— Ainakin olemme jälille päässeet, — oikaisi Svante, pyyhkien
silmiltään hiestynyttä tukkaansa.
— Me olemme viipyneet niin kauan tullaksemme vakuutetuiksi…
— Kertokaa, kertokaa! — huusivat tilhiset ja tantitkin kiiruhtivat
paikalle uutisia kuulemaan. Mobelle, joka ei koskaan pitänyt
liikuttavista uutisista, murisi lakkaamatta Dea tädin tuolin alla, mutta
häntä ei nyt joutanut kukaan huomaamaan.
— Niin, — alkoi Svante, — me olimme matkoillamme tulleet aina
Sörnäsiin saakka toiselle puolelle tullia ja aijoimme juuri kääntyä
takaisin…
— Kun kuulimme Dan'in itkevän, — keskeytti Fritz surkealla
äänellä.
— No, no, emmehän nyt varmaan tienneet, oliko se hänen
äänensä, — oikaisi Svante jälleen, — meistä vaan tuntui…
— Ettekö nähneet häntä? — kysyi Spirea levottomana, — hänestä
tuntui ikäänkuin sisällinen tuska olisi häntä polttanut.
— Emme kyllä nähneet, mutta arvelimme…
— Kertokaa nyt säännöllisesti, rakkaat lapset, — kehoitti Dika täti,
jonka mielestä esipuheet kävivät liian pitkiksi.
— Kyllä, — jatkoi Svante, — me kulimme erään ikkunan ohi, joka
oli puoleksi auki ja kuulimme jonkun sisässä itkevän. Fritz seisahtui
heti ja kuiskasi: kuuletko, se on Dan, joka itkee. Minä kuuntelin ja
minusta tuntui, että ääni todellakin oli Dan'in. Koetimme pilkistää
huoneeseen, mutta emme nähneet mitään, huone oli aivan pimeä.