painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut
sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä
ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja
kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi
Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.
Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja
tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen
harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen
maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja
maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä
kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi
miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu
aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen
sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut
siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja
elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän
säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja
elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva,
kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain
hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että
jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.
Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon
kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia
rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä.
Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten
käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale,
pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin
istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken
olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin