"No parempi olisi ollut pitää suu kiinni", hän sanoi itsekseen
pukeutuessaan, "eihän siitä mitään hyötyä lähde, että yksinkertaiset
ihmiset vääriä käsityksiä pitävät; pahaakin voisi siitä seurata. Mutta
mitä oikeastaan teen kirkossa?" hän ajatteli. "Tiedän minä itse
saman minkä pappikin. Hartauden harjoituksia varten en taas halua
sinne, kaikki ovat siellä niin olevinansa; se näyttää minusta
hävyttömältä totuuden ja Jumalan pilkalta.
"Kyllä on totta, että tämä on itsekkäästi tehty", hän jupisi, "on se".
Mutta mitä minä sille taidan, itselleni, luonnolleni, ajatuksilleni!
Enhän sille mitään voi, että näen, että ajattelen näkemieni johdosta
ja että johtopäätökseni tulevat sellaisiksi? Kunpa saattaisinkin pitää
suuni kiinni ja ajatella vain, ihan itsekseni. Ei minua kukaan soimaisi.
Kävisin kirkossa ja ajattelisin, saisin ajatella mitä hyvänsä, kun en
vain puhuisi sitä mitä ajattelisin. Minä olisin hyvä ihminen ja kristitty!
Ei minua epäiltäisikään. Hyvässä lykyssä vielä kiittäisin heitä,
kehuisin kirkossa kävijöitä ja sanoisin: 'kas noin, tuo on oikean
kristityn tapa!' Silloin varmaan sanoisivat uskovaiseksi. Mutta kun en
sitä tee, kun olen hullu, kun juttelen tuttavilleni mitä ajattelen, niin
siitä leviää tieto, että olen vapaa-ajattelija.
"Mutta mikä vapaa-ajattelija minä olen! En ainakaan enää ole.
Etsivä minä olen, totuutta etsivä, etsivä sielu."
He olivat vihdoin valmiit ja lähtivät.
Muori oli hyvin jumalinen. Hän tuli iloiseksi, kun näki Eeronkin
kirkkoon menevän. Ehkäpä Herra omansa löytää, ajatteli äiti, kunpa
löytäisi Eeronkin!
Kirkossa oli ollut paljon ihmisiä. Niitä, erittäinkin nuorisoa, tulvaili
ulos pääovesta kirjavissa, osittain loistavissa, koreilevissa