toisiamme, ja jos se on rikos, niin antakaa se anteeksi, sillä se on
tullut kaukaa, puista ja kivistäkin, jotka meitä ympäröivät. Sitten kun
tiesin rakastavani häntä, oli jo liian myöhäistä olla enää
rakastamatta… Nyt ei liene enää mahdollista tahtoakaan sellaista…
Te voitte vartioida häntä kotonanne tai naittaa hänet toiselle, mutta
te ette voi saada häntä lakkaamaan rakastamasta minua. Hän
kuolee, jollei hän saa minua, kuten minäkin kuolen ilman häntä.
Silloinkin kun hän ei ole minun luonani, tunnen, että hän kuitenkin
on vierelläni, ettemme enää voi toisistamme erota, että kumpikin vie
toisensa sydämen mukanaan. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmäni,
niin näen hänet, hän on minussa… Ja tekö repäisisitte meidät irti
tästä yhteydestä? Monseigneur, se on jumalallista, älkää estäkö
meitä rakastamasta toisiamme.
Monseigneur katseli häntä. Hän oli niin kukkea, niin luonnollinen
yksinkertaisessa käsityöläisenpuvussaan, kuin tuore, tuoksuva
kukkakimppu. Ja monseigneur kuunteli, kun hän lausui rakkautensa
korkeata veisua lumosointuisella, vähä vähältä varmenevalla äänellä.
Puutarhahattu valahti hänen harteilleen, valohohteinen tukka
ympäröi hänen kasvojaan hienona, kultaisena kehänä. Ja hän oli
monseigneurin silmissä kuin yksi noita vanhanaikaisten
messukirjojen legendaneitsyitä, hänen intohimossaan oli jotakin
hauraan vienoa, alkuperäistä, ylimaallista, puhdasta.
— Olkaa hyvä, monseigneur… Teillä on valta, sallikaa meidän tulla
onnellisiksi.
Angélique rukoili häntä, hän taivutti jälleen päänsä alas
nähdessään hänet niin kylmänä, yhä yhtä äänettömänä ja
ilmeettömänä. Ah, tuota avutonta, hänen jalkojensa juuressa
polvistuvaa lasta, tuota nuoruuden tuoksua, joka henki hänen