lomitse, varisparven, joka rääkkyen lensi metsästä kylää kohti, savun
nousemassa piipuista ilmaan, vintin jäässä kaivonkannella ja
etempänä metsän, joka välkkyi kuurassa ja punertavassa ruskossa.
Ja voi häntä, missä hän itse nyt oli, minne isän tahto hänet oli
johdattanut! Ympärillä, niin kauvas kuin silmä ylettyi, oli vettä ja taas
vaan vettä, vihriähtäviä, vaahtopäitä vakoja, mutta veden
määräämättömillä aukeilla läikkymässä laiva, avuttomana kuin
eksynyt lintu: yllä taivas, alla aaltojen erämaa, suuri pauhina, vesien
voihkina, tuulen vihellys — ja vastassa, laivan kokan edessä joko
luvattu maa tai maailman ääri.
Jasko raukka, vieläkö tyttösi tapaat, lennätkö kurkena ilmojen
halki, soudatko sotkana vesien läpi, ajatteletko häntä Lipincessä?
Hitaasti laskeusi aurinko länttä kohti ja tipahti valtamereen.
Läikkyville laineille syntyi leveä valovyö, värähtelemään
kullankarvaisena, muuttelemaan muotoa, kimmeltelemään,
palamaan, liekehtimään ja vihdoin häviämään jonnekin
kaukaisuuteen. Kulkemassa tuota tulista tietä myöten, näytti laiva
tahtovan ajaa takaa pakenevaa aurinkoa. Savu, joka tuprusi piipusta,
kävi punaiseksi, purjeet ja kosteat köydet ruusunkarvaisiksi.
Merimiehet rupesivat laulamaan. Auringon kehä suureni
suurenemistaan ja aleni yhä likemmä taivaan rantaa. Vihdoin näkyi
aaltojen päällitse vain puolikas kiekkoa, sitte vain säteitä ja viimein
oli koko länsi ainoana suurena ruskona, jonka loimuilta ei saattanut
tietää, missä loppui aaltojen loisto ja alkoi taivas, ilma ja valoon
upotettu vesi, joka vähitellen sammui. Valtameri kohisi suurta,
lempeää kohinaa, ikäänkuin iltarukousta hymisten.
Tuollaisina hetkinä ihmissielu nousee ikäänkuin siivillä. Muistot
täyttävät mielesi valtavampina kuin koskaan ennen, ne joita rakastat,