jäljelle. Dungaanit, kun heidän viimeinen rynnäkkönsä onnistui,
käyttivät yhtä suurta julmuutta ja raakuutta kuin kiinalaiset ennen
heitä kohtaan. Mikä miekalta säästyi, tuhottiin tulella. Saattajamme
översti Friedrichsin käydessä kahden viikon päästä tuon tapauksen
jälkeen siinä paikassa, jossa Tshukutshak oli ollut, eivät hiiltyneet
rauniot enää savunneetkaan. Sudet ja koirat, mahat paisuksissa
ihmislihasta, hiipivät kylläisinä pois hänen edeltänsä taikka
luopumatta jatkoivat kammottavaa atrioimistaan, nakerrellen
rauhassa entisten isäntäinsä luita; kotkat, haarahaukat, korpit ja
varikset olivat myöskin osalla. Missä oli täytynyt raivata tietä, siellä
oli ruumiita koottu läjiin kymmenittäin ja sadoittain päällekkäin;
muissa kaupungin osissa, kaduilla, pihoissa, taloissa makasi niitä
yksitellen, kaksittain, kymmenittäin, mies ja vaimo, isoisä, isoäiti, äiti
ja lapsi, kokonaisia perheitä ja pelastusta etsivine naapureineen
yhdessä, otsat halki miekan iskuista, kasvot repaleina, palaneina,
raajoissa koirain ja susien hammasten merkkejä, jotkut kappaleina,
päättöminä, käsittöminä. Mitä julmaa kaikkein hurjin ja raain
mielikuvitus suinkin voi keksiä, kaikkea oli siellä todella ollut
nähtävänä.
Nykyään on Tshukutshakissa enintään tuhat asujanta, ja se
uudestaan rakennettu, torneilla kaunistettu linna on paraastaan
Baktin pienen venäläisen varustusväen turvissa; sillä, että dungaanit
eivät vieläkään ole luopuneet aseista eikä tulleet voitetuiksi, näkyi
kiinalaisen sotajoukon marssista muutamia päiviä sitte Emilin
laaksoon, johon dungaanit taas uhkasivat hyökätä.
Majuri Tihanovin ja hänen kolmenkymmenen kasakkinsa seurassa
kuljimme me läpi sen laakson, näkemättä yhtäkään dungaania,
kohtaamatta päiväkausiin ainoatakaan ihmistä. Emil, Saurista tullen,
juoksee Tarabagatain ja Semistaun, kahden teräväkulmaisesti