi ja omalla lyhytnäköisellä tavallaan
asioita käsittäviksi. Heihin juurrutettu oppi on syöpynyt liian syvälle.
Ja nyt, kun sitä edelleen lisäillään, pysyvät he auttamattomasti
sellaisina ja edelleen kapinoivina. En ole siinä mielipidettäni
muuttanut, etteikö pitäisi rakkaudella rakentaa uutta yhteiskuntaa,
mutta en voi taata sen hedelmänkantavuutta. Ainoa keino, millä
kapinahenkeä, joka edelleen elää heidän keskuudessaan, voitaisiin
vähentää, olisi minun käsitykseni mukaan se, että heitä koetettaisiin
saada maahan kiinni niin paljon kuin mahdollista. Maa tekee kaikki
terveeksi. Ne maattomat, jotka jo ennenkin ovat kaivanneet omaa
maata ja saavat sitä nyt lain säätämillä keinoilla, ovat tyytyväisiä,
vaikka muutamat heistä ovat saaneetkin kärsiä välillisesti kapinan
seurauksista, jotavastoin ne, joille maa on ollut toisarvoinen asia,
kapinoivat hengessä vielä edelleen.
— Niin se näkyy olevan. Nurin mennyttä yhteiskuntaa on vaikea
tehdä onnelliseksi, arveli Emmikin.
— Mutta kerran se vielä siksi tulee, se on minun varma uskoni,
päätteli Jaakko. — Mutta ankarin käsin täytyisi painaa alas ja pitää
kurissa yhteiskunnan kuohuva pohjasakka. Se osa ei rakasta työtä
eikä maata, ja sen parantumisesta ovat minunkin toiveeni loppuneet.
XXXII.
Huhtikuu oli menossa. Pari miestä hakkaili halkoja Hautamäen
takamailla. Toinen oli Ylisen Ale ja toinen satunnainen
päiväpalkkalainen, kulkumies, mikä lienee ollut.
Päivä paistaa hellitti ja miehet heiluivat paitahihasillaan. Silloin
tällöin vaihdettiin sana, pari, ja mukavalta tuntui olo keväisessä
metsässä.
Puolenpäivän ajoissa otettiin eväspussit esille. Ale hyväili
känsäisissä käsissään valkoista leipää ja puhkesi puhumaan:
— Saa näes vielä tällaista leipää syödäkseen… akka leipoi tänä
aamuna… ja nyt jo saa syödä kerran päivässä kyllikseen. Pakana,
miten ne ajat muuttuvat pian, kun sikseen ottaa.
Toinen ärritti vastaan.
— Vai muuttuu… mitä tässä muuttumista vielä, jos nyt runsaampi
jauhokoura ja vehnästä muka. Ei tämä vielä ränttää… työtä pitää
vielä purrittaa, että silmät nurin päässä, eikä vaatteessa pysy.
— No elähän! Ei sitä laiskana kukaan elä, ja eihän se nyt siinä
paikassa kokonaan muutu. Vai pitäisikö tässä sitten sinulle ihan
paratiisi aueta? ärähti Ale.
— Eikä, mutta mitäs kehut.
—• No kehunpa niinkin. Minäkin saan kohta mökkini ihan omaksi,
tämä Kinkomaan nykyinen isäntä sitä sanoi, ja sehän se onkin…
minä häntä kauan tarvitse, mutta onhan pojille. Saavat tulla
kotikamaralleen.
— … niistä vielä osaa kehua, porvarien laeista. Saattaa mennä
vuosia siinä puuhassa. Ja mitäpä minä heistä. Kulkumiehen elämä on
hauskinta. On siellä missä parasta keitetään, päätteli toinen.
— Milloinkapa se kulkumiehen elämä kaivanneekaan parannuksia
niinkuin mökinmiehen, sanoi Ale ja ajatteli omia asioitaan eikä
huolinut kulkurimiehelle niitä haastaa. — Vanhin poika on otettava
syksyllä kotiin ja vähin erin alettava raivata lisää peltoa.
Hautamäkeläinen kuuluu jo vapunpäivältä vapauttavan torpparinsa.
Kohtuhinnan on maistaan määrännyt. Se Jaakko onkin miestä.
Nevalainen ja nämä muut kuuluvat odottavan valtion väliintuloa,
niinkuin ei siitä muuten selviäisi. No, tulee se sieltäkin kautta, kun
joutuu. Ei se tulematta jää, niinkuin sitä jotkut huutavat.
Aterioituaan painuivat miehet tyytyväisinä kuivalle mättäälle.
Alesta tuntui vain siinä loikoessaan ihmeeltä, että kaikki työmiehet
eivät vieläkään olleet tyytyväisiä. Hän ainakin oli. Johan nyt piti
kumminkin uskoa, että olot tästä muuttuvat.
* * * * *
Mikkolan tuvassa on syöty ilta-ateria ja miehet imevät piippujaan.
Tuvassa on vielä valoisaa, ja kuu kellottaa jossain siellä taivaalla ja
vetää sillan rantaveteen, joka pellon alla on auennut.
Permannollakin, penkin vieressä, on kuun valoläikkä.
Turistaan yhtä ja toista. Kapinastakin on puhuttu, ja joku on
sanonut, että se oli sitä oikeaa ja nyt odotetaan parempaa.
Siihen joku miehistä jurahtaa:
— Ei tule paremmaksi näillä keinoilla. Maata pitäisi saada vapaasti
viljellä. Mikä sitä velan alla… Nyt nämä palstaniekat, velkaisännät,
ovat muka olevinaan hyviäkin manttaalipomoja, mutta kyllä sen
näkevät vielä, yltyy hän paasaamaan.
— No mitenkäs pitäisi järjestää, että Ansua tyydyttäisi? kysyy joku.
Ja siihen Ansu laukaisee:
— Maa on kaikkien yhteistä omaisuutta! Ei sitä ostaa tarvitse.
Miehet lyövät asian leikiksi.
— Kun menet Venäjälle, niin jospa Leni antaisi ilmaiseksi.
— Ansu on vain se polsevikki!
— Söi taas niin ylöttömästi, että alkaa puhua puuta heinää.
— Ansu aina leksottelee tyhjää ilman aikojaan.
Seurasi lyhyt vaitiolo ja piiput pihisivät. Ansu poistui vihaisena.
Naurakootpa vain nyt ja puhukoot porvarien puolesta. Sen kyllä
näkevät, ettei hän ole yksin niitä ajatuksia hautomassa. Samaa hän