Antin mielestä oli se, että karjalaiset olivat joutuneet hänen
käsiinsä kokonaan näin avuttomina, suorastaan jumalan viittaus.
Olisivatko he armahtaneet hänen sukuansa ja häntä, jos olisivat näin
valtaansa saaneet? Eivät olisi. Ei saanut vihamiestä armahtaa, sillä
siten niitä vain oli yhä enempi. Viha hävitti ja kulutti, kunnes ei ollut
enää ketään, joka olisi vihannut. Toinen tai toinen. Antti oli
voimakkaamman ja sitkeämmän heimon lapsi. Hän ei voinut antaa
perään, ei voinut joutua tappiolle, sillä hänellä oli tukenaan
suunnaton voiman tunto, viekkaus ja sitkeys, sekä järjen valta
tunteen yli. Vaikka kuinka surkealta tuntui, niin ei auttanut, asia oli
näin sallittu. Erämaa oli tehnyt hänestä jonkunmoisen sallimukseen
uskojan, joka toimi aivan omituisella itseluottamuksella, sillä hän tiesi
kokemuksesta sallimuksen nähtävästi aikovan hänelle hyvää.
— Eivätpä sinua armahtaneet, vaan mukaansa veivät
pideltäväkseen. Orjan, jonka olisi täytynyt alistua kurjimmankin
kierokauron mielitekoihin, olisivat tehneet sinusta, samoinkuin me
olemme monesta heidän naisestaan tehneet…
Allapäin kuunteli Helena. Hän ei voinut väittää Antin perusteluja
missään kohdassa vääriksi, vaan oli päinvastoin pakotettu
tunnustamaan ne oikeiksi. Heidän oma turvallisuutensa vaati
karjalaisten kuolemaa, se oli totta, mutta hänen lempeä sydämensä
kauhistui sitä järjen kylmyyttä, joka tyynesti pani miehen näin
menettelemään. Hän katsoi Anttiin. Vakaana tämä tuijotti selälle,
saarelle, jossa tiesi vuoroin vihan, vuoroin epätoivon ja kirousten,
vuoroin mitä mustimman masennuksen olevan vallalla. Hänen
jalkansa juurella leikki lapsi, vihaisesti pieksäen risunkappaleella
jäkälikköä ja purkaen lapsekasta vihaansa olemattomiin kierokauro-
karjalaisiin…