"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä
tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen
asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi
viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut
tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia
huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta
minäpä sanon, mitä teen. Minä maalaan teidät, jalo herttuatar,
vaikka en, jos päässänne on tuo hattu! Jo pienestä poikapahasesta
saakka on mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu
saanut minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen
vaistoni valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin
ja parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon
maalata teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli
eilisiltana ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se
pitseistä ja jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee
pitää vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."
Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla,
salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen
seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili
taulujaan, näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna
menivät Akatemiaan tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa:
"Ahaa, tuossa se on! Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme,
ennen kuin piirtoakaan oli kankaalla."
"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa
katsoa siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso
kuvastimeen, paitsi ripittäessänne takananne seisovaa
kamarineitsyttänne, jotta näkisitte, nousevatko kyynelet hänen
silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin kömpelösti pitelee hiusneuloja ja
muita vehkeitä. Jos niin on laita, saa tyttö heti päivän lomaa